Ero sivun ”Laillisuusperiaate” versioiden välillä

[katsottu versio][katsottu versio]
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
Poistettu lause.
Merkkaukset: Mobiilimuokkaus  mobiilisivustosta 
ZeiP (keskustelu | muokkaukset)
Rivi 27:
Tämän periaatteen soveltaminen aiheuttaa ongelmia oikeastaan vain tilanteissa, joissa jotakin tekoa ei ole säädetty rangaistavaksi teoksi siitä huolimatta, että teko yleisesti mielletään rangaistuksen ansaitsevaksi. Tällaisen tilanteen syntyessä on useimmiten kyse yhteiskunnallisesta uudesta ilmiöstä. Esimerkiksi vuonna 1986, jolloin Suomessa ajettiin ensimmäistä kertaa syytteitä [[Hakkerointi|hakkeroinnista]], oli hakkerointi täysin uusi ilmiö. Syytteet hakkeroinnista hylättiin, koska tekoja ei ollut tuolloin lailla säädetty rangaistavaksi. Syyttäjä tosin väitti, että teot täyttivät toisen irtaimen omaisuuden luvattoman haltuunoton tunnusmerkistön. Eräässä toisessa tapauksessa, jossa syytetty oli kiusantekomielessä kantanut isohkoja kiviä naapurinsa omakotitalon oven edustalle ja jossa syytteet hylättiin, ei toisaalta ollut kyseessä suinkaan uusi ilmiö.
 
=== Kielto säätää [[taannehtiva laki|taannehtivasti vaikuttava rikoslaki]] ===
 
Kielto, jonka mukaan taannehtivan vaikutuksen omaavaa rikoslakia ei saa säätää, kohdistuu lainsäätäjään. Tosin perustuslain sanamuoto ("ketään ei saa .. tuomita ..") näyttäsi viittaavaan siihen, että kielto kohdistuu niihin, jotka tuomitsevat (eli tuomioistuimiin), mutta tämä lienee vain seurausta perustuslain julistuksellisesta luonteesta. Varsinainen legaliteettiperiaatteen addressaatti on lainsäätäjä. Niinpä Suomessa varmaankin merkittävin legaliteettiperiaatteesta juurensa saava kritiikki kohdistuu eduskunnan säätämään ''sotasyyllisyyslakiin'', jossa eduskunta vastoin legaliteettiperiaatetta sääti taannehtivin vaikutuksin, että