Ero sivun ”Sointu” versioiden välillä

Sointuja esiintyy laajasti myös muissa musiikkikulttuureissa, joskin esimerkiksi klassinen intialainen musiikki ei tunne sointuja länsimaisessa mielessä. Soinnun kuulohavaintoon vaikuttaa sävelten lisäksi myös instrumentaatio, eli se millä soittimella ja miten sointu soitetaan. Rock-musiikissa ovat yleisiä vain perussävelestä ja sen kvintistä ja mahdollisista oktaaveista koostuvat kahden sävelen niin sanotut [[voimasointu|voimasoinnut]].

Kaikkia sointuja kattavaa nimeämisjärjestelmää ei ole. Esimerkiksi modernissa länsimaisessa taidemusiikissa käytetään ns.niin sanottuja klustereita, joissa peräkkäiset [[Sävelasteikko|kromaattiset]] äänet soivat yhtä aikaa, mikä tekee soinnun nimeämisen epämielekkääksi.

Reaalisointumerkintää (pohjasävelmerkintää) käytetään yleisesti erityisesti jazz-, pop- ja viihdemusiikissa. Kirjaimella, joka sijoitetaan esimerkiksi nuottiviivaston yläpuolelle, kuvataan soinnun pohjasävelen lisäksi myös laatu. Duurikolmisoinnun ollessa kyseessä käytetään vain pohjasävelen nimeä, kun taas mollikolmisoinnun tapauksessa kirjaimen perään lisätään pieni m-kirjain (esimerkiksi Dm). Septimisointua (pieni septimi) kuvaa numero 7, noonisointua puolestaan 9. Maj -merkinnällä muutetaan intervalli suureksi; esimerkiksi Fmaj7 sisältää suuren septimin.<ref>Salmenhaara, s. 138–139</ref> Sointujen käännökset merkitään vinoviivan jälkeen kääntävälläkirjoitetulla sävelellä,sävelnimellä. esimerkiksiEsimerkiksi G/D on G-sointu, jossa matalimpana bassosävelenä on D. Lisäksi käytetään muita merkintöjä eri sointurakenteiden kuvaamiseen.

Esimerkkejä pohjasävel- eli reaalisointumerkinnöistä:

Länsimaisessa tonaalisessa musiikissa kolmisointu on soinnullisen ajattelun perusta.<ref>Encyclopaedia Britannica, "Triad". Vierailtu 26.12.2006.</ref>. Se rakentuu [[pohjasävel]]estä, [[terssi]]stä ja [[Kvintti|kvintistä]]. Kolmisoinnun perusmuoto rakentuu siis kahdesta päällekkäisestä terssistä. Jos alempi näistä tersseistä on suuri ja ylempi pieni, kyseessä on ''duurikolmisointu''. Esimerkiksi C-duurisointu rakentuu sävelistä c-e-g. Jos taas alempi terssi on pieni ja ylempi suuri, kyseessä on ''mollikolmisointu''. Kummassakin näistä, duuri- ja mollisoinnuissa, kvintti on puhdas. ''Vähennetyssä kolmisoinnussa'' molemmat terssit ovat pienet, ja kvintti vähennetty. ''Ylinousevassa kolmisoinnussa'' kumpikin tersseistä on suuri, ja kvintti on ylinouseva.<ref>Salmenhaara, s. 29–31</ref><ref>Linnala, s. 216–218</ref>

Jo [[barokki]]musiikissa esiintyi ''nelisointuja'', elijotka ovat neljän sävelen muodostamia sointuja. Näissä on kolmisoinnun päälle lisätty vielä yksi terssi, elijoka on [[septimi]] suhteessa perussäveleen. Kaikki nelisoinnut ovat [[dissonanssi|dissonansseja]] ja vaativat sisältämänsä septimin purkausta.

Yleisin nelisoinnuista on sävellajin V asteen septimisointu eli, [[dominanttiseptimisointu]], jossa duurikolmisointuun on lisätty pieni septimi. Esimerkiksi C-duurissa se on G-duuriseptimisointu, jonka muodostavat sävelet g-h-d-f. SeDominanttiseptimisointu esiintyy vanhastaan ennen kaikkea lopukkeissa eli [[kadenssi|kadensseissakadensseiksi]] yleensäkutsutuissa niidenlopukkeissa. Niissä se on yleensä toiseksi viimeisenä sointuna, jota seuraa I asteen eli peruskolmisointu. Tavallinen on myös mollin VII asteelle rakennettu vähennetty septimisointu.

Perinteisessä tonaalisessa musiikissa kaikille asteikon sävelille voidaan rakentaa septimisointuja, mutta usein nämä ovat luonteeltaan tilapäisiä ja voidaan tulkita [[hajasävel]]istä muodostuneiksi. 1900-luvun vapaatonaalisessa musiikissa ja erityisesti nelisoinnut saivat itsenäisemmän aseman.