Ero sivun ”Grockan taistelu” versioiden välillä

| nimi = GrotskanGrockan taistelu

| kuvateksti = Crawfordin jaarli John Lindsayn muistelmissa julkaistu GrotskanGrockan taistelun kartta.

| paikka = [[GrotskaGrocka]], [[Belgrad]], [[Serbia]]

'''GrotskanGrockan taistelu''' ({{k-tr|Hisarcık Muharebesi}}) käytiin 22. heinäkuuta 1739 GrotskanGrockan alueella lähellä [[Belgrad]]ia. Taistelu päättyi [[Osmanien valtakunta|Osmanien valtakunnan]] ratkaisevaan voittoon. Tappion kärsinyt Itävallan armeija joutui vetäytymään, mikä avasi osmaneille tien Belgradiin.

GrotskanGrockan taistelu jäi [[Itävallan–Turkin sota (1737-1739)|Itävallan–Turkin sodan]] ratkaisutaisteluksi. Se johti [[Habsburgien monarkia]]n tappioon sekä irtautumiseen [[Venäjän–Turkin sota (1735–1739)|Venäjän–Turkin sodasta]]. Seuranneessa rauhansopimuksessa osmanit saivat Itävallalta takaisin alueita, jotka se oli menettänyt [[Passarowitzin rauha]]ssa. Tahollaan menestyksekkäästi edennyt Venäjä menetti samalla liittolaisensa, ja joutui hakemaan rauhaa saavuttamatta sodalle asettamiaan lopullisia päämääriä.

Ennen sodan syttymistä Osmanien valtakunta oli ollut pitkään irrallaan läntisten monarkioiden välisistä valtataisteluista ja Euroopan sodista. Se oli voittanut sodan Venäjää vastaan vuonna 1711, mutta jo tuolloin sen verrattain vanhanaikaisen armeijan menestys oli perustunut pitkälti huomattavaan ylivoimaan sekä vastustajan [[Pietari Suuri|Pietari Suuren]] tekemiin virheisiin. Itävaltaa vastaan vuosina [[Itävallan–Turkin sota (1716–1718)|1716–1718 käydyn sodan]] se oli jo hävinnyt. Niinpä vuonna 1735 osmaniarmeijan aseistus ja rakenne oli vanhentunut, eikä se menestynyt yhteenotoissa ajan tasalla olevaa Venäjän armeijaa vastaan. Osmanit ottivat kuitenkin tappioistaan opikseen.<ref>Aksan 2007, s. 95–117</ref> Kun Itävalta liittyi mukaan, osmanien armeijaa oli paranneltu jo huomattavasti ja se pystyi menestymään jopa lukumääräisesti pienempänä. Sen armeijaa oli pyritty uudistamaan muun muassa ranskalaissyntyisen entisen Itävallan armeijan kenraali [[Claude Alexandre de Bonneval]]in avulla.<ref name="AKSAN"/> Joissakin vanhoissa teoksissa Bonnevalin esitetään johtaneen osmaniarmeijaa GrotskassaGrockassa, mutta tämä ei pidä paikkaansa.<ref>Virhe esiintyy esim. B. Fellowesin julkaisemassa teoksessa ''Encyclopaedia Metropolitana'' vuodelta 1845, s. 63</ref> Hän oli tapahtuma-aikaan menettänyt sulttaanin suosion epäonnistuttuaan yrityksessään nostattaa Itävallan vastainen kapina [[Unkari]]ssa ja hänet oli siirretty [[Komotiní]]in.<ref>Encyclopaedia of Islam vol. 1, s. 291–292</ref>

