Ero sivun ”Metafiktio” versioiden välillä

Yleisöön katsominen on yksi elokuva- ja näyttämötaiteen keinoista ylittää yleisön ja fiktiivisen esityksen välinen muuri, jota kutsutaan [[neljäs seinä|neljänneksi seinäksi]]. Amerikkalaisissa komedioissa tarkoituksena oli kuitenkin ennemmin luoda koominen vaikutus kuin tuoda ilmi tarinan fiktiivisyys ja särkeä fiktion illuusio, jotka yleensä ovat metafiktion tavoitteita. Vasta myöhemmin, esimerkiksi 50-luvun lopulla aloittaneen ranskalaisen elokuvaohjaajan [[Jean-Luc Godard]]in tuotannossa kameraan katsominen on yksi lukuisista elokuvallisista keinoista tuoda ilmi tarinoiden fiktiivisyys. Näin on myös amerikkalaisen elokuvaohjaajan ja näyttelijän [[Woody Allen]]in tuotannossa, jossa Annie Hall (1977) tarjoaa runsaimman määrän esimerkkejä elokuvallisen metafiktion keinoista. Niissä täyttyy selvästi myös William H. Gassin tekemän metafiktion määritelmän ajatus -– todellisuuden ja fiktion suhteen kyseenalaistaminen: esimerkiksi omaa itseään esittävä henkilö vedetään kuvan sivusta keskelle fiktiivistä väittelyä.

Vaikka metafiktion joukkoon luetellaan usein elokuvia elokuvanteosta, metafiktio kuitenkin edellyttää tietoista viittaamista fiktion luomiseen. Erittäin harvinaisia ovat elokuvat, joissa yritetään yhtä aikaa kuvata sekä tarinaa itseään että tämän saman tarinan tekemistä. Kyseessä on nimenomaan yritys, koska tällaista itseensä viittaamista on vaikea täydellisesti kuvata. Elokuva, joka tuo tämän humoristisesti ilmi on [[Spike Jonze]]n [[Adaptation. Minun versioni]] (Adaptation, 2002). Tätä mahdottomuudenmahdottomuutta symbolisymboloi elokuvassa on mytologianmytologinen käärme [[Ouroboros]] [http://en.wikipedia.org/wiki/Ouroboros], joka syö omaa häntäänsä. ''Adaptation'' on myös muuten täynnä tyypillisiä metafiktion elementtejä: tarinan päähenkilönä on [[Charlie Kaufman]], jolle elokuvan oikea käsikirjoittaja on antanut nimensä.