Ero sivun ”Tauno Palo” versioiden välillä

| ehdokkuudet =

}}

 

Palon elokuvaura kesti 30 vuotta, vuoden 1931 ''[[Jääkärin morsian (vuoden 1931 elokuva)|Jääkärin morsiamen]]'' pääroolista ''[[Tulipunainen kyyhkynen|Tulipunaiseen kyyhkyseen]]'' 1961. Väliin mahtui yli 60 elokuvatehtävää, muun muassa ''[[Vaimoke|Vaimokkeen]]'', ''[[Kulkurin valssi]]n'' ja ''[[Rosvo-Roope]]n'' miespääosat. Yhdessä [[Ansa Ikonen|Ansa Ikosen]] kanssa Palo muodosti suositun valkokangasparin, joka teki yhdessä kaksitoista elokuvaa.

Palo teki myös merkittävän laulajan uran. Hän levytti noin 85 sävellystä kahtena kautena, vuosina 1934–1951 ja 1967–1975. Näyttelemisen ja laulamisen lisäksi hän hankki lisätuloja mainostyöstä. Palo sai elokuvauransa varrella kolme [[Jussi (palkinto)|Jussi-palkintoa]] (1946, 1950 ja 1952). Vuonna 1958 hänelle myönnettiin taiteilijaurastaan [[Pro Finlandia]] -mitali. Palo oli aviossa [[Sylvi Palo|Sylvi Sakin]] kanssa vuodesta 1934 ja vuodesta 1962 [[Kirsti Ortola]]n kanssa. Näistä liitoista hänelle syntyi kolme poikaa.

 

 

[[Tiedosto:Olga Andersson and Lars Petter Brännäs.jpg|pienoiskuva|upright=0.65|Tauno Palon vanhemmat Olga Andersson ja Lars Petter Brännäs hääkuvassa vuonna 1903.]]

[[Tiedosto:Family of Brännäs.jpg|pienoiskuva|upright=0.65|Brännäsin perhe. Alarivissä vasemmalta Gösta, Tauno ja Alli.]]

Tauno Palon, syntymänimi Tauno Brännäs, vanhemmat olivat monttööri eli asentaja Lars Petter Brännäs ja Olga Andersson.<ref>Palon äiti Olga Andersson, alun perin Ivanoff, oli venäläisen sotamiehen ja suomalaisen piian tytär. Meri, 2008, s. 29</ref> Hänen syntymäkotinsa sijaitsi Hämeenlinnassa nykyisen Jaakonkadun numerossa 43.<ref>Nevalainen 2007, s. 20.</ref> Tauno oli sunnuntailapsi ja perheensä kolmas lapsi.<ref>Palo, s. 12</ref> Taunolla oli vuonna 1904 syntynyt veli [[Gösta Brännäs|Gösta]] ja isosisko Alli. Äidinisä Antti Andersson<ref>Alun perin Andrej Ivanoff, suomensi nimensä vuonna 1906. Meri, 2008, s. 34</ref> toimi Hämeenlinnan alueella [[torppari]]na<ref>Meri, 2008, s. 30</ref> ja isänisä Johan Brännäs oli pietarsaarelainen [[urut|urkumestari]].<ref>Meri, 2008, s. 21</ref> Lars Brännäsin mukaan suku sai nimensä pietarsaarelaisesta niemestä, joka paloi.<ref>Palo, s. 123</ref> Lars ja Olga Brännäs työskentelivät Hämeenlinnan tupakkatehtaalla. Avioiduttuaan vuonna 1903 he asuivat jonkin aikaa Lars Brännäsin kotiseudulla [[Pietarsaari|Pietarsaaressa]] mutta palasivat pian Hämeenlinnaan.<ref>Meri, 2008, s. 37</ref> Gösta ja Alli oppivat puhumaan sekä suomea että ruotsia, Taunosta sen sijaan tuli suomenkielinen.<ref>Nevalainen 2007, s. 21.</ref>

 

Brännäsit asuivat Helsingissä lyhyen aikaa Kirstinkadulla mutta ostivat kesällä 1915 osakehuoneiston [[Alppila]]n kaupunginosasta osoitteesta Porvoonkatu 15.<ref>Meri, 2008, s. 43</ref> Olga Brännäs sai työtä [[Fazer]]in makeistehtaalta, Lars Brännäs jatkoi asentajan työtään Helsingin Tupakkatehtaalla. Isänsä Tauno koki ”suurena järkäleenä”, johon hän suhtautui pelonsekaisella kunnioituksella. Äitiinsä hänellä oli läheisempi suhde. Omien sanojensa mukaan hän oli ”äidin poika” joka sai ”isältään ulkomuodon, mutta äidiltään hengen”.<ref>Nevalainen 2007, s. 26.</ref> Tauno Palon lapsuudenkoti oli musikaalinen. Hänen lapsuutensa suosikkisävelmiä oli muun muassa ”[[Kotimaani ompi Suomi]]”. Hän sai runsaasti musiikillisia vaikutteita äidiltään, joka lauloi monenlaisia lauluja sekä kotonaan että [[Pelastusarmeija]]ssa.<ref>Nevalainen 2007, s. 27–28.</ref> Isoveli Gösta puolestaan harrasti [[nyrkkeily]]n ohella viulun- ja banjonsoittoa ja oli parikymppisenä mukana myös pienessä orkesterissa.<ref>Nevalainen 2007, s. 43.</ref> [[Gösta Brännäs]] menestyi 1920-luvulla keskisarjan [[nyrkkeily|nyrkkeilijänä]].