Osmanien komentaja [[Hacı İvaz Mehmed pašša]] oli nimitetty saman vuoden keväällä [[suurvisiiri]]ksi. Hän oli aiemmin toiminut useissa siviiliviroissa, kuten tullilaitoksen johtajana ja valtionkassan tarkastajana, mutta hän oli toiminut myös [[kaymakam]]ina, sulttaanin [[yhteysupseeri]]na ja sotilasneuvonantajana. Juuri ennen sodan alkamista hänet oli nimetty Nikopolinin ja [[Vidin]]in [[sancak|hallintopiirien]] kuvernööriksi.<ref name="EI6-995"/> Tässä tehtävässään hän oli onnistunut puolustamaan molempia alueita Itävallan hyökkäyksiä vastaan kahden vuoden ajan ja lisäksi valtaamaan takaisin niitä alueita, joita Itävalta oli ehtinyt vallata sodan alussa. Noustuaan suurvisiiriksi hän pyrki avaamaan rauhanneuvottelun Itävallan kanssa, mutta myös luomaan mahdollisuuden sotilaalliselle voitolle.<ref name="AKSAN"/> Hän alkoi keskittämään joukkoja Balkanille ja erityisesti Tonavalle pyrkimyksenään lyödä Itävalta irti sodasta, jotta se voisi jatkossa keskittyä Venäjän vastaisiin operaatioihin. Niinpä GrotskanGrockan taistelun lähestyessä osmaneilla oli puolellaan myös selvä lukumäärällinen ylivoima.<ref name="EI6-995">de Groot 1991, s. 995</ref> İvaz Mehmedin lisäksi joukkoja komensi toinen sotilasjohtajana kunnostautunut virkamies: Bosnian kuvernööri [[Hekimoğlu Ali pašša]], joka oli johtanut osmaniarmeijaa Banja Lukan taistelussa ja pitänyt Bosniassa Itävallan armeijaa aisoissa kahden vuoden ajan.<ref name="AKSAN"/>

Heinäkuun puolenväliin mennessä Wallis otti vastaan Belgradin pohjoispuolelle [[Petrovaradin]]in ja [[Zemun]]in alueille majoittuneen armeijansa pääosan komennon. Hänellä oli Belgradissa noin 30&nbsp;000 miestä, ja lisäksi lähellä majaili kenraali Neippergin johtama 15&nbsp;000 miehen osasto. Itävallan tiedustelijat kertoivat Wallisille, että Mehmed paššan armeija liikkui kohti Belgradia ja osmanien etujoukko oli nähty pienessä Tonavan varrella olevassa GrotskanGrockan kaupungissa. Wallis päätti vallata kylän pienikokoiseksi arvioimaltaan turkkilaisosastolta. Tämän jälkeen hän voisi valita maaston, jossa kohtaisi suurvisiirin armeijan. Häntä neuvottiin odottamaan tuekseen Neippergin osastoa, mutta koska hän näki suunnitelmansa onnistumisen riippuvan nopeista toimista, odottamisen sijaan Wallis päätyi lähettämään sanan Neippergille käskien häntä liittymään joukkoihinsa GrotskaanGrockaan menevällä tiellä.<ref name="Wheatcroft240"/><ref name="Hochedlinger"/>

Wallisin armeija aloitti etenemisensä kohti kaakkoa 17. heinäkuuta. Armeija ylitti [[Tonava]]n [[Vinča]]ssa olevaa kahta siltaa käyttäen 20. heinäkuuta. Se leiriytyi myös sinne. Tämän jälkeen tiet muuttuivat osaksi matkaa vaikeakulkuisiksi, jopa niin, että ratsuväen sotilaiden kerrotaan joutuneen vetämään hevosiaan. Samaan aikaan osmanien joukot etenivät kaakosta Nišin suunnasta kohti GrotskaaGrockaa, jonka toisella puolella itävaltalaiset tiedustelijat näkivät osia osmaniarmeijasta. Vielä saman päivän aikana Wallis oli kuullut vastustajan joukkojen marssivan Nišissä asti, joten hän oletti GrotskassaGrockassa olevan noin 10&nbsp;000−12&nbsp;000 miehen vahvuisen etujoukon.<ref name="Skala"/> Tämä oli virhe, sillä 21. ja 22. päivän välisenä yönä osmanit olivat pikamarssittaneet paikalle suurimman osan armeijastaan.<ref name="AKSAN"/>

