Ero sivun ”Regina Linnanheimo” versioiden välillä

Linnan­heimo ja Tulio tekivät sodan jälkeen yhdessä seitsemän elo­kuvaa. Kaikista kuvattiin myös ruotsin­kieliset versiot. Kahdeksaskin elo­kuva oli työn alla. Linnan­heimon kirjoittamaa tarinaa [[Lappi|Lapista]] ehdittiin kuvata kaksi viikkoa [[Saana (tunturi)|Saana­tunturilla]], mutta työ jäi kesken.<ref>Nikula 2000, s. 198.</ref> ''Rakkauden ristin'' ja ''Levottoman veren'' jälkeen kriitikot eivät enää jaksaneet innostua Linnan­heimon ja Tulion elo­kuvista, jotka toistivat loputtomiin samoja aiheita ja ideoita.<ref>Rytkönen 2008, s. 204.</ref> 1950-luvulla Linnan­heimo kirjoitti [[Tapio Ilomäki|Tapio Ilo­mäen]] [[Synopsis|synopsiksen]] pohjalta käsi­kirjoituksen ''Maija Kahvi­tyttö'', josta Roy muokkasi kuvaus­käsi­kirjoituksen elo­kuvaan ''[[Tähtisilmä]]'' (1955).<ref>Nikula 2000, s. 201.</ref>

 

 

[[Tiedosto:Regina-Linnanheimo-1961.jpg|pienois|pysty|Linnan­heimo vuonna 1961.]]

Regina Linnan­heimo kuului [[Lea Joutseno]]n ja Helena Karan ohella niihin suomalaisiin vanhan elo­kuvan näyttelijöihin, jotka tekivät pitkän elo­kuva­uran ilman yhteyksiä [[teatteri]]in. Tuohon aikaan pelkästään elo­kuvissa esiintyviä ei mielletty ammatti­näyttelijöiksi, vaan he olivat leimallisesti filmi­tähtiä.<ref>Nikula 2000, s. 42.</ref> Vaikka Linnan­heimo ei näytellytkään teatterissa, hänen töissään näkyy aikansa teatteri­peräiset käytännöt: kasvojen ilmeiden tuli näkyä ja korostusten kuulua. Linnan­heimo ei ajan mitta­puun mukaan yli­näytellyt edes Tulion kaikista melo­dramaattisimmissa kohtauksissa.<ref name="KB" />

 

 

Linnan­heimo edusti valko­kankaalla eroottista ja aistillista nais­tyyppiä. Tällaisia rooleja olivat muun muassa ''Nuorena nukkuneen'' Silja sekä ''Kulkurin valssin'' Rosinka.<ref name="ihanat205">Rytkönen 2008, s. 205.</ref> Linnan­heimon viehätyksen on sanottu olleen vaarallista ja polttavaa, sillä hänen rooli­hahmojensa rakkaus­tarinat päättyivät usein onnettomasti.<ref>Nikula 2000, s. 118.</ref> Linnan­heimon olemus jakoi kriitikoiden mieli­piteitä. Osa arvostelijoista piti häntä lyyrisiin ja maalaisiin osiin vieraana, toisten mielestä hänen olemuksensa sopi niin salonkiin kuin heinä­kasaankin. Vuonna 1940 ''Elo­kuva-Aitassa'' todettiin Linnan­heimon olevan parhaimmillaan realistisissa osissa, kuten Heikkilän Annina. [[Raoul af Hällström]] kirjoitti vuonna 1937: ”Regina Linnan­heimo ei kuitenkaan vaaleudestaan huolimatta ole tyypiltään lainkaan pohjois­mainen. Tuo rohkea lintu­profiili voisi varsin hyvin kuulua jollekulle etelän naiselle. Hänessä on uhkeutta, raikasta sensualiteettia ja voimaa. – – Hän sopeutuu ihan itsestään kansain­väliseen ympäristöön.”<ref name="ihanat193" /> Linnan­heimon suosio perustuikin ulkoisen kauneuden lisäksi hänen rooliensa moninaisuuteen.<ref>Nikula 2000, s. 113.</ref>

 

 

Linnan­heimon suosio elo­kuva­yleisön parissa kääntyi laskuun hänen siirryttyään Suomi-Filmistä Tulion leipiin. Vuonna 1947 hän oli ''[[Elokuva-Aitta|Elo­kuva-Aitan]]'' yleisö­äänestyksessä Ansa Ikosen jälkeen suosituin nais­näyttelijä. Vuonna 1949 Linnan­heimo oli vielä kymmenen suosituimman joukossa, mutta seuraavana vuonna putosi listalta.<ref name="polttava">Nikula 2000, s. 200.</ref> Hän karisti lopullisesti yltään sodan aikaisen tähti­kuvansa elokuvissa ''Rikollinen nainen'' ja ''Olet mennyt minun vereeni''. Linnan­heimon esittämät hahmot olivat hänen ja Tulion tyylille uskollisesti itsenäisiä ja seksuaalisesti aktiivisia naisia, mutta joko onneton rakkaus tai [[alkoholi]] koituivat heidän kohtalokseen. Linnan­heimo tulkitsi itse luomansa roolit into­himolla, näytellen ilmeiden ja eleiden koko asteikolla. Hänen tähtensä oli kuitenkin jo hiipunut, ja elo­kuvat menettivät yleisönsä.<ref name="polttava" />