Ero sivun ”Skeema (ortodoksiset luostarit)” versioiden välillä
| [arvioimaton versio] | [arvioimaton versio] |
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
Ei muokkausyhteenvetoa |
Ei muokkausyhteenvetoa |
||
Rivi 11:
Heidän omana tunnuksenaan ovat slaavilaisessa perinteessä ns. pääkallovaatteet eli musta luostariasun päällä kannettava, maahan asti ulottuva stoola, paramantia, johon on kirjailtu koko sen mittainen Golgatan risti, keihäs ja ruoko eli Kristuksen piinavälineet. Lisäksi asuun kuuluu kasvot osittain peittävä huppupäähine, kukkeli, johon on myös kirjottu samat kuviot. Tätä päähinettä pidettiin tosin vain liturgiapalveluksissa ja juhlapäivinä, arkisin skeemamunkit ja -nunnat pitivät valkoisella Golgata-ristillä varustettua [[skufia]]a eli kalottia. Paramantia kuului asuun aina.
Skeemapappismunkit kantoivat [[papinristi]]ään paramantian päällä neljällä ristikkäin asetetulla punoksella kiinnitettynä; heillä papinristi oli yleensä raskaampi kuin muilla. <ref> Valamon luostarin museo </ref>
Munkkidiakoneista vain yksi, isä Herman, joka kuoli ennen sotaa, ehdittiin vihkiä suureen skeemaan; hän sairasti vakavaa kroonista sairautta, joka kuitenkin eteni niin hitaasti, että hän saattoi olla luostarissa loppuun asti, ja siksi hänelle annettiin tällainen arvo, että hän sai rauhan rukoilla anteeksiantoa. Ja koska vanhan Valamon skeemamunkit asuivat sairaalasiiven yhteydessä, oli vihkimiselle maallisempikin syy. Isä [[arkkipiispa Paavali]], joka Valamon aikanaan toimitti pappismunkiksi vihkimisensä jälkeen hyvin mielellään palveluksia juuri sairaalan kirkossa, kertoi kerran eräässä keskustelussa, että juuri isä skeemamunkkidiakoni Herman oli hyvin taidokas ja harras toimittavan pappismunkin apulainen, joskin heidän yhteiset toimituskertansa jäivät muutamaan kertaan
Eräs tunnetuimpia skeemamunkkeja oli Valamon vanhus, isä [[skeemaigumeni Johannes]], jonka kirjeet rippilapsilleen puhuttelevat edelleen tämän päivän lukijoitaan.
Myös vanhan Laatokan Valamon viimeinen rippi-isä, [[Smolenskin skiitta|Smolenskin skiitassa]] asunut skeemapappismunkki isä Jefrem ehti tulla hyvin tunnetuksi ja rakastetuksi, joskin hänen olonsa uudessa kodissa Heinävedellä ei ehtinyt tulla pitkäksikään; hän kuoli jo vuonna 1948. <ref> Valamon luostarin nettisivut/sivukartta/skeemapappismunkki Jefrem </ref>
Toistaiseksi Suomen viimeinen suuren skeeman luostarilainen oli [[Lintulan luostari]]n [[Nunna#Nunna_ortodoksisessa_kirkossa|skeemanunna]], äiti Serafima, joka kuoli [[5. kesäkuuta]] [[1986]]. Kuten muutkin ortodoksinunnat, hänkin käytti huppupäähineensä tai kalottinsa alla mustaa apostolika-huivia; tämän tosin havaitsi vain arkipäivinä, jos sattui kirkon ovelle juuri silloin, kun sisaristo jonossa saapui asuntolastaan kirkkoon tai sen vieressä olleeseen ruokasaliin. Vaikka äiti Serafima ei pääsääntöisesti keskustellut vieraiden kanssa - äiti igumenia Antonina hoiti yhteydenpidon - hän oli niin karismaattinen henkilö, että pelkkä paikalla olokin vaikutti syvästi näkijöihin. Parikin luostarissa pitkään oleskellutta naispuolista talkoolaista - joista toinen harkitsi vakavasti nunnaksi vihkiytymistä mutta luopui lopulta - onnistui muodostamaan ystävyyssuhteen vanhan erakkonunnan kanssa.
Kreikassa ja Venäjällä skeema ymmärretään eri tavoin. Nykyisin Kreikassa monessa luostarissa vihitään viitankantajat suoraan suureen skeemaan, koska jako suureen ja pieneen skeeman on myöhäissyntyinen. Kreikan skeemanunnat/ munkit ovat siis aivan samalla tavalla mukana luostarin elämässä ja kuuliaisuustehtävissä kuin ennenkin, kun taas slaavilaisessa tai ainakin venäläisessä traditiossa on kyse vetäytymisestä yksinäiseen elämään joko omaan keljaan tai erakkomajaan. Heillä ei liioin ole "pääkallovaatteita", vain itse skeemakuvio on suurempi kuin pienen skeeman munkeilla tai nunnilla (siellä missä heitä vielä vihitään).<ref> Lintulan nunnan, äiti Kristodulin kirje artikkelin kirjoittajalle </ref>
===Viitteet===
<references/>
==Lähteet==
| |||