Ero sivun ”Saimaan juoksutussääntö” versioiden välillä

'''Saimaan juoksutussääntö''' tarkoittaa ennakkosuunnitelmaa, jolla [[Saimaa]]n vesiä päästetään [[Vuoksi|Vuokseen]] siten, että eteläisellä Saimaalla, eli niin sanotulla [[Varsinainen Saimaa|varsinaisella Saimaalla]], vedenpinta pysyy etukäteen sovitulla korkeudella ja samalla vältetään sekä Saimaalla että [[Vuoksi|Vuoksella]] veden runsaudesta tai vähyydestä johtuvia vahinkoja tai haittoja. Periaatteessa Saimaata ei [[Vesistön säännöstely|säännöstellä]], mutta sen juoksuttamisella pyritään sen vedenpinnan vaihtelut pitämään vähäisinä. Koska Saimaa on hyvin suuri järvi, on sesen vesitilavuus on tavanomaista suurempi. Jo pienikin vedenpinnan korkeuden alentaminen voimakkaalla juoksutuksella aiheuttaa Vuoksessa pitkäkestoisen tulvan. [[Suomi|Suomella]] ja [[Venäjä]]llä on voimassa [[valtiosopimus]], jossa määritetään juoksutuksien ehdot. Sopimuksen pääidea on, että Suomen tehtävänä on seurata sekä Saimaan vedenpinnan kehitystä että Vuoksen virtaamaa. Kun vedenpinnan korkeus seuraa vuodenkierrosta mitattua keskiarvokäyrää, ei tule tehdä mitään poikkeuksia juoksustukseenjuoksutukseen. Jos kuitenkin ilmenee jotakin sellaista, joka tulee alentamaan tai nostamaan tavanomaista vedenkorkeutta, aloitetaan ennakolta sellaiset toimenpiteet, jollajoilla vältetään vahingot mahdollisimman tehokkaasti. Tilanne pyritään hyvissä ajoin ennakoimaan niin, että korjaava toimenpide voidaan aloittaa maltillisesti ja korjaustoimetkorjaustoimia tulee voimistaa sitä mukaanmukaa, mitä todennäköisemmin ennakoitu tapahtuma näyttää toteutuvan. Toimenpiteet suoritetaan [[Tainionkosken vesivoimalaitos|Tainionkosken vesivoimalaitoksella]] ja asiasta tiedotetaan samalla venäläistä osapuolta. Vuoksen neljä vesivoimalaitosta toimivat yhteistuumin, jotta samalla Vuoksen läpi virtaavasta vedestä saadaan tuotettua optimaalinen määrä sähköenergiaa. Suomessa tarkkailu on Kaakkois-Suomen ympäristökeskuksen vastuulla.<ref name=ymparisto1/><ref name=ympristo_sopimus/><ref name=ympristo_liite/>

Saimaan vedenpintaa seurataan varsinaisella Saimaalla olevilla vedenkorkeuden mittauspisteillä päivittäin. Mittauspisteet sijaitsevat [[Lauritsala]]ssa, [[Ristiina]]ssa ja [[Savonlinna]]ssa. Mittausarvot luetaan [[N60]]-asteikolla ja ne muunnetaan [[Normaalinolla|NN]]-asteikolle vähentämällä N60-mittausarvoista 8 senttimetriä. Päätöksenteossa käytetään kolmen mittauspisteen antamaa keskiarvoa. Normaalina vedenkorkeuden lukema-arvoaarvona pidetään vuosien 1847–1984 vuodenaikojen mukaista keskiarvokäyrän päivittäistä arvoa, josta voidaan poiketa 50 senttimetriä yli tai ali. Käyrä on luettavissa valtiosopimuksen liitteestä.<ref name=ympristo_sopimus/><ref name=ympristo_liite/>

