Ero sivun ”Elokuun kansannousu” versioiden välillä
| [arvioimaton versio] | [arvioimaton versio] |
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
käännöstä en-wikistä, loppu piiloon |
Ei muokkausyhteenvetoa |
||
Rivi 10:
Julkinen tyytymättömyys Georgian yhteiskunnassa heijastui epäsuorasti myös bolševikkien katkeraan, sisäiseen valtataisteluun, jossa kiisteltiin tavasta saada aikaan sosiaalinen ja poliittinen muutos Georgiassa. Kovan linjan edustajat, joita johtivat Venäjän kommunistisen puolueen [[Transkaukasia]]n alueellisen komitean (''Zaikkraikom'') pää [[Sergo Ordžonikidze]] ja Venäjän SFNT:n kansallisuuksien kansankomissari [[Josif Stalin]], aloittivat sarjan Georgian itsehallinnon viimeisten rippeiden tuhoamiseen tähtääviä toimia. Heitä vastusti ryhmä georgialaisia bolševikkeja, joita johtivat [[Pilip Makharadze]] ja [[Budu Mdivani]] ja joita heidän vasustajansa kutsuivat "kansallisiksi deviationisteiksi". He halusivat edistää suvaitsevaisuutta menševikkioppositiota kohtaan, maltillista suhtautumista maareformiin, ja ennen kaikkea he vaativat suurempaa autonomiaa Moskovalta ja vastustivat jääräpäisesti Stalinin hanketta, joka olisi yhdistänyt kolme Transkaukasian tasavaltaa taloudellisesti ja poliittisesti. Kriisi tunnettiin "[[Georgian juttu]]na", kesti vuoden 1922 ajan ja päättyi kovan linjan edustajien voittoon. Sen tuloksena Georgia pakotettiin yhdistymään Armenan ja Azerbaidžanin neuvostotasavaltojen kanssa [[Transkaukasian sosialistinen federatiivinen neuvostotasavalta|Transkaukasian SFNT]]:ksi, mikä merkitsi vakavaa iskua georgialaisten kansallisylpeydelle. "Kansallisten deviationistien" hävittyä bolševikkien politiikka muuttui aggressiivisemmaksi: kaikkea oppositiota vastaan kohdistettiin rankkoja sortotoimia, ja edelleen laillisten puolueiden täytyi ilmoittaa hajottamisestaan ja julistaa virallista uskollisuuttaan neuvostoviranomaisille huhtikuun 1922 ja lokakuun 1923 välillä. Puolueet, jotka jatkoivat toimintaansa, vetäytyivät maanalaisiksi järjestöiksi.<ref>Nodia ja Scholtbach, s. 93</ref> [[Georgian patriarkaatt|Georgian ortodoksista kirkkoa]] sorrettiin myös: yli 1 500 luostaria ja kirkkoa suljettiin tai tuhottiin<ref>Surguladze, s. 253.</ref> ja useita kirkon työtekijöitä vangittiin, heidän joukossaan katolikos-patriarkka [[Ambrosi]], joka pidätettiin ja tuotiin oikeuden eteen. Hän oli lähettänyt vuoden 1922 [[Genovan konferenssi]]lle protestikirjeen, jossa hän kuvaili Georgian oloja puna-armeijan invaasion jälkeen, ja pyysi "apua sivistyneeltä maailmalta".<ref>Lang, s. 241.</ref>
<!---▼
== Valmistelu ==
[[Image:Kakutsa Cholokashvili.jpg|thumb|[[Kakutsa Tšoloqašvili]], yksi neuvostovastaisen sissiliikkeen johtajista, on Georgiassa kansallissankari.]]
Puna-armeijan hyökkäyksen aikana osa voitetuista georgialaisista joukoista vetäytyi vuorille ja järjestäytyi pieniksi partisaaniryhmiksi. Vuosina 1921–1922 useissa Georgian osissa puhkesi sissisota. Toukokuussa 1921 Luoteis-Georgian [[Svanetia]]n alueen vuoristoilaiset [[Svanetian vuoden 1921 kansannousu|nousivat kapinaan]] Mosestro Dadeškelianin, Nestor Gardapkhadzen ja Bidzina Pirvelin johtamina. Kuuden kuukauden vastarinnan jälkeen kapina kukistettiin, ja sen johtajat tapettiin. Vuoden 1922 alussa [[Kakhet-Khevsuretin kapina|kapina neuvostohallintoa vastaan]] puhkesi [[Khevsureti]]ssa, toisella vuoristo-alueella Koillis-Georgiassa. Neuvostojoukot onnistuivat estämään kapinan leviämisen käyttäen ilmavoimia, mutta eivät saaneet sitä täysin kukistettua. Eversti [[Kakutsa Tšoloqašvili]], joka oli johtanut kapinaa, onnistui pakenemaan viereiseen [[Tšetšenia]]an, josta hän hyökkäsi Georgiaan useita kertoja estäen bolševikkeja saamasta jalansijaa Itä-Georgian vuorilla. Paikallinen miliisipäällikkö [[Levan Razikašvili]] pidätettiin ja myöhemmin ammuttiin, sillä hän oli suhtautunut kapinaan myönteisesti.
