Ero sivun ”VHF-monisuuntamajakka” versioiden välillä

[arvioimaton versio][arvioimaton versio]
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
Ei muokkausyhteenvetoa
Ei muokkausyhteenvetoa
Rivi 13:
VOR-majakoiden teknologia perustuu aiempien, pitkäaaltotaajuusalueella toimineiden [[Pitkäaaltoradiomajakka|LFR-majakoiden]] teknologiaan (ns. Adcock-majakka, käytössä lähinnä Amerikassa ja Pohjoismaista Ruotsissa ja Tanskassa, jonne Yhdysvaltain ilmavoimat oli asentanut laitteita). Näissä oli vain neljä radiaalia, usein 90 asteen kulmissa toisiinsa nähden, mikä rajoitti huomattavasti sekä niihin perustuvien reittirakenteiden että lähestymismenetelmien suunnittelua. Myöskään näyttölaitteita ei aluksi ollut, vaan suunnistaminen edellytti Morse-koodin tulkintaa. LFR-majakkaan verrattuna VOR tuottaa 360 radiaalia ja on huomattavasti häiriöttömämpi sekä on tukenut alusta asti näyttölaitteita. Ensimmäiset VOR-kokeilut tehtiin Yhdysvalloissa 1930-luvun lopulla, ja 1940-luvun loppuun mennessä verkosto oli kasvanut jo huomattavan kokoiseksi. Ensimmäinen pysyvä VOR-majakka asennettiin Weir-Cookin lentoasemalle, nykyiselle [[Indianapolisin kansainvälinen lentoasema|Indianapolisin kansainväliselle lentoasemalle]] vuonna 1940. Kansainvälinen siviili-ilmailujärjestö ICAO oli vaikuttunut laitteesta ja standardisoi VORin pääasialliseksi mittarireittisuunnistuslaitteeksi 1952. VORin käyttöönotto mahdollisti suihkuliikenteen alkuaikoina liikennemäärien nopean kasvun, ja johti muun muassa ensimmäisten vakiolähtö- ja tuloreittien (SID/STAR) käyttöönottoon 1960-luvun alkuvuosina.<ref>{{Verkkoviite|osoite=http://www.justus2.se/flyg/radiofyrar/ra_fyrar.htm|nimeke=Radiosuunnistuksen historiaa|tekijä=|julkaisu=|ajankohta=|julkaisija=|viitattu=}}</ref>
 
Suomeen ensimmäiset VOR-laitteet saatiin verrattain myöhään, vasta 1960-luvulla, ensimmäisenä Turun lentoasemalle loppuvuodesta 1963<ref name=":0">{{Lehtiviite|Tekijä=Suomen ilmailuliitto|Otsikko=Lentopostia|Julkaisu=Ilmailu 11/1963|Ajankohta=marraskuu 1963|Julkaisija=}}</ref>, ja tämän jälkeen muille lentoasemille lähestymislaitteiksi tärkeysjärjestyksessä, kun taas VORin saaminen laajamittaiseksi reittisuunnistuslaitteeksi kesti pidempään, ja toisaalta eräät lentoasemat jäivät kokonaan ilman (ks. alla). Tätä ennen käytössä oli lähinnä [[Suuntaamaton radiomajakka|suuntaamattomia NDB-majakoita]] (ensimmäiset näistä asennettiin 1946<ref name=":1">{{Verkkoviite|osoite=https://turvallisuustutkinta.fi/material/attachments/otkes/tutkintaselostukset/fi/ilmailuonnettomuuksientutkinta/vanhemmattutkintaselostukset/xJmvkRCp5/2_1988L_Tutkintaselostus.pdf|nimeke=Wasawings-onnettomuuden tutkintaselostus 1988}}</ref>) sekä valaistuja suunnistusloistoja, jotka kuitenkin poistuivat jo hyvin pian sotien jälkeen. Yleisesti Toinen merkittävä suunnistusapu oli yleisradioasemat, joita voitiin suuntia ADF:ää edeltänein laittein. Lisäksi oli miehitettyjä suuntimisasemia, joiden antama palvelu muistutti nykyistä VDF:ää. Käytännössä kuitenkin kaupalliset lennot lennettiin paljolti näkölentosääntöjen (VFR) mukaan aina 1950-luvulle asti, mikä vaati erittäin hyvää paikallismaantieteen tuntemusta. Yleisestikin ottaen Suomi oli suunnistuslaiteinfrastruktuurin kehityksessä merkittävästi muuta Eurooppaa jäljessä<ref>Oulun lentoaseman vuosikertomus 1961, s. 10</ref>. Tästä huolimatta jo 1950-luvun alussa oli sellaisia ilmatilan osia, joissa mittarilentotoiminta ilman radiosuunnistuslaitteita oli kiellettyä. Myöskään näkölentoselvityksiä näille alueille ei tyypillisesti myönnetty, joten ensimmäiset mittarilentoväylät olivat syntyneet.
 