Itävaltalaiset purkivat leirinsä myöhään illalla 21. heinäkuuta. Ratsuväki kulki marssijärjestyksessä ensimmäisenä, mutta joutui odottelemaan harhailevaa jalkaväkeä alkuun. Leirin purkamisen jälkeen jalkaväki oli vahingossa kääntynyt Belgradin suuntaan ja löysi GrotskaanGrockaan johtavan tien vasta aamuyhdeltä. Ratsuväki koostui kevyen ratsuväen [[husaari]]rykmentistä, raskaasta [[kyrassieeri]]rykmentistä, kevyestä nostoväen ratsusotilasrykmentistä sekä [[rakuuna]]rykmentistä. Ratsuväkirykmenttien perässä marssi 18 krenatöörikomppaniaa, joilla oli mukanaan kaksi tykkiä. GrotskaanGrockaan vievä tie oli aluksi niin leveä, että ratsuväki saattoi marssia sillä eskadroonittain. Se kuitenkin kapeni GrotskaaGrockaa lähestyttäessä samalla kun metsä, jonka halki se kulki tiheni. Tie vei pullonkaulamaiseen solaan, jonka molemmilla puolilla oli korkeita viinipensasrivien sekä metsikköjen peittämiä kukkuloita.<ref name="Skala">Harald Skala: [http://www.kuk-wehrmacht.de/gefechte/17390722grocka.html Die Schlacht bei Grocka am 22.7.1739] Seiten zur Osterreichischen Militärgeschichte, kuk-wehrmacht.de. {{de}} Viitattu 24.4.2017</ref> Itävallan puolella taistellut skotlantilaiseversti [[John Lindsay, Crawfordin 20. jaarli]] kehotti Wallisia muodostamaan armeijansa kärjen kokonaan jalkaväestä ja krenatööreistä, sillä maasto ei sopinut ratsuväelle, mutta Wallis ei välittänyt hänen neuvostaan. Wallis vastasi odottavansa ratsuväen toimivan tarvittaessa kuin jalkaväen, ja tarvivansa ratsuväen nopeutta, sillä hänen mukaansa tulevan taistelun ratkaisisi ''beati possidentes'',<ref>''Beati possidentes'' (lat.) = Autuaita ovat omistajat, alkujaan kreikkalaisen näytelmäkirjailijan [[Euripides|Euripideen]] ilmaus.</ref> omistajan onni. Kuka valtaisi sopivan maaston ensimmäisenä tulisi voittamaan. GrotskanGrockan pohjoispuoli mäkineen olisi sopiva paikka ottaa vastaan osmanien armeija.<ref name="AKSAN"/><ref name="Köpp132-134">Lindsay & Rolt 1769, s. 132–134</ref><ref name="DAVIES">Davies 2011, s. 217–218</ref>

GrotskanGrockan mäet ja kukkulat palvelivat myös vastustajan tarkoitusperiä. Hacı İvaz Mehmed paššalle jäi aikaa käyttää maastoa hyväkseen taistelusuunnitelmassaan. Tämän hän tekikin taitavasti. Suurvisiiri asetti etujoukkonsa solan pohjalla kulkevaa tietä reunustavien kukkuloiden harjalle ja rinteille. Pääosan armeijastaan hän levitti GrotskanGrockan eteläpuolen mäkien rinteisiin, joista niillä oli näkymä laaksoon, johon itävaltalaiset saapuisivat. Hän sijoitti tykkinsä korkeimmille kukkuloille, joista oli laaja ampuma-ala ja joihin oli vaikea nousta. Varsinaisen jalkaväen ja [[janitsaari]]en lisäksi suurvisiirillä oli käytössään [[sipahi]]-ratsuväkeä sekä bosnialaista nostoväkeä, joka oli kunnostautunut useissa alueensa puolustustaisteluissa sekä Banja Lukan taistelussa.<ref name="AKSAN"/><ref>Wheatcroft 2009, s. 240–241</ref>

John Lindsayn mukaan etummaisena kulkeva husaariosasto ei saanut sanaa ratsuväen pääosan pysähdyksestä, jonka se joutui pitämään odotellessaan harhailevaa jalkaväkeä kahden sillan ja GrotskanGrockan välisen tien puolivälissä. Niinpä se marssi koko ajan eteenpäin aina osmanien väijytykseen asti. Osmanien yhteislaukaus löi husaariosaston hajalle noin puoli kolmen aikaan aamulla.<ref name="Köpp132-134"/>