 

Tauno Brännäs oli yhdeksänvuotias, kun Suomessa syttyi [[Suomen sisällissota|sisällissota]]. Kevään 1918 kauhuista hän näki painajaisia vielä elämänsä ehtoopuolellakin. Kotinsa lähellä sijainneessa metsikössä hän näki saksalaissotilaiden ruumiita ja lapsuuden leikkipaikalle Kallion koulun pihalle oli kasattu muodottomiksi palaneita ruumiita. Taunon kenties järkyttävimmät kauhukokemukset liittyivät Hämeenlinnaan, eritoten kasarmeihin ja [[Ahvenisto]]on, missä teloitettiin punaisia.<ref>Palo, s. 32</ref> Toisen lähteen mukaan painajaiset eivät liittyneet rintamatapahtumiin vaan isoveljen itsemurhaan vuonna 1928.<ref>Meri, 2008, s. 86</ref>

 

Sisällissodan aikana Olga Brännäs pelasti Taunon serkun Ilmari Paasikiven [[punakaarti|punaisten]] käsistä. Taunon leikkitoveri Lauri Koskinen puolestaan soti vapaaehtoisena punaisten puolella, jäi vangiksi ja menehtyi [[vesipöhö]]ön. Lars Brännäs pysyi sodassa puolueettomana, vaikka punaiset yrittivät saada Tarkk'ampujapataljoonassa koulutettua miestä puoliväkisin puolelleen. Brännäsin perhe ei leimautunut sodan kummankaan osapuolen kannattajaksi.<ref>Nevalainen 2007, s. 29–30.</ref>

 

Koulunkäynnistä Tauno Brännäs ei ollut kovin innostunut. Hänen opintonsa jäivät [[kansakoulu]]n neljään luokkaan. Urheilua hän sen sijaan harrasti innokkaasti sekä koulussa että vapaa-aikanaan. Isoveljensä esimerkin mukaisesti hän harrasti nyrkkeilyä ja saavutti kohtalaista menestystä juniorisarjoissa 57-kiloisena. Lars ja Olga Brännäs eivät hyväksyneet kuopuksensa nyrkkeilyharrastusta lainkaan ja lopulta kielsivät sen häneltä tyystin.<ref>Nevalainen 2007, s. 43.</ref> Myös Gösta Brännäs suhtautui kielteisesti pikkuveljensä nyrkkeilyinnostukseen.<ref>Palo, s. 64</ref> Ystäviensä tavoin nuori Tauno Brännäs kuului urheiluseura Kallion Pyrintöön, jossa hän harrasti sekä sisä- että ulkolajeja. Sisarensa Allin kautta Tauno harrasti myös teatteria Porvoonkadun ”pesutupateatterissa” ja koulunäytelmissä. Suomen Kansallisteatterissa tammikuussa 1918 ensi-iltansa saanut ''[[Prinsessa Ruusunen]]'' herätti hänessä kiinnostusta teatteritaidetta kohtaan.<ref>Nevalainen 2007, s. 32–33.</ref>

 

Työelämään Tauno Brännäs siirtyi 13-vuotiaana. Hän aloitti juoksupoikana. Vuonna 1923 hän sai paikan [[Suomen puolustusvoimat|Puolustusvoimien]] kemialliselta koelaitokselta [[Harakka (saari)|Harakkasaaresta]]. Hän työskenteli siellä eri tehtävissä yhdeksän vuotta ja alkoi pitää laboratoriotyötä jo mahdollisena elämäntehtävänään.<ref>Nevalainen 2007, s. 36.</ref>

 

== Näyttelijänura==

=== Sörnäisten Työväennäyttämö avaa uran 1920-luvulla ===

Tauno Brännäsin näyttelijänura alkoi 1927, jolloin teatterinjohtaja [[Aarne Salonen (näyttelijä)|Aarne Salonen]] kiinnitti hänet [[Sörnäisten Työväen Näyttämö]]n iltanäyttelijäksi. Hänen ensimmäinen puheroolinsa oli rakastajan osa Sven Sandbergin arpajaisnäytelmässä ''33&nbsp;333'' keväällä 1927.<ref name=katp39/> Brännäsin ensimmäinen suuri rooli oli yhteiskunnallisessa näytelmässä ''Työläisen tytär'' tammikuussa 1928.<ref>Meri, 2008, s. 91</ref><ref>Toisen lähteen mukaan hänellä oli rooli jo toukokuussa 1927 kuorolaisena laulunäytelmässä ''Vuoriston poika'', mutta nimirooliin Brännäs kohosi vasta keväällä 1929. Nevalainen 2007, s. 40. Meri, 2008, s. 111</ref> Brännäs näytteli seuraavan viiden työväennäyttämövuoden aikana muun muassa näytelmissä ''Punainen laukku'', ''[[Reviisori]]'' ja ''Sankareita''.<ref name=katp39>Nevalainen 2007, s. 39.</ref>

 

 

=== Varusmiespalvelu ja teatterin vaihto ===

Tauno Brännäs astui maaliskuussa 1929 asepalvelukseen jalkaväkeen Uudenmaan rykmentin ensimmäiseen komppaniaan. Varsinainen armeija-aika kesti hänen osaltaan kolme kuukautta, jonka jälkeen hänet määrättiin vanhaan tuttuun tehtäväänsä Kemialliselle koelaitokselle. Kaikkiaan Brännäs palveli [[Suomen puolustusvoimat|puolustusvoimissa]] vuoden päivät ja kotiutui täysin palvelleena. Hänen sotilasarvonsa palvelusajan päätyttyä oli sotamies.<ref>Nevalainen 2007, s. 49.</ref> Helsingin määräydyttyä sijoituspaikaksi Brännäsille järjestyi toisinaan mahdollisuus tehdä muutama näytöskappale Sörnäisissä. Pahaksi onnekseen hän poistui erään kerran kasarmilta ilman lupaa näyttämöasioita hoitaakseen. Parin muun alokkaan ohella hän sai majuri Rutaselta asian vuoksi perusteellisen ripityksen.<ref>Nevalainen 2007, s. 50.</ref> Asepalveluksen jälkeen Brännäs jatkoi työtään Kemiallisella koelaitoksella ja iltaisin hän näytteli Sörnäisten Näyttämöllä.

 

=== Suomen Kansallisteatterin rivinäyttelijäksi ===

[[Tiedosto:Actors of Kansallisteatteri 1933.jpg|pienoiskuva|Kansallisteatterin näyttelijät Tauno Palo, [[Rafael Pihlaja]], [[Aarne Leppänen]], [[Glory Leppänen]], [[Unto Salminen]] ja [[Kyllikki Väre]] kesäkiertueella 1933. Edessä istuvat [[Rauni Luoma]] ja [[Sylvi Sakki]].]]

