Ero sivun ”Oppikoulu” versioiden välillä
| [arvioimaton versio] | [katsottu versio] |
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
Ei muokkausyhteenvetoa Merkkaukset: Visuaalinen muokkaus Mobiilimuokkaus mobiilisivustosta |
Ei muokkausyhteenvetoa Merkkaukset: Visuaalinen muokkaus Mobiilimuokkaus mobiilisivustosta |
||
Rivi 10:
Oppikouluista säädettiin vuonna 1872 annetussa asetuksessa, ''Koulujärjestyksessä'', joka oli useaan kertaan muutettuna voimassa [[Peruskoulu Suomessa|peruskouluun]] siirtymiseen, lukioiden kohdalla eräiltä osin vuoteen 1983, saakka. Oppikoulujärjestelmä oli lähtökohtaisesti valtiollinen. Valtio perusti 1800-luvun lopulla kaikkiin suurimpiin kaupunkeihin koulut, jotka olivat yleensä pelkästään poikia kouluttavia '''lyseoita''' tai '''tyttölyseoita'''. Samaan aikaan pienemmissä kaupungeissa perustettiin yleensä yksityisiä oppikouluja, jotka kouluttivat sekä poikia että tyttöjä. Näitä oppilaitoksia kutsuttiin yleensä [[yhteiskoulu]]iksi. 1920-luvulla moni näistä kouluista siirtyi valtion huostaan ja ne muutettiin lyseoiksi{{lähde| 1.3.2020}}, mutta samaan aikaan uusia yksityisoppikouluja perustettiin kiihtyvällä tahdilla lisää. Yleensä yksityiset oppikoulut toimivat [[säätiö]]- tai [[yhdistys]]muotoisina, joskus myös [[osakeyhtiö]]muodossa.<ref>[https://web.archive.org/web/20111106224133/http://www.elisanet.fi/heikki.kahila/EEYK5859.htm Etelä-Espoon yhteiskoulu. Lukuvuosi 1958–1959]. Web Archive. Viitattu 1.3.2020.</ref>
Oppikouluun meneminen ei riippunut pelkästään oppilaan älynlahjoista. Erityisesti maaseudulla ja pikkukaupungeissa oppikoulu oli yksityinen ja sen maksut olivat yleiseen palkkatasoon nähden korkeat, joten vähävaraisilla perheillä ei ollut varaa laittaa lastaan sinne. Usein myös työläisperheissä haluttiin lapset mahdollisimman nopeasti työhön, mikä onnistui parhaiten käymällä pelkkä kansakoulu ja kenties sen jälkeen [[ammattikoulu]].
Valtion oppikouluissa lukukausimaksut olivat edullisemmat, mutta verrattuna maksuttomaan kansakouluun lapsen laittaminen oppikouluun merkitsi taloudellista uhrausta. Koulukirjat oli joka tapauksessa ostettava itse eikä maksutonta kouluruokailuakaan ollut. Maaseudun oppikouluverkko oli harva, mikä merkitsi suurempia matka- tai asumiskustannuksia. Valtionavun ehtona niin valtion kuin yksityisissäkin oppikouluissa oli kuitenkin vapaaoppilas- ja puolivapaaoppilaspaikkoja, joita myönnettiin vähävaraisten perheiden hyvin koulussa menestyneille lapsille. Tällä järjestelyllä pyrittiin turvaamaan, että myös vähävaraisten perheiden lapsilla olisi mahdollisuus päästä opiskelemaan oppikouluihin.<ref name="koskestavoimaa">[http://www.uta.fi/koskivoimaa/arki/1900-18/oppikoulu.html Koskesta voimaa – arki – oppikouluolot 1900–1918.] Viitattu 30.3.2020.</ref> Kuntien merkitys oppikoulujärjestelmässä oli vähäinen. Valtiolliset oppikoulut olivat suoraan läänin kouluhallinnon alaisia (lukuun ottamatta suoraan kouluhallituksen alaisia [[normaalikoulu]]ja), kun taas yksityiskoulut toimivat omien johtokuntiensa alaisina. Suurimman osan rahoituksestaan kaikki oppikoulut saivat valtionavustuksina, ja kouluhallinto tarkasti säännöllisesti niiden opetuksen tasoa. Vasta 1940-luvulta alkaen kunnat alkoivat itse perustaa keskikouluja maan syrjäseuduille. Hiljalleen näitä seurasivat myös kunnalliset yhteislukiot.<ref>[http://web.archive.org/web/20070927205005/http://onet.tehonetti.fi/suomalaisuudenliitto/onet/vanhatsivut/pihkala2.htm Pihkala, E. Kielikylvystä rinnakkaiskouluun?] Web Archive. Viitattu 4.3.2015. (Artikkeli on kielipoliittisesti varsin asenteellinen, mutta sen historiallinen katsaus on silti paikkansapitävä.)</ref>
| |||