Tiukat lentokieltomääräykset johtuivat siitä, etteivät ilma-alusten radiovarustusta koskevat määräykset olleet vielä vakiintuneet, joten merkittävä osa erityisesti yleisilmailuliikenteestä toimi ilman sekä radiosuunnistusvarusteita että puheyhteyttä lennonjohtoon. Radiovarustusmääräykset alkoivat tiukentua vuonna 1952 [[Helsingin lentoasema|Helsingin lentoaseman]] avaamisen aikoihin siten, että vaatimus VHF-radiopuhelinvarustuksesta levisi Helsingin ilmatilasta alkaen vähitellen koko maahan. Siihen asti liikennelentokoneidemme ([[DC-3]], [[Convair Metropolitan|Convair]]) lennonjohtoyhteydet oli hoidettu sähköttämällä, Morse-pohjaisten Q-koodimerkkien avulla (vaikkakin viestintään lähilennonjohdon eli tornin kanssa oli käytetty myös nykyään lähinnä Atlantilla käytettäviä lyhytaaltoradioita), joista osa on jäänyt elämään radiopuhelinliikenteen sanontoihin (mm. QNH, QFE, QDM jne.). Aero O/Y luopui sähköttäjistä vuonna 1952 lukuun ottamatta Neuvostoliiton reittejä, joilla kolmatta miehistön jäsentä voitiin edellyttää Neuvostoliiton hajoamiseen asti.
 
Varsinaisen radiosuunnistusvarustuksen osalta vähimmäisvaatimus 1950-70-luvuilla mittarilentotoiminnassa oli kullakin lennolla reittirakenteen ja käytettäväksi suunniteltujen lähtö- ja lähestymismenetelmien osalta tarvittava varustus, kuitenkin vähintään kaksi toisistaan riippumatonta radiosuunnistusvastaanotinta (käytännössä siis vähintään 2x[[Suuntaamaton radiomajakka|ADF)]], VORin ollessa suositeltava 1970-luvun alusta, ja tullessa pakolliseksi 1970-80-lukujen vaihteessa: vielä 1975 ilmailukäsikirja totesi kahden ADF:n antavan riittävän perusmittarisuunnistuskyvyn, kunhan määräkentän sää oli riittävän hyvä NDB-lähestymiseen, joka nykymittapuulla estyy jo varsin lievästi heikentyneessä säässä.<ref name=":2" /> Yleinen vaatimus ADF-varustuksesta (NDB-majakan vastaanotin) poistui vasta vuonna 2013<ref>{{Verkkoviite|osoite=https://www.peter2000.co.uk/aviation/ifr-flying/EG_Circ_2011_Y_107_en_2011-12-22.pdf|nimeke=Rescindation of ADF carriage requirement for enroute IFR}}</ref>, ollen sen jälkeen voimassa vain paikoin. Radiomajakoiden osalta oli toimitettu vuoden 1961 alussa myös tunnusuudistus, joka sisälsi paikkasidonnaisuusehdon: kun majakoiden tunnukset Suomessa aiemmin olivat muotoa OJx tai OJx, jossa x oli vaihtuva kirjain/morsemerkki, oli jatkossa matalatehoisia lähestymismajakoita lukuun ottamatta käytettävä laitteen sijaintipaikkaa ilmentävää tunnusta (1-3 kirjainta, joista 1-2-kirjaimiset yleensä matalatehoisia), kuten KAN (Kangasniemi) tai PUN (Punkalaidun), mikä sekä vapautti käyttöön lisää tunnuksia että helpotti oikean majakan tunnistamista. Tästä huolimatta vanha tunnus jäi käyttöön osalle majakoista, viimeinen näistä oli Järvenpään NDB "OJA", joka poistui käytöstä 2000-luvun alkuvuosina.<ref>{{Verkkoviite|osoite=https://mad.konbriefing.com/radio-beacons/fi-finland/radio-beacons-1950s.html|nimeke=Suomen vanhat radiomajakat|tekijä=|julkaisu=|ajankohta=|julkaisija=|viitattu=}}</ref>