Ero sivun ”Folkloristiikka” versioiden välillä

[arvioimaton versio][arvioimaton versio]
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
Ei muokkausyhteenvetoa
Rivi 1:
'''Folkloristiikka''' (engl. ''folklore studies, folkloristics''), on [[Humanistiset tieteet|humanistinen tieteenala]], joka tutkii ihmisten elämismaailmaa ja kansanomaisia ajattelumalleja, "kansan tietämystä" eli [[folklore|folklorea]]. Folkloristiikka tunnettiin ennen [[kansanrunous|kansanrunouden]] tutkimuksena tai kansanrunoustieteenä; sen tutkimuskenttä oli siis kapeampi kuin nykyään. Muualla kuin [[SuomiEurooppa|SuomessaEuroopassa]], esim. [[Ruotsi]]ssa folkloristiikka luetaan usein kuuluvaksi [[kansatiede|kansatieteeseen]] eli [[etnologia|etnologiaan]], joka Suomessa tarkoittaa aineellisen kulttuurin tutkimusta. Henkisen kansankulttuurin tutkimuksena folkloristiikkaa voidaan pitää [[kulttuuriantropologia]]n osa-alueena.
 
== Suomalaisen folkloristiikan historiaa ==
 
Suomalaisen folkloristiikan juuret ovat [[Mikael Agricola]]n [[psalttari]]n esipuheessa, jossa hän luettelee suomalaisten jumalia. 1800-luvulla kansanrunouden keräys sai vauhtia [[Elias Lönnrot]]in [[Kalevala]]sta (1835, 1849), josta tuli kansanrunoudentutkimuksen auktoriteetti. Isä ja poika [[Julius Krohn|Julius]] ja [[Kaarle Krohn]] kehittivät maantieteellis-historiallisen menetelmän (joka tunnettiin maailmalla suomalaisena menetelmänä), joka tutki [[runo]]jen paikallisia variaatioita ja yritti rekonstruoida niiden alkumuodon ja alkuperäisen sanottavan ja tarkoituksen. Vuonna [[1935]] perinnearkisto karttui runsailla proosakertomusten, varsinkin tarinoiden kokoelmilla Kalevalan riemuvuoden kilpakeräyksessä. Maantieteellistä menetelmää alettiin käyttää myös muuhun perinneaineistoon kuin kalevalamittaiseen kansanrunouteen; esimerkiksi [[Antti Aarne]] tutki sen avulla [[kansansatu]]ja. Runojen, proosakertomusten ja pienfolkloren kuten sananparsien, arvoitusten ja vitsien ohella folkloristiikan tutkimuskohteena ovat olleet toiminnalliset kokonaisuudet kuten leikit, tanssit, juhlat ja muut tavat sekä viime vuosikymmeninä yhä enemmän erilaisten yhteisöjen ja ryhmien perinteet ja kulttuurit, esimerkiksi työväenperinne tai lastenperinne. 1960-luvulta lähtien folkloristiikka on laajentunut vanhoista kansanomaisista perinneaineksista kenttätutkimukseen, elävien perinteentaitajien ja myös urbaanien miljöiden ja modernien ilmiöiden tutkimukseen. Nykyaikana folkloristiikka ottaa tutkimuksessaan huomioon perinnetekstien lisäksi niiden esiintymiskontekstin eli yhteisön, kertojat, esittäjät ja kuulijat sekä esitystilanteen.
 
Suomalaisen ja vertailevan kansanrunoudentutkimuksen oppiaine syntyi [[Helsingin yliopisto]]ssa vuonna [[1888]], kun [[Kaarle Krohn]] nimitettiin aineen dosentiksi. Vuonna [[1908]] hänen ylimääräinen professuurinsa vakinaistettiin alan ensimmäiseksi professorin oppituoliksi. Oppiaineen nimi muutettiin folkloristiikaksi vuonna [[1989]]. Nykyään Helsingin yliopistossa on kaksi folkloristiikan professuuria, joista toisen haltija on alunperin apulaisprofessoriksi uuteen virkaan vuonna 1991 nimitetty [[Satu Apo]] ja toista, vuonna 1908 perustettua professuuria hoitaa [[Anna-Leena Siikala]]n jäätyä vuonna [[2007]] eläkkeelle [[Pertti J. Anttonen|Pertti Anttonen]]. [[Turun yliopisto]]ssa folkloristiikan professorina on [[Pekka Hakamies]] ja [[Joensuun yliopisto]]ssa perinteentutkimuksen professorina [[Seppo Knuuttila]]. [[Åbo Akademi]]n folkloristiikan professori on [[Ulrika Wolf-Knuts]]. Folkloristiikan tieteellinen seura on vuonna [[1937]] perustettu Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura, jonka toiminnan näkyvin osa on verkossa avoimesti saatavilla oleva tieteellinen lehti [http://www.elore.fi/ Elore]. Kansainvälinen tieteellinen seura on nimeltään Folklore Fellows, ja sen julkaisusarja Folklore Fellows Communications on yksi [[Suomalainen tiedeakatemia|Suomalaisen tiedeakatemian]] vanhimpia julkaisusarjoja. Alan merkittävä tieteellinen yhteisö, julkaisija ja tutkimuslaitos on vuonna [[1831]] perustettu [[Suomalaisen Kirjallisuuden Seura]], jonka kansanrunousarkistoa mainitaan maailman suurimmaksi perinneaineistojen kokoelmaksi.