Tauno Brännäs aloitti [[Suomen Kansallisteatteri]]ssa syksyllä 1932. Teatterin johtaja [[Eino Kalima]] ja ohjaaja [[Pekka Alpo]] olivat varta vasten tulleet [[Vallila]]an katsomaan Brännäsiä, kun näyttelijä [[Eine Laine]] oli vihjannut hänestä Alpolle.<ref>Palo, s. 116</ref> Tuolloin Brännäs suomensi sukunimensä Paloniemeksi. Näyttelijäkollega [[Glory Leppänen]] ehdotti pitkän sukunimen lyhentämistä muotoon Palo, joka olisi helpompi ja iskevämpi. Tauno päätyi käyttämään yhdistelmänimeä Brännäs-Palo, kunnes hän seuraavana vuonna pelkisti nimensä muotoon Tauno Palo. Virallisesti Brännäsit muuttivat sukunimekseen Palo marraskuussa 1936. Myös Tauno Palon vanhemmat muuttivat sukunimensä Paloksi.<ref>Meri, 2008, s. 154</ref>

 

 

=== Teatterin tähtinäyttelijäksi ===

Tauno Palon nousu merkittäväksi näyttelijäksi Suomen Kansallisteatterissa alkoi keväällä 1938 ja huipentui kaudella 1938–1939.<ref name=meri227/> Hänen ensimmäinen taiteellisesti merkittävä pääroolinsa oli [[Aino Kallas|Aino Kallaksen]] näytelmässä ''Bathseba Saarenmaalla'' tammikuussa 1938.<ref name=meri228/> Syksyllä 1938 Palo esiintyi laulunäytelmässä ''Pieni hovikonsertti'' yhdessä Mary Hannikaisen ja [[Sointu Kouvo]]n kanssa, kappaleen musiikki sai kriitikoilta nuivahkot arvostelut.<ref>Suomen Kansallisteatteri 2, s. 399</ref> Kirvesmies Melicharin osa vankiladraamassa ''Numero 72'' marraskuussa 1938 jatkoi Palon taiteellista läpimurtoa, varsinainen pääosa teoksessa oli [[Kaisu Leppänen|Kaisu Leppäsen]] näyttelemällä vangilla numero 72.

 

 

=== Elokuvauran alku ===

Tauno Brännäs päätyi elokuva-alalle puolivahingossa juuri kun äänielokuvat tekivät tuloaan.<ref>Meri, 2008, s. 130</ref> Joulukuussa 1930 Brännäsin näyttelijätoveri [[Kaarina Saarto]] haki roolia elokuvaan ja esitteli omia teatteriroolikuviaan [[Filmiyhtiö Sarastus|Sarastus]]-yhtiön johtaja [[Hugo Stenlund]]ille ja ohjaaja [[Kalle Kaarna]]lle. Kaarna innostui valokuvassa olevasta vastanäyttelijästä Brännäsistä ja pyysi Saarron kautta häntä tulemaan koekuvauksiin. Koekuvauksien jälkeen Kaarna pyysi Brännäsiä miespäärooliin elokuvaan ''[[Jääkärin morsian (vuoden 1931 elokuva)|Jääkärin morsian]]'' (1931).<ref name=meri131>Meri, 2008, s. 131</ref> Elokuva tuotettiin aluksi kokonaan [[mykkäelokuva]]na, mutta kesken kuvausten siitä päätettiin tehdä puolittain äänielokuva. Näin ollen [[puhe]]repliikit näytettiin väliteksteinä, mutta ääniraitaan lisättiin tehosteita, taustamusiikkia ja muutamia lauluja.<ref name=meri132>Meri, 2008, s. 132</ref> ''[[Helsingin Sanomat]]'' arvioi Brännäsin debyyttiroolissaan ”vaatimattoman miehekkääksi, miellyttäväksi sankariksi”.<ref>{{Verkkoviite | Osoite = https://www.is.fi/viihde/art-2000000974064.html | Nimeke = Hurmuri vailla vertaa – lue Tauno Palon tarina ja katso kuvat vuosien varrelta! | Tekijä = Topelius, Taneli | Julkaisu = Ilta-Sanomat | Ajankohta = 9.8.2015 | Julkaisija = Sanoma Media | Viitattu = 19.5.2020}}</ref>

 

=== Tähtipari Tauno Palo ja Ansa Ikonen ===

[[Tiedosto:Film Vaimoke background 1936.jpg|pienoiskuva|vasen|''[[Vaimoke|Vaimokkeen]]'' kuvaukset [[Suomi-Filmi]]n studiolla 1936. Ratin takana Tauno Palo.]]

Vuonna 1933 Suomen elokuvakenttä muuttui, kun [[Erkki Karu]] erosi [[Suomi-Filmi]]stä ja perusti kilpailevan [[Suomen Filmiteollisuus|Suomen Filmiteollisuuden]]. Karun tilalle tullut [[Risto Orko]] ohjasi suuren menestyksen saavuttaneen ''[[Siltalan pehtoori (vuoden 1934 elokuva)|Siltalan pehtoorin]]'' (1934), minkä rohkaisemana Suomi-Filmi palkkasi toiseksi vakituiseksi ohjaajakseen nuoren [[Valentin Vaala]]n.<ref>Meri, 2008, s. 188</ref> Tässä vaiheessa Tauno Palo ei ollut vielä suuri elokuvatähti, vaikka hän olikin näytellyt jo kolmessa elokuvassa. Kesällä 1935 Vaala aloitti uuden elokuvan kuvaukset, jonka miespääosassa olisi Palo. Naispääosan esittäjäksi Vaala valitsi elokuvauraansa aloittavan 21-vuotiaan [[Ansa Ikonen|Ansa Ikosen]].<ref>Nevalainen 2007, s. 73.</ref> Syntynyt elokuva ''[[Kaikki rakastavat]]'' (1935) oli 25-vuotiaan Vaalan edustaman uuden sukupolven tapa kuvata ihmisiä ja lähestyä yleisöä ilman näyttämöteatterin painolastia.<ref>Meri, 2008, s. 189</ref>

