Ero sivun ”John Buford” versioiden välillä

'''John Buford Jr'''. ([[4. maaliskuuta]] [[1826]] – [[16. joulukuuta]] [[1863]]) oli [[Pohjoisvaltiot|unionin]] ratsuväenupseeri, jolla oli merkittävä osuus [[Gettysburgin taistelu]]n ensimmäisenä päivänä.

Buford syntyi [[Woodford County]]ssä, [[Kentucky]]ssä, mutta kasvoi [[Rock Island]]issa [[Illinois]]issa kahdeksanvuotiaasta. Hänen isänsä oli merkittävä demokraattipoliitikko Illinoisissa ja [[Abraham Lincoln]]in poliittinen vastustaja. Hänen perheellään oli pitkät sotilasperinteet. John Jr:n isoisä, eversti Abraham Buford (Waxhawin massamurha) ja hänen isosetänsä palvelivat [[Virginia]]n rykmenteissä Amerikan[[Yhdysvaltain vapaussota|Yhdysvaltain itsenäisyyssodassa]]. Hänen velipuolestaan Napoleon Bonaparte Bufordista tuli kenraalimajuri [[Unioni]]n armeijaan. Hänen serkustaan Abraham Bufordista tuli ratsuväen prikaatinkenraali konfederaation armeijaan. John Jr. meni Knoxin Collegeen [[Galesburg]]iin Illinoisiin vuodeksi. Hän valmistui [[1848]] luokaltaan [[USA]]:n sotilasakatemiasta ja meni toisena luutnanttina 1. USA:n rakuunoihin ja siirrettiin seuraavana vuonna 2. rakuunoihin. Hän palveli Teksasissa ja lounaiosavaltioisssalounaisosavaltioisssa, taisteli siouxeja vastaan ja osallistui rauhanturvaamistehtäviin verisessä Kansasissa, ja [[Utah]]in sodassa [[1858]]. Hänet oli sijoitettu Fort Crittendeniin, Utahiin [[1859]]-[[1861]]. Hän opiskeli John Watts de Peysterin töitä, joka oli uuden etenemislinjan kannattaja uudenlaisissa taisteluissa.

Kun [[Yhdysvaltain sisällissota]] puhkesi Buford palasi itään asemapaikastaan Utahista. Hänet muistettiin miehenä, joka ajoi itsensä koville, ja tämä saattoi vaikuttaa hänen menestykseensä. Hänellä oli sukulaisia, jotka taistelivat etelän puolella ja saatuaan tarjouksen tehtävistä konfederaation armeijassa, legedan mukaan hän rypisti sen, ja heitti sen maahan julistaen "että eläisi ja kuolisi Unionin lipun alla". Marraskuussa 1861 hänet nimitettiin avustavaksi tarkastaja-kenraaliksi majurin arvoisena ja heinäkuussa [[1862]], palveltuaan useita kuukausia Washingtonin puolustuksessa, hän kohosi vapaaehtoisten prikaatinkenraaliksi. 1862 hän sai ensimmäisen komennuksensa kenraalimajuri [[John Pope]]n alaisena, komentajaksi II armeijakunnan ratsuväenprikaatiin unionin Virginian armeijassa, mikä taisteli kunniakkaasti toisessa [[Bull Run]]issa. Buford henkilökohtaisesti johti hyökkäystä taistelun lopussa, mutta haavoittui nilkkaan käytetystä luodista. Haava oli kipeä, mutta ei vakava, vaikkakin jotkut etelän sanomalehdet ilmoittivat että hän oli kuollut. Hän palasi aktiivipalvelukseen ja palveli ratsuväenkomentajana kenraalimajurien [[George B. McClellan]]in ja [[Ambrose Burnside]]n alaisina. Valitettavasti komennukseen ei kuulunut muuta kuin esikuntatehtäviä ja hän halusi kenttäkomennukselle. McClellanin Maryland-kampanjassa hän jälleen palveli Potomacin armeijan ratsuväenkomentajana [[South Mountain]]in ja [[Antietamin taistelu]]issa, korvaten prikaatinkenraali [[George Stoneman]]in McClellanin esikunnasta. Kenraalimajuri [[Joseph Hooker]]in alaisena kuitenkin Buford sai vakinaisen ratsuväen reserviprikaatin 1. ratsuväendivisioonasta Potomacin armeijasta.

Bufordiin iski kuitenkin keuhkokuume ja hän kuoli kenraalimajuri George Stonemanin kotona [[Washington, D.C.]]:ssä. Hänet ylennettiin kenraalimajuriksi kuolinvuoteellaan tehokkaasta toiminnastaan Gettysburgin taistelun ensimmäisenä päivänä. Hänet on haudattu [[West Point]]in hautausmaahan. Fort Bufordin linnoitus nimettiin myöhemmin hänen mukaansa.