Kapinat olivat kuitenkin paikallisia ja spontaaneita, eivätkä ne houkutelleet suuria joukkoja. Vuosina 1922–1923 yhteensä 57 aktiivisesta sissijoukosta 33 hajosi tai antautui neuvostoviranomaisille. Neuvostovastaisen opposition vaikea tilanne pakotti kaikki suuret maanalaiset puolueet tekemään lähempää yhteistyötä toistensa kanssa. Neuvottelut etenivät kuitenkin hitaasti, eivätkä menševikit päässeet sopuun bolševikkien vastasesta rintamasta pääasiallisten kilpailijoidensa – kansallisdemokraattien ja joidenkin muiden poliittisten ryhmien – kanssa ennen kuin vasta vuoden 1922 puolivälissä. Pian oppositiopuolueet yhdistyivät maanalaiseksi liikkeeksi, joka tunnettiin nimellä [[Itsenäisen Georgian komitea]] eli "Damkom" (lyhenne sanoista ''Damoukideblobis komiteti'', Itsenäisyyskomitea). [[Georgian maanpakolaishallitus|Georgian maanpakolaishallituksen]] rahoittama Damkom aloitti yleisen kansannousun valmistelut. Järjestö perusti "sotilaallisen keskuksen" ja nimitti kaikkien kapinallisjoukkojen komentajaksi kenraali Spiridon Tšavtšavadzen. Useat aiemman menševikkihallituksen jäsenet palasivat laittomasti Georgiaan maanpaosta, esimerkiksi entinen maatalousministeri [[Noe Khomeriki]] ja entinen kansalliskaartin komentaja [[Valiko Džugheli]]. Euroopan georgialaisten emigranttien rohkaisemina kapinan järjestäjillä oli yhä enemmän odotuksia ulkomaisesta avusta kuin länsivalloilla aikomuksia. He toivoivat myös, että Georgian kapina innostaisi muitakin kaukasialaisia kansoja tarttumaan aseisiin, mutta salaiset neuvottelut armenialais- ja azerinationalistien kanssa päättyivät tuloksettomina, ja niitä lupaavammatkin neuvottelut islamilaisen tšetšeenijohtaja [[Ali Mitajev]]in kanssa täytyi keskeyttää Pohjois-Kaukasuksen massapidätysten ja sortotoimien vuoksi.
Näissä olosuhteissa jotkut georgialaiset epäilivät, voisiko kansannousu laikaan onnistua. Vangittu kapinallisjohtaja Džugheli yllytti Tšekan virkailijoita sallimaan hänen ilmoittaa tovereilleen heidän suunnitelmiensa paljastumisesta ja neuvoa heitä hylkäämään kapinansa, mutta Tšeka kieltäytyi.<ref>Knight, s. 32</ref> Džughelin viesti kuitenkin tavoitti kapinalliset, mutta he epäilivät sitä Tšekan provokaatioksi ja jatkoivat kapinasuunnitelmiaan.
On useita viitteitä siitä, että neuvostotiedustelu olisi jollakin tasolla ollut mukana provosoimassa kapinaa. Tšeka, jolla oli salaisia agentteja paikallisissa sosialistipiireissä, oli hyvin tietoinen salaliitosta ja yleisestä tyytymättömyyestä bolševikkihallintoon. Stalinin ja Ordžonikidzen ohjaamina Berija ja hänen esimiehensä Kvantaliani itse asiassa rohkaisivat kapinaa, jotta he saisivat verukkeen eliminoida kaikki oppositio ja kostaa henkilökohtaiset kaunansa entisten kilpailijoidensa kanssa Georgiassa.<ref>Knight, s. 32; Souvarine, s. 372.</ref>
▲<!---
== Outbreak and reaction ==
[[Image:Kote Andronikashvili.jpg|thumb|Prince Kote Andronikashvili, chairman of the Damkom (1923-4)]]
| |||