Ero sivun ”Parliament-Funkadelic” versioiden välillä

P-Funkin historia alkaa jo parikymmentä vuotta ennen sen suuruuden päiviä, vuonna [[1956]] [[New Jersey]]n [[Plainfield]]issä, jossa perustettiin [[doo-wop]] yhtye nimeltä The Parliaments. Mukana yhtyeessä olivat jo tuolloin George Clinton, Ray "Stingray" Davis, Clarence "Fuzzy" Haskins, Calvin Simon ja Grady Thomas. Tausta yhtyeessä olivat mukana niin ikään 1970-luvulla yhä P-funkin parissa työskennelleet Bill Nelson (basso), [[Eddie Hazel]] (kitara), Tawl Ross (kitara), Tiki Fulwood (rummut) sekä Mickey Atkins (koskettimet). Taustayhtyeen nimi oli The Funkadelics. Ryhmän suosio oli vähäistä alkuaikoinaan. [[Motown (levy-yhtiö)|Motown]] -levy-yhtiön saaman suosion innoittamana Clinton siirsi yhtyeen 1960-luvulla [[Detroit]]iin, mutta Revilot Records -yhtiön kautta julkaistut singlet eivät saavuttaneet kummempaa menestystä lukuun ottamatta kappaletta "I Wanna Testify", josta tuli pienen mittakaavan hitti. Tähän aikaan Clinton myös kirjoitti kappaleita joillekin Motownin artisteille, kuten [[Jackson 5]] -yhtyeelle.

 

 

 

Clintonin "funk-imperiumi" muodostaa 1970-luvun funk-musiikin ytimen, varsinkin vuosikymmenen puolivälistä eteenpäin, jolloin [[Sly Stone]]n ja [[James Brown]]in musiikillinen tuotteliaisuus oli taantunut. Parliamentin ja Funkadelicin levyille on tyypillistä [[soul (musiikki)|soul]]ista, [[gospel]]ista ja doo-wopista omaksuttu monen laulajan voimin tehty antaumuksellinen vokaalityöskentely. Levyt ovat usein myös täynnä Clintonin omituista huumoria ja niiden yleisilme on erittäin positiivinen.

 

== Funkadelic ==

 

Vuoden 1972 ''America Eats Its Young'' on kunnianhimoinen tupla-LP, jossa on poikkeuksellisesti mukana puhallinsoittimia. Tässä suhteessa levy muodostaa poikkeuksen Funkadelicin tuotannossa. Levyn sanoituksissa käytetään paljon poliittisia teemoja, mistä kertoo jo levyn kansikuvan ihmisiä syövä [[vapaudenpatsas]]. Tässä vaiheessa Collinsin veljekset olivat jo mukana yhtyeessä, kun taas kitaristi Tawl Ross joutui lähtemään lopullisesti epäonnistuneen LSD-tripin seurauksena, ja myös kitaristi Eddie Hazel oli pari vuotta erossa yhtyeestä huumeisiin liittyneiden rahakiistojen takia. Vuonna 1973 tapahtui käänne selkeästi populaarimpaan suuntaan ''Cosmic Slop'' levyn myötä. Levyä pidetään Funkadelicin siihen asti koherenteimpana kokonaisuutena. Siinä palattiin taas funk-rock soundiin. Levyn nimikappale on yhtyeen tunnetuimpia. Myöhemmin tätä levyä on usein luonnehdittu tahallisen kaupalliseksi, mutta Clinton ottaa levyllä edelleen poliittisesti kantaa, esimerkiksi Vietnamin sodan kovaonnisten sotaveteraanien puolesta. Tähän mennessä Clintonin tuottajan kyvyt ovat jo nousseet sille tasolla, että levyä voi kiitellä ammattimaisesta tuotannosta. Seuraavana vuonna julkaistu ''Standing on the Verge of Getting It On'' sisältää monia Funkadelicin suosituimmista kappaleita, kuten levyn nimikappaleen. Levy on saanut erittäin hyviä arvioita, mutta jotkut arvioijat ovat valittaneet siitä, että levyä on materiaalin loppumisen jälkeen jatkettu 12 minuuttia pitkällä uneliaalla kitarasoololla. Levyn toiseksi viimeisellä raidalla, "Jimmy got a little Bit of Bitch in him", Clinton ottaa kantaa homoseksuaalisuuden hyväksymisen puolesta. Clintonia myöhemmin kovasti samplanneet [[rap]]-artistit sen sijaan suhtautuivat homoihin usein jyrkän kielteisesti. Vuoden 1975 ''Let's Take it to the Stage'' on niin ikään yleisesti onnistuneena pidetty levy. Se jatkaa edeltäjänsä tavoin funk-rockin linjaa lisäten kuitenkin soul-vaikutteita entisestään. Levyllä myös Bootsy Collinsin persoonallista höpötystä kuullaan ensimmäistä kertaa (raidalla "Be my Beach"). Vuoden 1976 albumi ''Tales of Kidd Funkadelic'' on viimeinen Westbound -levy-yhtiölle tehty levy, ja se on kasattu ylijäämämateriaalista, joskin mukaan on silti mahtunut pari merkittävänä pidettyä raitaa studiosekoilujen lisäksi. Vuoden 1976 ''Hardcore Jollies'' levyllä soundi on muuttunut hiukan, vaikka musiikin tyyli on periaatteessa sama kuin ennenkin. Levyä pidetään arvioissa yleensä varsin hyvänä, mutta monia on ihmetyttänyt levylle mukaan laitettu "Cosmic Slop" -kappaleen huonolaatuiseksi katsottu live-versio.