 

 

=== Elokuvayhtiön vaihto ===

Suomi-Filmin ja Suomen Filmiteollisuuden välinen kamppailu johti siihen, että jälkimmäisen johtaja [[Toivo Särkkä]] palkkasi näyttelijöitä ja kuvaajia kilpailijaltaan. Tauno Paloa filmiyhtiön vaihtaminen houkutti lähinnä sen vuoksi, että se avasi tien ulkomaanmatkaan.<ref>Meri, 2008, s. 213</ref> Hän esitteli yhdessä [[Jorma Nortimo]]n kanssa Särkälle kevättalvella 1938 suunnitelman, jonka mukaan parivaljakko saisi etukäteen tarvittavan rahasumman [[Pariisi]]n-matkaa varten. Särkkä suostui sopimukseen kunhan molemmat näyttelijät olisivat loppukesän käytettävissä kuvauksiin Suomen Filmiteollisuudelle.<ref name=meri215/> Ulkomaanmatkan jälkeen Palo näytteli kolmessa perättäisessä elokuvassa: ''[[Eteenpäin – elämään]]'' (1939), ''[[Helmikuun manifesti (vuoden 1939 elokuva)|Helmikuun manifesti]]'' (1939) ja ''[[Jumalan tuomio]]'' (1939). Hänen urakehitykselleen elokuvayhtiön vaihdos merkitsi takaiskua. Särkän ohjaustyyli suosi perinteistä teatraalista tapaa, jonka soveltuvuutta elokuvamaailmaan pidetään kyseenalaisena.<ref name=meri218/>

 

 

=== Hella Wuolijoen näytelmien elokuvasovitukset ===

Salanimellä kirjoittaneen vasemmistolaiskirjailijan [[Hella Wuolijoki|Hella Wuolijoen]] näytelmät herättivät voimakkaita mielipiteitä puolesta ja vastaan ja keräsivät yleisöä 1930-luvun Suomessa. Erityisesti 1936 ensi-iltansa saanut ''[[Niskavuoren naiset]]'' ja sitä seuranneet näytelmät saivat suuren yleisömenestyksen [[Helsingin Kansanteatteri]]ssa.<ref>Meri, 2008, s. 205</ref> Suomi-Filmi osti ''Niskavuoren naisten'' filmausoikeudet vuodenvaihteessa 1937, jonka jälkeen hankittiin vaiheittain muidenkin Wuolijoen menestysnäytelmien filmausoikeudet.<ref name=meri206>Meri, 2008, s. 206</ref> Vaala aloitti ''[[Niskavuoren naiset (vuoden 1938 elokuva)|Niskavuoren naisten]]'' (1938) ohjaamisen kevättalvella, mutta sen kuvaukset venyivät vuoden loppuun asti, joten yhteiskunnallinen komediaelokuva ''[[Juurakon Hulda (vuoden 1937 elokuva)|Juurakon Hulda]]'' (1937) valmistui nopeammin.<ref name=meri206/>

 

== Sotavuodet 1939–1945 ==

=== Talvisota keskeyttää uran ===

Talvisodan syttyessä marraskuussa 1939 teatterit joutuivat sulkemaan ovensa. Palo vei vaimonsa ja poikansa evakkoon maaseudulle ja muutti näyttelijä [[Uuno Laakso]]n luo, joka asui yksin Lallukan taiteilijakodissa. Sodan alkupäivinä hän kuljetti suuren joukon vanhuksia ja lapsia evakkoon [[Luopioinen|Luopioisiin]].<ref>Palo, s. 74</ref> Joulukuun puolivälissä Palo sai komennuksen [[Jyväskylä]]än sijoitettuun ilmatorjuntapatteriin. Siellä hän toimi pääasiassa patterinpäällikön autonkuljettajana.<ref>Meri, 2008, s. 247</ref>

 

=== Välirauhan aika ===

Rauhan tultua Suomen Kansallisteatteri aloitti jälleen näytökset huhtikuusta lähtien. [[Välirauha]]n kausi 1940–1941 oli taloudellisesti menestyksekäs teatterille.<ref>Meri, 2008, s. 251</ref> Tässä vaiheessa Tauno Palo oli jo tunnustettu ja monipuolisuudestaan kuulu näyttämötaiteilija.<ref>Suomen Kansallisteatteri 2, s. 421</ref> Palolla oli vuoden aikana ainoastaan neljä roolia, mutta vastaavasti hän näytteli kolmessa elokuvassa.<ref>Meri, 2008, s. 253</ref> Välirauhan aikana sai ensi-iltansa kesällä 1939 kuvattu elokuva ''[[SF-paraati]]'' (1940). Sen oli määrä olla eräänlainen matkailumainoselokuva [[Kesäolympialaiset 1940|vuoden 1940 Helsingin olympialaisia]] varten, mutta siitä tulikin ”viimeisen viattomuuden ajan” taltiointi.<ref>Nevalainen 2007, s. 85.</ref> [[Revyy]]elokuvassa esitellään Helsingin parhaita puolia ja ensimmäisen tasavallan arkkitehtonisia saavutuksia. Ansa Ikosen ja Tauno Palon tähdittämän ''SF-paraatin'' ikivihreitä musiikkikappaleita ”Potkut sain” ja ”Nuoruuden sävel” esitettiin heidän yhteiskiertueillaan vielä vuosikymmenten ajan.<ref>Nevalainen 2007, s. 88.</ref>

 

=== Jatkosodan viihdytyskiertueet ===

[[Tiedosto:Tauno palo 1941.jpg|pienoiskuva|vasen|Tauno Palo lähdössä viihdytyskiertueelle [[jatkosota|jatkosodan]] aikana elokuussa 1941.]]