John Lindsay liittyi taisteluun [[Karabinieerit|karabinieeriosaston]] kanssa ja onnistui tuhoamaan pienen osmanien tuliaseman rinteestä lähellä GrotskanGrockan kirkkoa, mutta pian hänen [[Musta (hevosväri)|musta]] suosikkiratsunsa ammuttiin alta. Hän sanoi kenraali Bernclaulle, että maaston vuoksi on mahdotonta saada käsitystä osmanien lukumäärästä, sillä laaksot ja mäet saattoivat kätkeä taakseen tuhansia sotilaita.<ref name="Köpp132-134"/> Lindsay sai vaihtohevosen, mutta häneen itseensä osui heti kun hän oli noussut takaisin ratsaille. Kuula pudotti hänet hevosen selästä. Hän makasi pitkään tajuttomana ojassa. Eversti Luchesi johti 300-henkisen ratsuväenosastonsa saman kukkulan huipulle suuntautuneeseen rynnäkköön ja onnistui ajamaan suuremman turkkilaisen ratsuväkiosaston vetäytymään GrotskaanGrockaan. He saivat vahvistuksekseen Hohenzollernin ratsuväkirykmentin sekä joukon husaareja, mutta osmanien vastahyökkäys painoi itävaltalaiset takaisin. Perääntyessään Luchesi huomasi maassa makaavan Lindsayn.<ref name="Köpp131-135">Lindsay & Rolt 1769 s. 131–135</ref> Hänen käskystään Lindsay sidottiin hevosen satulaan ja hevonen ohjattiin kulkemaan kohti omia linjoja. Lindsayn sotilaspalvelija Henry Köpp löysi yhä satulassa roikkuneen verenhukasta kalpean herransa vasta seuraavana aamuna. Tämän jälkeen hänet vietiin kiireellä Belgradiin leikattavaksi.<ref name="CHAMBERS"/>

Historiankirjoituksessa esiintyvät arviot Itävallan kokonaistappioista liikkuvat yleensä 2&nbsp;000–3&nbsp;500 kaatuneen ja 2&nbsp;500–7&nbsp;000 haavoittuneen välillä.<ref name="AKSAN"/><ref name="Hochedlinger"/><ref name="EI6-995"/> Itävallan taistelun jälkeen tekemän kartoituksen mukaan ratsuväki menetti 1343 kaatuneina ja 806 haavoittuneina, ja jalkaväki 1176 kaatuneina ja 2&nbsp;150 haavoittuneina. Laskelman mukaan yhteistappioiksi tuli 2&nbsp;519 kaatunutta ja 2&nbsp;956 haavoittunutta.<ref>[http://www.digam.net/image.php?file=img/dokumente/4877/1.jpg&b=1000&h=auto Specification Derer Todte und Blessirte offiziert Von der Infantrie in der Action bey Krotzka den 22. July 1739] Digitales archiv marburg (DigAM). {{de}} Viitattu 20.10.2017</ref> John Lindsayn esittämän laskelman mukaan kaatuneita oli 4 kenraalia, 118 upseeria, 174 aliupseeria ja 2&nbsp;930 sotamiestä eli yhteensä neljä kenraalia ja 3&nbsp;222 miestä. Hänen vuonna 1753 ilmestyneissä muistelmissaan summaksi on painettu kuitenkin 2&nbsp;222, joka on tuhat vähemmän kuin lueteltujen kaatuneiden yhteenlaskettu summa. Paino- tai kirjoitusvirheestä johtuva numero toistuu yhä joissakin nykyajan teoksissa.<ref>Esimerkiksi Micheal Clodfelder (''Warfare and Armed Conflicts: A Statistical Encyclopedia of Casualty and Other Figures'') ja Andrew Wheatcroft (''The Enemy at the Gate - Habsburgs, Ottomans and the Battle for Europe'') käyttävät lähteinään Lindsayn muistelmia ja ilmoittavat GrotskassaGrockassa kaatuneiden luvuksi 2&nbsp;222.</ref> Lindsayn mukaan haavoittuneisiin kuului 4 kenraalia, 205 upseeria, 285 aliupseeria ja 2&nbsp;461 sotamiestä. Lisäksi kadonneita tai vangiksi jääneitä oli 296 miestä.<ref name="Köpp151">Lindsay & Rolt 1769, s. 151</ref>

