Ero sivun ”VHF-monisuuntamajakka” versioiden välillä
[arvioimaton versio] | [katsottu versio] |
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
Ei muokkausyhteenvetoa |
Ei muokkausyhteenvetoa |
||
Rivi 17:
Tiukat lentokieltomääräykset johtuivat siitä, etteivät ilma-alusten radiovarustusta koskevat määräykset olleet vielä vakiintuneet, joten merkittävä osa erityisesti yleisilmailuliikenteestä toimi ilman sekä radiosuunnistusvarusteita että puheyhteyttä lennonjohtoon. Radiovarustusmääräykset alkoivat tiukentua vuonna 1952 [[Helsingin lentoasema|Helsingin lentoaseman]] avaamisen aikoihin siten, että vaatimus VHF-radiopuhelinvarustuksesta levisi Helsingin ilmatilasta alkaen vähitellen koko maahan. Siihen asti liikennelentokoneidemme ([[DC-3]], [[Convair Metropolitan|Convair]]) lennonjohtoyhteydet oli hoidettu sähköttämällä, Morse-pohjaisten Q-koodimerkkien avulla (vaikkakin viestintään lähilennonjohdon eli tornin kanssa oli käytetty myös nykyään lähinnä Atlantilla käytettäviä lyhytaaltoradioita), joista osa on jäänyt elämään radiopuhelinliikenteen sanontoihin (mm. QNH, QFE, QDM jne.). Aero O/Y luopui sähköttäjistä vuonna 1952 lukuun ottamatta Neuvostoliiton reittejä, joilla kolmatta miehistön jäsentä voitiin edellyttää Neuvostoliiton hajoamiseen asti.
Varsinaisen radiosuunnistusvarustuksen osalta vähimmäisvaatimus 1950-70-luvuilla mittarilentotoiminnassa oli kullakin lennolla reittirakenteen ja käytettäväksi suunniteltujen lähtö- ja lähestymismenetelmien osalta tarvittava varustus, kuitenkin vähintään kaksi toisistaan riippumatonta radiosuunnistusvastaanotinta (käytännössä siis vähintään 2x[[Suuntaamaton radiomajakka|ADF)]], VORin ollessa suositeltava 1970-luvun alusta, ja tullessa pakolliseksi 1970-80-lukujen vaihteessa: vielä 1975 ilmailukäsikirja totesi kahden ADF:n antavan riittävän perusmittarisuunnistuskyvyn, kunhan määräkentän sää oli riittävän hyvä NDB-lähestymiseen, joka nykymittapuulla estyy jo varsin lievästi heikentyneessä säässä.<ref name=":2" /> Yleinen vaatimus ADF-varustuksesta (NDB-majakan vastaanotin) poistui vasta vuonna 2013<ref>{{Verkkoviite|osoite=https://www.peter2000.co.uk/aviation/ifr-flying/EG_Circ_2011_Y_107_en_2011-12-22.pdf|nimeke=Rescindation of ADF carriage requirement for enroute IFR}}</ref>, ollen sen jälkeen voimassa vain paikoin. Radiomajakoiden osalta oli toimitettu vuoden 1961 alussa myös tunnusuudistus, joka sisälsi paikkasidonnaisuusehdon: kun majakoiden tunnukset Suomessa aiemmin olivat muotoa OJx tai
Päälentoasema Helsingin VOR tuli käyttöön 10. maaliskuuta 1964, alun perin taajuudella 114,8 [[MHz]] (nykyinen Doppler-VOR/DME toimii taajuudella 114,2 MHz). Aluksi varustettiin VOR-asemilla länteen suuntautuvat lentoväylät<ref name=":0" />, mitä vauhditti sekin, että Ruotsiin VOR oli saatu jo jonkin verran aiemmin, 1950-luvun alussa. Erityisen hanakasti NDB-teknologiaa korvattiin VORilla 1980-luvulta alkaen vanhan laitekannan huoltokustannusten nousun myötä ja useiden onnettomuuksien aiheuttaman, NDB-tekniikan luotettavuutta arvostelleen keskustelun seurauksena -- jo tuolloin Suomen ilmailuhallinnossa tehdyn periaatepäätöksen mukaan oli NDB:n käytöstä lähestymislaitteena luovuttava ja kaikille säännöllisen liikenteen lentoasemille saatava VOR, mikä ei kuitenkaan Suomessa koskaan toteutunut: NDB on edelleenkin operatiivisessa käytössä GPS:n ja ILS:n ohella mm. Seinäjoen ja Kokkolan lentoasemilla.<ref name=":1" /> VOR-verkosto laajeni aina 1990-luvun lopulle asti – viimeinen uusi majakka perustettiin Orimattilaan 1997.
|