Jatkosodan syttyminen kesäkuussa 1941 keskeytti aluksi Palon siivilityöt. [[Päämaja]] oli huomannut jo talvisodassa viihdyttämisen tarpeellisuuden ja niinpä ensimmäinen viihdytyskiertue järjestettiin jo heinäkuussa.<ref>Nevalainen 2007, s. 153.</ref> Sotilasarvoltaan [[kersantti]] Palo työskenteli viihdytyskiertueilla ja asemiesilloissa sekä siviilityössään Kansallisteatterissa.<ref>Nevalainen 2007, s. 154.</ref> Palo kuului osana Kansallisteatterin näyttelijöihin, kun seurue kiersi lähellä rintamalinjoja ja joutui ajoittain vaaraan neuvostoliittolaisten pommikoneiden takia.<ref>Nevalainen 2007, s. 155.</ref> Palo kuului suosittujen asemiesiltojen vakioesiintyjiin. Iltamia järjestettiin ympäri Suomea, muun muassa [[Helsinki|Helsingissä]], [[Äänislinna]]ssa, [[Tampere]]ella, [[Oulu]]ssa ja [[Kuopio]]ssa. Rintamalla asemiesiltoja saattoi kuunnella suorina radiolähetyksinä. Illoissa esiintyi toisinaan myös ulkomaisia tähtiä, kuten [[Zarah Leander]], [[Ilse Werner]] ja [[Sickan Carlsson]].<ref>Nevalainen 2007, s. 156.</ref>

 

 

===Jatkosodan aikaiset elokuvat===

Joulun alla 1941 sai ensi-iltansa pääosin edelliskeväänä kuvattu ''[[Onnellinen ministeri]]'' (1941), jonka käsikirjoituksen pohjana oli saksalainen laulunäytelmä.<ref name=meri274/> Mainostoimistomaailmaan sijoittuvassa elokuvassa Palo esittää vauhdikkaasti näytelmällisen kappaleen ”Raitiovaunulaulu”.<ref name=meri275>Meri, 2008, s. 275</ref> Vuodenvaihteen jälkeen kuvattiin ''[[Onni pyörii]]'' (1942). Se pyrki toistamaan edellisvuonna menestynyttä ''Kulkurin valssia'', mutta käsikirjoittaja [[Mika Waltari]] kirjoittikin aivan toisenlaisen tarinan.<ref>Meri, 2008, s. 273</ref> Uudessa elokuvassa ei ollut fantasiaa eikä loistoa ja 33-vuotiaan Palon näyttelemä orpokodin kasvatti kärsi epäuskottavuudesta. Toisaalta elokuva nosti ikivihreiden joukkoon [[Tatu Pekkarinen|Tatu Pekkarisen]] sanoittaman ja [[Matti Jurva]]n säveltämän laulun ”Väliaikainen”.<ref name=meri274>Meri, 2008, s. 274</ref>

 

 

== Toisen maailmansodan jälkeen ==

Palo sai ihailijoiltaan jatkuvasti ja usein myös häiritsevästi huomiota sotavuosien menestyselokuviensa jälkeen.<ref>Meri, 2008, s. 302</ref> Kotonaan Palo ei vastannut itse puhelimeen häiriköiden vuoksi. Hänen kotiovelleen ilmestyi tuon tuostakin nimikirjoitusten metsästäjiä.<ref name=meri303>Meri, 2008, s. 303</ref>

 

=== Teatterityöt ===

Olojen normalisoituessa Palo palasi Suomen Kansallisteatteriin puolentoista vuoden tauon jälkeen.<ref>Meri, 2008, s. 304</ref> Keväällä 1945 Palolla oli pääosa [[dalmatia]]laisen [[Marin Držić]]in komediassa ''Tuhlaripoika'', mutta harjoitusaika jäi kovin lyhyeksi ja roolisuorituksesta tuli heikonlainen. Seuraavana syksynä hän taasen onnistui maankiertäjän roolissaan romanialaisessa näytelmässä ''Vaalien aattona''. Hänen tulkintaansa pidettiin lähes ihmeteltävänä, teknisesti varmana ja ilmaisultaan rikkaana.<ref>Suomen Kansallisteatteri 2, s. 474 & 485</ref> Niin ikään syyskaudella 1945 Palo sai merkittävän roolin prinssi Eerikinä [[August Strindberg]]in näytelmässä ''Kustaa Vaasa''. Yleisen käsityksen mukaan Palo oli tuolloin saavuttanut täyden kypsyytensä luonteenkuvaajana.<ref name="SKT487">Suomen Kansallisteatteri 2, s. 487</ref> Huugo Jalkanen arvioi: ”Palo ilmensi Eerikin psykopaattisuuden niin puhuvin piinatun sielun ilmein ja elein, että hänen esityksensä kasvoi väkevän ekspressiiviseen tehoon. Tällä tutkielmallaan hän kohosi luonnenäyttelijän tasolle, ja tämä luomus saa katsojan odottamaan häneltä jatkoa psykologisen luonnetulkinnan alalla.”<ref name="SKT487"/> Myös Nils Lüchoukin ja [[Eino Krohn]] kehuivat Palon luonnetutkielmaa. Vuonna 1946 Palo kunnostautui mainiona Ventti-Villenä [[Mika Waltari]]n komediassa ''[[Omena putoaa]]''. Tulevina vuosina Ventti-Villestä muodostui jonkinlainen koominen myytti.<ref>Suomen Kansallisteatteri 2, s. 508</ref> Palo itse piti kyseisestä roolista. Hänellä oli selkeä näkemys Villestä, mutta vaikeuksia löytää keinot roolin toteutukseen. Vasta viimeisessä kenraaliharjoituksessa hän huomasi luikahtavansa roolin sisään. Ventti-Ville oli myös kaupallinen menestys ja takuuvarma naurupommi. Palo osasi karrikoida roolinsa sopivan hienovaraisesti ja sai komiikkaa irti hahmonsa pienimmistäkin liikkeistä ja eleistä.<ref>Valokiilassa näyttelijä, s. 99</ref> Ventti-Villen elokuvaversiosta Palo ei ollut yhtä innostunut, hänen mielestään Villeen liitetty rakkaustarina hajotti koko hahmon.<ref>Palo, s. 139–140</ref>

 

=== Elokuvatyöt ===

[[Tiedosto:Film Loviisa background 1946.jpg|pienoiskuva|''[[Loviisa – Niskavuoren nuori emäntä|Loviisan]]'' kuvaukset kesällä 1946. Vaunussa [[Reino Häkälä]] ja Tauno Palo.]]