Saimaan ja Vuoksen tilanne juoksutuksien osalta oli ennen [[Toinen maailmansota|toista maailmansotaa]] Suomelle helppo. Toisaalta keskimäärin viiden vuoden välein Saimaa tulvi ja aiheutti ranta-asukkaille vahinkoja ja taloudellisia tappioita. Jo 1800-luvulla oli Saimaan [[Järvenlasku|vedenpinnan laskusta]] ollut toistuvasti puhetta. Tiedetään kuitenkin, että jo vuosisatoja aikaisemminkin asiaa oli yritetty ratkaista. Kun 1900-luvun alussa VuoksiVuoksea, joka kuului tuolloin kokonaan Suomen suurruhtinaskuntaan tai myöhemmin itsenäiselle Suomelle, alettiin valjastamaan sähköntuotantoon, kiinnitettiin asiaan jo enemmän huomiota. Voimalaitoksien ohijuoksutusporteilla olisi ollut mahdollista säädellä Vuoksessa virtaavavirtaavaa vettä tehokkaasti. Koska ensimmäiset voimalaitokset patosivat Vuoksen vain puolittain, ei näitä voinut käyttää vedenkorkeuden sääntelyyn. Vuonna 1921 valmistui Tainionkoskeen ensimmäinen Vuoksen uoman yli ulottuva pato, mutta sekään ei vielä olisi kelvannut tähän. Hieman alempana vuodesta 1928 toimintansa aloittanut [[Imatran vesivoimalaitos]] olisi pystynyt säännöstelemään virtaamia tehokkailla sulku- ja ohijuoksutuslaitteillaan, mutta sen yläaltaan vedenpinta jäi Saimaan vedenpinnan alapuolelle. Juoksutuksien säätelyyn tarvittaisiin Tainionkoskeen rakennettava uusi patolaitteisto.<ref name=rakennustekniikka/>

Vaikka välineitä ei vielä ollut, asetti [[Kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriö]] neuvottelukunnan valmistelemaan säännöstelysuunnitelmaa. Neuvottelukunnan työn pohjalta perustettiin vuonna 1934 Saimaan säännöstelytoimisto ja se tutki selvityksin ja mittauksin tulvien haittavaikutuksia vuoteen 1938 mennessä. Säännöstelytoimisto otti kantaa vedenpinnan korkeusvaihtelujen haittavaikutuksethaittavaikutuksiin maataloudessa, metsätaloudessa, laivaliikenteessä, uitossa ja voimataloudessa. Muita edunsaajia ei tuolloin huomioitu. Suunnitelmat valmistuivat vuonna 1939.<ref name=rakennustekniikka/>

Ennen päättymistään,säännöstelyn päättymistä alettiin suunnitella uutta säännöstelysuunnitelmaa. Siihen vaikuttivat sotakorvaukset ja niiden maksamiseksi valmistettavien tuotteiden vaatima sähköenergia. Tässä vuoden 1958 suunnitelmassa haluttiin käyttää juoksutusta vapaammin kuin edellisessä suunnitelmassa, jotta voimataloudella menisi paremmin. Lupaehtojen täyttäminen laajoine tutkimuksineen koettiin kuitenkin hankalaksi, joten lopulta päätettiin hakea lupaa vaatimattomille vedenkorkeuden nostoille. Normaaliksi enimmäiskorkeudeksi valittiin 76,20 metriä mpy. (NN+) ja ehdottomaksi yläkorkeudeksi 76,75 metriä. Tällä suunnitelmalla ei juoksutuksilla katsottu koituvan kenellekään vahinkoa. Uusi suunnitelma sai luvan vuonna 1966.<ref name=rakennustekniikka/>

Vuonna 1972 otettiin Neuvostoliiton vaatimuksesta taas esille Saimaan säännöstely, koska heidän voimaloidensa kapasiteettia ei saatu vallitsevissa olosuhteissa hyödynnettyä täysin. Suomalaiset ilmoittivat edellisiin kokemuksiinsa vedoten, että he eivät tavoittele enää eri osapuolien hyötynäkökohtien täyttämistä, vaan ainoastaan suurien vedenpinnan korkeuksien haittojen torjumista. SuunniteluvuosienSuunnitteluvuosien aikana Saimaalla sattui erikoisia tilanteita, jotka vaikuttivat uuden juoksutussuunnitelman toteuttamissääntöihin. Maiden yhteiskomissio päätti vuonna 1979 esittää maidensa hallituksille uuden suunnitelman hyväksymistä. Vesilakiin tehtiin vuonna 1981 lakimuutos, ettei korvattavaksi vahingoksi hyväksytty enää voimatalouden edunmenetyksiä ohijuoksutetusta vedestä. Tulvia ehkäistiin ohijuoksutuksin, joiden vahingot jäivät jatkossa Neuvostoliiton puolelle. Korvattavaksi tuli näin ollen vain heille koituneet vahingot. Kun Suomessa vastustettiin poikkeusjuoksutuksia, alettiin Neuvostoliitossa suorittaa omia tutkimuksia juoksutuksien todellisista vahingoista. Ne paljastivat hyödyn ja vahingon suuren epäsuhdan. Vuoksen ympäristön vahingot olivat moninkertaiset Saimaalla koettuihin hyötyihin.<ref name=rakennustekniikka/>