Ero sivun ”Kitarasoolo” versioiden välillä

[arvioimaton versio][arvioimaton versio]
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
Ei muokkausyhteenvetoa
Rivi 1:
'''Kitarasoolo''' on [[kitara]]lla soitettu erillinen [[melodia]] musiikkikappaleessa. Kitarasoolot ovat usein improvisoituja kitaristin teknistä osaamista ja taiteellista näkemystä esitteleviä osuuksia etenkin [[rock]]-, [[blues]]- ja, [[jazz]]- ja [[metallimusiikki|metallimusiikissa]].
 
Rockyhtyeessä on varsin usein nimetty erillinen soolokitaristi ([[Englannin kieli|englanniksi]] ''lead guitarist''). Kitarasoolo ei ole [[riffi]] eikä [[komppi]]osuus kappaleessa. Soolo on tavallisesti melodinen osuus, joka saattaa noudattaa laulumelodiaa tai kappaleessa esiintyvää teemaa, mutta poikkeaa yleensä kappaleen valmiiksi sävelletyistä osista vähintäänkin [[fraseeraus|fraseerauksen]] osalta.
Rivi 8:
Modernissa populaarimusiikissa soitetaan yleensä yksiäänisiä kitarasooloja plektralla. Tämän nykyään itsestään selvyytenä pidetyn tyylin pioneerina pidetään [[Lonnie Johnson]]ia,<ref name=Herzhaft>Gérard Herzhaft, Encyclopedia of the Blues, 1979</ref> joka soitti akustisella kitaralla tähän tapaan bluesia ja jazzia levytyksissään 1920-luvulta alkaen. Kitarasoolot yleistyivät länsimaisessa populaarimusiikissa [[sähkökitara]]n tultua käyttöön vuoden 1940 tienoilla. Ensimmäisenä merkittävänä sähkökitaraa käyttäneenä soolokitaristina pidetään [[Charlie Christian]] -nimistä nuorena kuollutta [[jazz]]muusikkoa. Bluesin puolella toinen sähkökitaran pioneeri, [[T-Bone Walker]], levytti ensimmäisiä sähkökitarasoolojaan samoihin aikoihin. 1940-luvun lopulla sähkökitarasta tuli hallitseva instrumentti [[blues]]musiikissa, josta kitarasoolot sittemmin periytyivät [[rock]]musiikkiin. Pisimmät kitarasoolot kuultiin edelleen jazzmusiikin piirissä, vaikka jazzissa kitara ei olekaan läheskään niin yleinen soitin kuin rockissa.
 
Kitarasoolojen merkitys korostui hyvin voimakkaasti 1960-luvun jälkipuolen ja 1970-luvun alun [[blues-rock]]issa, [[psykedeelinen rock|psykedeelisessä rockissa]], [[progressiivinen rock|progressiivisessa rockissa]] ja [[metallimusiikki|heavy metalissametal]]issa. Näissä musiikkityyleissä painotettiin soittotaitoa ja improvisointikykyä, mistä syystä konserteissa ja joskus studioalbumeillakin kuultiin jopa kymmenminuuttisia sooloja. 1960-luvulla sähkökitaran soitto oli kuitenkin teknisesti vielä vaatimattomalla tasolla esimerkiksi klassiseen musiikkiin verrattuna. Tilanteeseen tuli osittainen muutos, kun 1970-luvun puolivälissä [[fuusiojazz]]in ja heavy metalin piirissä alkoi syntyä niin sanottu [[tilutus]], joka nousi varsinkin taitavien heavy metal -kitaristien suosioon.
 
1970-luvun jälkipuoliskon [[punkrock]]issa pitkiä kitarasooloja vieroksuttiin, kuten muutakin soittotaidon korostamista. Kitarasooloista tuli uudestaan suosittuja 1980-luvulla, jolloin huomiota herättävä kitaran käyttö oli rock- ja heavy metal -kappaleissametallikappaleissa lähes pakollista kitarasankarien uuden sukupolven esiinmarssin myötä. Tämä päti sekä perinteisempään heviin että uudempaan [[thrash metal]]iin. Sittemmin kitarasooloista on valtavirran rockmusiikissa tullut harvinaisempia ja rauhallisempia. Progressiivisessa rockissa, bluesissa ja joissakin metallimusiikin tyylisuuntauksissa kitarasooloilla on yhä edelleen merkittävä osuus. Metallimusiikissa jotkut [[black metal]]lin kaltaiset marginaaliset tyylit väheksyivät sooloilua. Kuitenkin erityisesti viime vuosina kitarasoolojen suosio tuntuu metallimusiikissa olleen jälleen kasvamaan päin.
 
==Katso myös==