 

Vuoden 1978 ''One Nation Under a Groove'' vie Funkadelicin soundin selvästi uuteen suuntaan. Musiikki on nyt aikaisempaa lähempänä [[disko (musiikinlaji)|diskomusiikin]] konemaisia soundeja varsinkin R&B -listoilla menestykseksi nousseen nimikappaleensa puolesta. Funk-tyylistä ei kuitenkaan ole levyllä luovuttu. Itse albumi nousi myös R&B -albumilistan kärkeen ja levy onkin edelleen ehkä Funkadelicin tunnetuin (joskin monet fanit pitävät ''Maggot Brainia'' suurempana klassikkona). Levyn kappaleet ovat keskenään varsin erilaisia. Ajatuksella tehtyjen kappaleiden lisäksi mukaan on laitettu myös 10 minuuttia omituista sekoilua sisältävä raita, jossa toistetaan esimerkiksi lausetta "Fried ice cream is reality!". Levyn menestyksen taustalla on mahdollisesti uusi muusikko, kosketinsoittaja Walter "Junie" Morrison, joka oli mukana säveltämässä levyn kappaleita. Morrison soitti aiemmin [[Ohio Players]] -yhtyeessä. Seuraavana vuonna ilmestynyt ''Uncle Jam Wants You'' on teema-albumi, joka käsittelee taistelua diskomusiikkia vastaan. Jälkikäteen katsottuna levyn soundi muistuttaa itse asiassa jonkin verran tuon ajan diskomusiikkia, erottuen kuitenkin siitä selvästi kitarasoundin ja funkille tyypillisemmän rytminsä takia. Levyn täyttävät pari arvostelijoilta kehuja saanutta pitkää raitaa. Toisaalta levyllä esiintyvä Clintonin huumori vokaalidubbauksineen on koetellut monen kuuntelijan ärsytyskynnystä. Levyltä lohkaistu single, "Not just Knee Deep", nousi R&B-listaykköseksi. Vuonna 1980 ilmestyi täysin ilman Clintonia tehty Funkadelic-levy, ''Connections & Disconnections'', jonka takana olivat Clintonin omavaltaiseen talousasioiden hoitoon kyllästyneet P-funk -muusikot. Tätä levyä pidetään arvosteluissa kuitenkin selvästi epäonnistuneena. Funkadelicin viimeiseksi levyksi jäi vuonna 1981 ilmestynyt ''Electric Spanking of War Babies''. Levy jatkaa soundiltaan kahden edellisen levyn linjoilla yhdistäen ajan tasalla olevan soundin funk-riffeihin, ja levyä pidetään Funkadelicin onnistuneimpiin julkaisuihin kuuluvana. Levyn äänimaailma menee hieman eteenpäin edeltäjistään, ja levyn on nähty sisältävän myöhempään hiphop-musiikkiin omaksuttuja innovaatioita. Levyn teemana on USA:n media, jota Clinton syyttää sotapropagandan lietsomisesta.

[[Kuva:Onenationunderagroove.jpg|thumb|280px|Funkadelicin menestyneimmän levyn kannessa funk-sotilaat pystyttävät R&B lipun]]

== Parliament ==

=== Funk siirtyy avaruuteen ja laboratorioihin ===

 

=== ...ja valtameriin ===

 

==Aiheesta muualla==

 

[[Luokka:Yhdysvaltalaiset yhtyeet]]