Heti kotiutumisensa jälkeen marraskuussa 1944 Palo ryhtyi kuvaamaan [[Ilmari Unho]]n elokuvaa ''[[Kolmastoista koputus]]'' (1945). Kuvausolosuhteet olivat niukat ja näyttelijät joutuivat tuomaan kuvauspaikoille omat lakanansa ja huopansa.<ref name=meri303/> Seuraavan kesän Palo piti vapaata kuvauksista johtuen perhe-elämänsä ongelmista ja elokuvatuottajien vaikeuksista saada [[filmi|raakafilmiä]] ulkomailta.<ref>Meri, 2008, s. 310</ref>

 

 

== 1950-luku ==

Tauno Palolla oli 1950-luvulla enemmän elokuvarooleja kuin edellisellä vuosikymmenellä. Sankariosat alkoivat vaihtua elämää kokeneen miehen rooleihin, ja hänen roolityönsä olivat aiempaa useammin sivuosia. Teatterityö nousi entistä merkittävämmäksi hänen taiteilijanurallaan.<ref>Nevalainen 2007, s. 196.</ref> Kolme viimeistä Ansa & Tauno -elokuvaa saivat ensi-iltansa 1950-luvulla. Yksityiselämässään Palo seurusteli [[Kirsti Ortola]]n kanssa, ja pariskunnalle syntyi poika 1954. Avioliitto Sylvi Palon kanssa oli muodollisesti voimassa.

 

=== Elokuvatyöt ===

[[Tiedosto:Jussi Awards Tauno Palo 1952.jpg|pienoiskuva|[[Jussi-palkinnot 1952|Jussi-gaala 1952]]. Vasemmalta [[Armi Kuusela]], Tauno Palo, [[Mirjami Kuosmanen]] ja [[Veikko Itkonen]].]]

Helmikuussa 1950 tuli ensi-iltaan [[Matti Kassila]]n ohjaama Ansa & Tauno -elokuva ''[[Professori Masa]]''. Samana vuonna Palolla oli Isoo-Antin rooli [[Ilmari Unho]]n pohjalaiskuvauksessa ''[[Härmästä poikia kymmenen]]''. Palo sai suorituksestaan parhaan miespääosan Jussi-palkinnon. Vuonna 1953 Palo näytteli lemmenparia itseään 26&nbsp;vuotta nuoremman [[Armi Kuusela]]n kanssa elokuvassa ''[[Maailman kaunein tyttö]]''. [[Satakunnan Kansa]] arvioi Palon suoritusta: ”Kovin setämäiseltä hän jo alkaa vaikuttaa, varsinkin Armin hehkeän nuoruuden rinnalla.”<ref>Nevalainen 2007, s. 120.</ref>

 

== 1960-luku ==

[[Tiedosto:Tauno Palo Dantonin kuolema 1963.jpg|pienoiskuva|upright=0.65|Näyttelijäliiton puheenjohtaja [[Jalmari Rinne]] ja hänen vaimonsa Ansa Ikonen onnittelevat Tauno Paloa hänen 35-vuotistaiteilijajuhlapäivänsä johdosta.]]

1960-luvulla Palosta oli tullut kansallinen instituutio.<ref>Nevalainen 2007, s. 199.</ref> Hänen valkokangasuransa päättyi 1961. Myöhemmin 1960-luvulla hän näytteli muutamissa televisioelokuvissa. Yhteistyö Ikosen kanssa jatkui televisiossa ja näytelmäkiertueella. Vuonna 1969 julkaistiin Palon omaelämäkerta ''Käsi sydämellä''.

 

=== Teatterityöt ===

Vuonna 1963 Palon teatteriuraa oli kestänyt 35 vuotta. Sitä hän juhlisti [[Georg Büchner]]in näytelmällä ''Dantonin kuolema''. Näytelmä oli yleisömenestys. [[Kauppalehti]] kirjoitti: ”Tauno Palo ei tavanomaisia juhlanäytännön mainostamisia tarvitse – hänen juhlakatsomonsahan myytiin loppuun jo ajat sitten.” Lehden mukaan Palo totesi näyttelijäntyönsä keskeisimmäksi asiaksi: ”On löydettävä ihminen kaikista rooleista.” Sole Uexküll arvioi Helsingin Sanomissa: ”'Kansallisena instituutiona juhlituksi tuleminen ja Dantonin rooli ovat kaksi kovin raskasta tehtävää yhteensatutettaviksi; se tuskin oli loppuunharkittua, tuskin työn arviointi juhlaensi-illan perusteella on oikeudenmukaistakaan?”<ref>Nevalainen 2007, s. 198–199.</ref> Marraskuussa 1965 Kiven ''Nummisuutarit'' palasi Kansallisteatterin näyttämölle. Palolla oli tässä tuotannossa Nikon rooli. Seuraavan vuoden alussa hän näytteli jälleen tohtori Astrovia ''Vanja-enossa''.

 

 

=== Elokuvauran loppu ===

Tauno Palon toiseksi viimeinen elokuvarooli oli Erikin isä [[Aarne Tarkas|Aarne Tarkaksen]] ohjaamassa elokuvassa ''[[Nina ja Erik]]'' (1960). Elokuvan käsikirjoitusta ja dialogia pidettiin heikkona ja kokonaisuutta kovin tasapaksuna. Vuonna 1961 Palo nähtiin viimeisen kerran valkokankaalla [[Matti Kassila]]n ohjaamassa psykologisessa elokuvassa ''[[Tulipunainen kyyhkynen]]''. Tohtori Aitamaan rooli oli hänen parhaita filmisuorituksiaan. Suomalaisen elokuvan studiokausi päättyi seuraavana vuonna alkaneeseen kolmivuotiseen [[Näyttelijälakko 1963–1965|näyttelijälakkoon]]. Samalla päättyi monen näyttelijän elokuvaura. Aikakautta on pidetty ”vanhan” ja ”uuden” suomalaisen elokuvan murroskohtana, monia ”vanhan” suomalaisen elokuvan näyttelijöitä, kuten Tauno Paloa ja Ansa Ikosta ei haluttu mukaan niin kutsutun ”uuden aallon” tuotantoihin, joita tehtailtiin 1960-luvun puolenvälin jälkeen. Kassilan mukaan Palo oli aloittanut nykyaikaisen, vähäeleisen näyttelemistyylin tosin jo vuonna 1958 elokuvassa ''Mies tältä tähdeltä''.<ref>Nevalainen 2007, s. 184–185.</ref>

