Ero sivun ”Elokuun kansannousu” versioiden välillä
| [arvioimaton versio] | [arvioimaton versio] |
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
p typo |
p typo |
||
Rivi 9:
Georgialaisten uskollisuutta uudelle hallinnolle oli kuitenkin vaikea saada. Ensimmäisen kolmen hallintovuotensa aikana bolševikit onnistuivat värväämään puolueeseensa alle 10 000 jäsentä, kun taas menševikit olivat huomattavasti suositumpia. Heidän järjestöissään oli yli 60 000 jäsentä. Vuosien 1918–1921 itsenäisyydellä oli ratkaiseva rooli Georgian kansallisessa heräämisessä, vaikka se jäikin lyhytaikaiseksi, ja menševikit saivat sen kuluessa taakseen kansan laajamittaisen tuen. Pakkoliitos Neuvostoliittoon ja katkeruus sitä seuranneista rajojen uudelleenjärjestelyistä, joissa Georgia menetti tuntuvia osia aiemmista alueistaan [[Turkki|Turkille]], [[Azerbaidžanin SNT]]:lle, [[Armenian SNT]]:lle ja Venäjälle, lisäsivät uusien vallanpitäjien epäsuosiota. Uudella Georgian ''[[Revkom]]in'' (vallankumouskomitean) johtamalla bolševikkihallinnolla olikin niin vähän tukea georgialaisten keskuudessa, että se joutui kansannousun ja sisällissodan uhkaamaksi.<ref>Knight, s. 26.</ref> Bolševikeilla oli vain rajoitetut siteet Georgian talonpoikaisvestöön, joka vastusti ankarasti kollektivisointia, ja oli tyytymätön maapulaan ja muihin talousvaikeuksiin. Tilannetta pahensivat edelleen nälänhätä monilla Georgian alueilla ja kesän 1921 [[kolera]]epidemia, joka vaati tuhansia uhreja. Puute ruoasta ja lääkäripalvelujen toimimattomuus johtivat korkeaan kuolleisuuteen. Uhrien joukossa oli muun muassa [[Georgian patriarkka]] [[Leonide]].<ref>Lang, s. 238.</ref> Georgian politisoitunut työväenluokka, joka kärsi vaikeista talousongelmista, vastusti myös uutta hallintoa, kuten kansallinen älymystö ja aatelisto, jotka olivat vannoneet uskollisuuttaan menševikkihallinnolle. Viivästynyt siirtyminen Revkomin hallinnosta neuvostojärjestelmään, työläisten järjestöjen ja ammattiyhdistysten alistaminen bolševikkien puoluekomiteoille ja Moskovan keskushallintoa suosiva politiikka loivat tyytymättömyyttä jopa kommunisteihin kaikkein myötämielisimmin suhtautuvan Tbilisin monietnisen työläisväestön keskuuteen.<ref>Ibid.</ref>
Julkinen tyytymättömyys Georgian yhteiskunnassa heijastui epäsuorasti myös bolševikkien katkeraan, sisäiseen valtataisteluun, jossa kiisteltiin tavasta saada aikaan sosiaalinen ja poliittinen muutos Georgiassa. Kovan linjan edustajat, joita johtivat Venäjän kommunistisen puolueen [[Transkaukasia]]n alueellisen komitean (''Zaikkraikom'') pää [[Sergo Ordžonikidze]] ja Venäjän SFNT:n kansallisuuksien kansankomissari [[Josif Stalin]], aloittivat sarjan Georgian itsehallinnon viimeisten rippeiden tuhoamiseen tähtääviä toimia. Heitä vastusti ryhmä georgialaisia bolševikkeja, joita johtivat [[Pilip Makharadze]] ja [[Budu Mdivani]] ja joita heidän vasustajansa kutsuivat "kansallisiksi deviationisteiksi". He halusivat edistää suvaitsevaisuutta menševikkioppositiota kohtaan, maltillista suhtautumista maareformiin, ja ennen kaikkea he vaativat suurempaa autonomiaa Moskovalta ja vastustivat jääräpäisesti Stalinin hanketta, joka olisi yhdistänyt kolme Transkaukasian tasavaltaa taloudellisesti ja poliittisesti. Kriisi tunnettiin "[[Georgian tapaus|Georgian tapauksena]]", se kesti vuoden 1922 ajan ja päättyi kovan linjan edustajien voittoon. Sen tuloksena Georgia pakotettiin yhdistymään Armenan ja Azerbaidžanin neuvostotasavaltojen kanssa [[Transkaukasian sosialistinen federatiivinen neuvostotasavalta|Transkaukasian SFNT]]:ksi, mikä merkitsi vakavaa iskua georgialaisten kansallisylpeydelle. "Kansallisten deviationistien" hävittyä bolševikkien politiikka muuttui aggressiivisemmaksi: kaikkea oppositiota vastaan kohdistettiin rankkoja sortotoimia, ja edelleen laillisten puolueiden täytyi ilmoittaa hajottamisestaan ja julistaa virallista uskollisuuttaan neuvostoviranomaisille huhtikuun 1922 ja lokakuun 1923 välillä. Puolueet, jotka jatkoivat toimintaansa, vetäytyivät maanalaisiksi järjestöiksi.<ref>Nodia ja Scholtbach, s. 93</ref> [[Georgian
== Valmistelu ==
| |||