Itävallalle tappio oli katastrofi. Vaikka Venäjän menestyminen pohjoisessa herätti toiveita mahdollisesta käänteestä, tappio GrotskassaGrockassa merkitsi käytännössä sodan päättymistä häviöön. Suurvisiiri İvaz Mehmed pašša pyrki ajamaan rauhaa, jotta osmanit pystyisivät keskittymään Venäjän uhan torjumiseen. Alustavia rauhanneuvotteluja käytiin syyskuun alusta, samalla kun osmanien armeija piiritti Belgradia.<ref name="EI6-995"/> Mehmed pašša oli ottanut neuvottelijaksi nimitetyn kenraali Neippergin käytännössä panttivangikseen. Häntä pidettiin hyvinvarustellussa mutta vartioidussa teltassa, eikä hänellä ollut keskusteluyhteyttä itävaltalaisten kanssa. Tämän vuoksi hänen oli vaikea saada päivitystä rintamatilanteista ja hän joutui pitkään seuraamaan ohjeita, jotka hän oli saanut keisariltaan jo 18. elokuuta.<ref name="AKSAN"/> Varsinainen [[Belgradin rauha]]nsopimus allekirjoitettiin kuukautta myöhemmin 18. syyskuuta. Käytännössä Itävalta joutui luopumaan alueista, jotka se oli vallannut edellisen voitokkaan Itävallan–Turkin sodan aikana.<ref name="Hochedlinger"/>

Taistelussa haavoittunut Crawfordin 20. jaarli John Lindsay jäi henkiin ja kirjoitti toipumisensa aikana taistelun vaiheista yksityiskohtaisesti kertovan käsikirjoituksen.<ref name="Wheatcroft240">Wheatcroft 2009, s. 240</ref> Hän osallistui myös ''Black Watch'' -nimellä tunnetun 43. Ylämaan linjajalkaväkirykmentin perustamiseen ja seuraavana vuonna hänestä tuli sen ensimmäinen eversti.<ref>Huom. 1800-luvun loppupuolella perustettu Skotlannin kuninkaallisen rykmentin 3. pataljoona ''[[Black Watch]]'' on eri yksikkö, kuin vuonna 1740 perustettu 43. Ylämaan linjajalkaväkirykmentti, mutta kuuluu samaan sotilasperinteeseen.</ref> Ammattisotilaana Lindsay osallistui vielä useisiin aikakauden konfliktien taisteluihin ja saavutti kenraalimajurin arvon, mutta hänen GrotskassaGrockassa saamansa vamma ei parantunut koskaan täydellisesti, vaan hän kuoli sen aiheuttamaan [[komplikaatio]]on jouluna 1749.<ref name="CHAMBERS">Chambers 1874, s. 519–521</ref>

GrotskanGrockan taistelusta tiedotettiin vähän Itävallan kansalle. Sodan todellisesta kulusta pyrittiin vaikenemaan. Habsburgien monarkian propagandassa sota esitettiin kaunisteltuna ja sankarillisena taisteluna kyvyttöminä esitettyjä turkkilaisia ja heidän rappeutunutta armeijaansa vastaan.<ref>Wheatcroft 2009 s. 240–243</ref>

Pohjoisessa Ukrainan eteläosien alueella osmanit olivat onnistuneet saartamaan sotamarsalkka [[Burkhard Christoph von Münnich]]in johtaman Venäjän armeijan, mutta nerokkaalla liikkeellä Münnich onnistui murtamaan joukkonsa motista ja käynnistämään onnistuneen vastahyökkäyksen osmaneita vastaan. Pyrkien käyttämään hyväkseen saamaansa etuasemaa hän johti armeijansa etenemään Balkanille Mustanmeren rannikkoa pitkin, mutta uutinen Itävallan kärsimästä tappiosta ja erillisrauhasta merkitsi uutta uhkaa saarroksiin joutumisesta. Osmaneille voitto GrotskassaGrockassa merkitsi uutta mahdollisuutta iskeä Venäjän armeijaa vastaan. Münnichin joukot olisivat jääneet Mustanmeren ja osmaniarmeijan väliin ilman liittolaistensa sivustatukea. Venäjän sotajohdossa oltiin unelmoitu jo marssista aina Istanbuliin asti, mutta GrotskanGrockan taistelun jälkeen sekin joutui hakemaan pikaisesti rauhaa. Venäjän-Turkin sota päättyi saman vuoden lokakuussa allekirjoitettuun [[Nissan rauha]]an.<ref name="TheBalkans">Stavrianos, Stoianovich 2000, s. 183–187</ref>