 

 

== 1970-luku ==

Palo jäi Suomen Kansallisteatterista eläkkeelle 64-vuotiaana kesällä 1973. Vuosina 1972–1975 hän levytti useita musiikkikappaleita ja teki vihdoin yhteisen albumin Ansa Ikosen kanssa. Kesäisin hän matkusteli puolisonsa kanssa ympäri Eurooppaa, eräs heidän suosikkimaistaan oli [[Italia]].<ref name=katp212>Nevalainen 2007, s. 212.</ref>

 

== Näyttelijäuran analyysi ==

{{Sitaatti2|right|Kun Tauno Palo astui näyttämölle, oli kuin valot olisi sytytetty.|Näyttelijä [[Marja Korhonen]]<ref name="SKBs520">Suomen kansallisbiografia 7, s. 520</ref>}}

Tauno Palon suhtautumista roolihahmoihinsa on kuvailtu ”lapsenkaltaiseksi”; hän kykeni tuomaan näyttämötulkintoihinsa aiemmin kokemiaan tunteita. [[Karisma]]ansa hän käytti ennen kaikkea roolihahmonsa työstämiseen, ei katsojiensa miellyttämiseen. Vaistollaan hänen onnistui tunkeutua roolinsa ytimeen. Poikkeuksellisen laajan ilmaisuasteikkonsa avulla Palolta luonnistuivat sekä syvälliset roolit että kepeät salonkikomediat. Palolla oli hallussaan keinot välittää kaikenlaisten roolihahmojensa sisin katsojille.<ref name="SKBs520"/><ref>Kansallisgalleria – Suuret suomalaiset 1945–1965, s. 164–165</ref>

 

=== Elokuvien naisvastanäyttelijät ===

Ansa Ikonen ja Tauno Palo tapasivat toisensa ensi kerran [[Koiton Näyttämö]]llä, mutta työtovereita heistä tuli vasta kesällä 1935.<ref name=katp76>Nevalainen 2007, s. 76.</ref> Tuolloin alettiin kuvata elokuvaa ''Kaikki rakastavat''. Kaikkiaan Palo ja Ikonen tekivät kaksitoista yhteiselokuvaa vuosina 1935–1956; komedioita, draamoja ja musiikkielokuvia. Suomalaiset saattoivat elää omia ilojaan ja surujaan suosikkipari Ansan ja Taunon kautta. Ikonen oli turvallinen naapurintyttöhahmo, koko kansan Ansa, mikä nosti hänet Palon keskeisimmäksi vastanäyttelijäksi, vaikka moni muukin suosittu näyttelijätär nähtiin useassa elokuvassa Palon lemmittynä. Suomen ensimmäisen tähtiparin asetelma oli klassinen: tumma mies ja vaalea nainen. ''Kaikki rakastavat'' oli perustana tulevien vuosien Ansa ja Tauno -myytille. Elokuvan mainoskuvasta tuli ikoninen: nuoruutta ja elämänuskoa uhkuvassa mustavalkokuvassa Palo ja Ikonen loikoilevat nurmella kesän vehreydessä ja ratkovat ristisanatehtävää. Nuorten kasvojen hehkeyttä on korostettu onnistuneella valaistuksella. Kuvasta tehtiin eräänlainen uusintaversio toiseksi viimeisen Ansa & Tauno -elokuvan yhteydessä vuonna 1955. Ikosen ja Palon tulkitsemat hahmot saivat toisensa kahdeksassa elokuvassa, mutta neljä tuotosta päättyi niin ikävästi, että valkokankaiden suosikkipari jäi ilman yhteistä tulevaisuutta ennakoivaa loppusuudelmaa.<ref>Nevalainen 2007, s. 71–75.</ref>

 

 

=== Elokuvasankaruus ===

Tauno Palo oli aikansa filmitähti vailla vertaa: komea, karismaattinen ja hyvä-ääninen. Yleensä hän oli naispuolisiin vastanäyttelijöihinsä nähden romanttisen sankarin roolissa, kuten Arnold ''Kulkurin valssissa''. Palon tähtikuva ei kuitenkaan rajoittunut ainoastaan hyveellisiin sankareihin, vaan hän esitti myös hyvin ristiriitaisia hahmoja. ''Niskavuori'' -elokuvien Juhani ja Aarne häilyivät velvollisuuden ja henkilökohtaisen vapauden välillä. Muutamissa elokuvissa, kuten ''[[Pimeänpirtin hävitys]]'' (1947) ja ''[[Hilja, maitotyttö]]'' (1953), Palon roolihahmo oli seksuaalisesti väkivaltainen tai epävakaa. Eräät hahmot edustivat puolestaan [[machismo]]a, kuten nimiosa ''Rosvo-Roopessa''. Elokuvauransa loppuvaiheessa Palo näytteli toisinaan ikääntymistä ja seksuaalisen energiansa menettämistä vastaan taistelevia miehiä, kuten teoksissa ''Isän vanha ja uusi'' ja ''Tulipunainen kyyhkynen''.<ref name=katp121>Nevalainen 2007, s. 121.</ref>

 

 

