Ero sivun ”Koartikulaatio” versioiden välillä

4 merkkiä lisätty ,  12 vuotta sitten
, Replaced: ,, → , (3) AWB
p (Botti lisäsi: it:Coarticolazione)
(, Replaced: ,, → , (3) AWB)
 
==Taustaa==
 
Kaikki [[puhuttu kieli|puhutut kielet]] rakentuvat [[äänne|äänteille]], jotka eroavat [[ääntötapa|artikulatorisilta ominaisuuksiltaan]] monin eri tavoin toisistaan. Tärkeimpiä näistä ovat [[kieli (anatomia)|kielen]] asento ja sen tekemä liike, [[nenäväylä]]n avonaisuus, [[huulet|huulten]] pyöreys ja [[äänihuulet|äänihuulten]] tuottaman äänen laatu tai sen tuottamatta jättäminen. Irrallaan lausuttuna kullakin kielessä esiintyvällä äänteellä ([[foneemi]]lla) on jokin tyypillinen näiden ominaisuuksien kokonaiskonfiguraatio. Esimerkiksi [[suomen kieli|suomen kielen]] [{{IPA|i}}]-vokaali tuotetaan siten, että kielen keskikohta lähestyy [[kova kitalaki|kovaa kitalakea]] mutta jättää siihen kuitenkin selvän välin, nenäväylä pidetään täysin suljettuna, huulia ei juurikaan pyöristetä ja äänihuulet tuottavat normaalia [[sointi]]ääntä. Suomen [{{IPA|o}}]-vokaali tuotetaan muuten samoin, mutta huulia pyöristetään enemmän ja kieli lähestyykin [[pehmeä kitalaki|pehmeää kitalakea]], johon se vielä jättää [{{IPA|i}}]:tä suuremman raon. [{{IPA|t}}]-konsonantissa kieli katkaisee hetkellisesti suusta tulevan ilmavirran kokonaan koskettamalla [[hammasvalli]]a, minkä jälkeen ilmavirta päästetään äkillisesti purkautumaan ulos suusta kielen laskeutuessa alaspäin. [{{IPA|t}}]:n tuottamisessa äänihuulet eivät tuota ääntä lainkaan vaan päästävät niihin tulevan ilman suoraan läpi.
 
 
==Koartikulaation toiminta==
 
Jos äänteiden ominaiskonfiguraatioista pidettäisiin tiukasti kiinni, [[ääntöväylä]]n eri osat joutuisivat jatkuvasti muuttamaan monin tavoin asemaansa lausuttaessa erilaisia äänteitä peräkkäin. Osa tästä liikkeestä olisi kuitenkin turhaa (redundanttia), koska äänteiden erottumiseksi toisistaan selvittäisiin usein paljon vähemmilläkin muutoksilla. Koartikulaation avulla toteuttavien muutosten määrää minimoidaan: vierekkäiset äänteet mukautuvat toisiinsa niin paljon, että niiden tunnistettavuus ja selkeys eivät tästä kärsi.
 
Vaikutusalueeltaan yksi laajimmista koartikulaatioilmiöistä suomessa on konsonanttien mukautuminen ympäröiviin vokaaleihin huulten pyöreyden suhteen. Ilmiö on helppo havaita sanoissa, joissa esiintyy vain yhtä vokaalia: Kielenkäyttäjän intuition mukaan sanat ''kiikkiin'' /{{IPA|kiːkːiːn}}/ (esim.esimerkiksi ''jäädä kiikkiin'') ja ''kyykkyyn'' /{{IPA|kyːkːyːn}}/ (''mennä kyykkyyn'') ovat konsonantistoltaan identtisiä. Omaa lausumista peilin avulla tarkkaillessa on kuitenkin helppo huomata, että koko ensimmäinen sana ensimmäisestä ''k'':sta viimeiseen ''n'':ään asti lausutaan suhteellisen pyöristämättömin (lavein) huulin. Toinen sana sen sijaan lausutaan kokonaisuudessaan eteen työnnetyin pyörein huulin (kenties viimeistä ''n'':ää lukuun ottamatta). Huulten laveus on olennaisen tärkeä ominaisuus /{{IPA|i}}/-vokaalille yhtä lailla kuin huulten pyöreys on sitä /{{IPA|y}}/:lle. /{{IPA|i}}/:n ja /{{IPA|y}}/:n pääasiallinen artikulaatioero on nimittäin huulten pyöreydessä. Muilta artikulaatio-ominaisuuksiltaan nämä kaksi ovat lähes identtisiä. /{{IPA|k}}/-äänteen kannalta huulten pyöreys ei kuitenkaan ole kovin olennaista. Irrallaan lausuttuna [{{IPA|k}}] tuotetaan lavein huulin, mutta toisaalta suomen kielessä ei ole erillistä pyörein huulin lausuttavaa */{{IPA|kʷ}}/-foneemia. Niinpä se kaikkien muiden suomen konsonanttien tavoin koartikuloituu tältä ominaisuudeltaan ympäristönsä vokaaleihin. Myös monissa muissa kielissä esiintyy täysin vastaava ilmiö koskien koko konsonantistoa tai vain osaa siitä.
 
[[Luokka:Fonetiikka]]