== Radiotyö ==

Palo oli mukana useissa radiokuunnelmissa 1930–1950-luvuilla. Yleensä hän teki kuunnelmia maanantaisin, kuten muutkin [[Radioteatteri]]in kuulumattomat näyttelijät. Maanantait olivat vapaapäiviä teatterista. Enimmillään näillä maanantaikuunnelmilla arvioitiin olleen puolitoista miljoonaa kuuntelijaa. [[Yleisradio]]n äänitearkiston mukaan Palon radiodebyytti oli kuunnelma ''Mökin ja syksyn poika'' vuonna 1938. Samana vuonna hän esitti ylioppilas Lassea ''[[Suomisen perhe]]'' -kuunnelmassa. Suosikkipari Ansa & Tauno esiintyivät yhdessä kuunnelmissa ''Kaksintaistelu ateljeessa'' (1938) ja ''Pohjalaisia'' (1954), jossa Palo tulkitsi Jussin ja Ikonen Maijan osan. Vuonna 1949 Palo tulkitsi sotamies Beckmannin roolin [[Wolfgang Borchert]]in näytelmässä ''Ovien ulkopuolella''. Suoritus arvioitiin yhdeksi Radioteatterin siihenastisen historian parhaista.<ref name="SKBs519"/> [[Juhani Aho]]n romaaniin perustuvassa ''Juhassa'' (1950) Palo esitti Shemeikkaa. 1960-luvulla Palo esiintyi muutamassa kuunnelmassa. Vuonna 1968 hän luki näytelmästä ''Omena putoaa'' Ventti-Villen monologin.<ref>Nevalainen 2007, s. 195–196 & 293–294.</ref>

 

== Laulajan ura ==

=== Vuodet 1934–1951 ===

Tauno Palo oli uransa aikana myös melko aktiivinen levylaulaja. Hänen levytysuransa jakautui kahteen kauteen: 1934–1951 ja 1967–1975. Kaikkiaan hän levytti noin 85&nbsp;raitaa. Ensilevytys ”Tuulikki” on vuodelta 1934. Sen hän teki [[Dallapé]]n solistina.<ref name="POMUS">{{Verkkoviite | Osoite = http://pomus.net/001536 | Nimeke = Tauno Palo | Julkaisu = Pomus - populaarimusiikin verkkomuseo | Viitattu = 31.12.2016 }}</ref> Debyyttisingleä myytiin tuhatkunta kappaletta. Singlen B-puolesta, ”Miksi poistuit luotani”, tuli eräs vuoden 1934 menestys[[tango]]ista. [[Jenkka]] nimeltä ”Tuohinen sormus” (1934) antoi lisäpotkua Palon laulajanuralle. Huomattava osa Tauno Palon 1930-luvulla levyttämistä lauluista oli tunteellisten kappaleiden sijasta nimenomaan reippaita jenkkoja, kuten ”Hulivilipoika”, ”Kun heili mun petti” ja ”Sinä semmoinen, minä tämmöinen”.

 

=== Vuodet 1967–1975 ===

[[Tiedosto:Tauno-Palo-1967.jpg|pienoiskuva|Palo esiintymistauolla.]]

Nuori [[tenori]], joka 1930-luvun liian korkealle sovitetuissa levytyksissä kuulosti pahimmillaan kastraattisopraanolta, kypsyi vuosikymmenien saatossa elämää nähneeksi laulelmatulkiksi. Palo palasi levystudioille vuonna 1967, jolloin hän levytti suositun sodanvastaisen laulun ”Ruusu on punainen” sekä muun muassa kappaleet ”Porlammin iltalaulu” ja ”Rakkauden tuli”. Seuraavana vuonna hän levytti neljän musiikkikappaleen EP:n, jonka tunnetuin laulu oli ”Rosvo-Roope”.<ref>Nevalainen 2007, s. 66.</ref> Vuonna 1972 julkaistiin albumi ''[[Kulkurin kannel]]'', joka nosti esille Tauno Palon laulelmatulkitsijana. Tältä levyllä ovat muun muassa kappaleet ”Erotessa” ja ”Suvisia suruja”. Vuonna 1974 Tauno Palo ja Ansa Ikonen tekivät yhteisalbumin ''Ansa & Tauno'', jolla he lauloivat vanhoja elokuvasävelmiään, kuten ”Kulkurin valssi”. Sitä ennen he olivat levyttäneet yhdessä ainoastaan kaksi kappaletta: ”Nuoruuden sävel” ja ”Potkut sain” marraskuussa 1940. Elokuvauriensa jälkeen Palo ja Ikonen esiintyivät myös yhteisillä laulukeikoilla. Viimeiset levytyksensä Palo teki vuonna 1975. Hän lauloi silloin Dallapé-orkesterin 50-vuotisjuhlalevylle muutaman kappaleen, muun muassa jo vuonna 1934 levyttämänsä tangon ”Mä ruusun tumman” (Miksi poistuit luotani).

 

Tauno Palo suhtautui itse melko vähättelevästi laulajanuraansa, jota hän luonnehti jälkeenpäin seuraavasti: ”Enhän minä mikään laulaja ole, en ole itseäni koskaan pitänyt sellaisena. Olen kyllä aina pitänyt laulusta, se on hieno asia. Mutta todelliset laulajat ovat aivan eri luokkaa − minä vain vähän rallattelin...”<ref>von Bagh & Hakasalo (1986), s. 100</ref> Vuonna 1969 julkaistuissa muistelmissaan Palo ei lainkaan käsitellyt levytyksiään, joiden tekoa hän kuitenkin jatkoi vielä teatterista eläkkeelle jäätyään.<ref>Meri, s. 183.</ref>

 

== Filmografia ==

Tauno Palo oli mukana yli 60&nbsp;näytelmäelokuvassa, useimmiten pääosassa. Kaikki olivat mustavalkoelokuvia. Merkintä 1 tarkoittaa, että elokuva on julkaistu [[DVD]]:nä, 2 tarkoittaa [[VHS]]-julkaisua. BD tarkoittaa [[Blu-ray]]-julkaisua, teräväpiirron taso ilmenee sen yhteydessä mainitussa numero-kirjainyhdistelmässä. [[Finnkino|Finnkino Oy]] on julkaissut myös useita Tauno Palo -kokoelmia, joista kullakin on neljä tai viisi Palon tähdittämää elokuvaa.<ref>{{Verkkoviite | Osoite = https://www.elokuvauutiset.fi/site/dvd-julkaisut/3782-tauno-palo-kokoelmat | Nimeke = Tauno Palo -kokoelmat | Ajankohta = 29.07.2012 | Julkaisu = Elokuvauutiset.fi | Viitattu = 25.10.2018}}</ref>