Ero sivun ”Suuri siirtomaasota” versioiden välillä

Seitsenvuotinen sota Pohjois-Amerikassa tunnetaan suuren siirtomaasodan nimellä, mutta etenkin Yhdysvalloissa siitä on käytetty myös nimeä ranskalais- ja intiaanisota.<ref name="kanada" />

 

Suuri siirtomaasota alkoi kiistasta [[Ranska]]n ja [[Yhdistynyt kuningaskunta|Yhdistyneen kuningaskunnan]] välillä [[Ohio (joki)|Ohiojoen]] laakson hallinnasta ja laajemmassa mittakaavassa sodassa oli kyse kilpailusta vaikutusvallasta koko suuremmassa osassa Pohjois-Amerikkaa.<ref name="brit">{{Verkkoviite | Osoite = https://www.britannica.com/event/French-and-Indian-War | Nimeke = French and Indian War | Tekijä = | Tiedostomuoto = | Selite = | Julkaisu = | Ajankohta = | Julkaisupaikka = | Julkaisija = Encyclopaedia Britannica | Viitattu = 3.10.2018 | Kieli = {{en}} }}</ref>

[[Turkiskauppa]] muodosti tärkeän tekijän sekä Ranskan hallitseman [[Uusi Ranska|Uuden Ranskan]], että englantilaisten siirtokuntien asukkaille Amerikassa. Ranskalaiset olivat vuonna 1727 rakentaneet [[irokeesit|irokeesien]] luvalla Fort Niagaran tukikohdan [[Niagara (joki)|Niagarajoen]] suulle, josta käsin he hallitsivat turkiskauppareittien alkupäätä. Ranskalaisten hallussa oli ainakin periaatteessa myös [[Mississippi]]joen alue aina [[Suuret järvet|Suurilta järviltä]] [[Louisiana]]an. Ohiojoen laakson runsasriistaista aluetta uhkasivat kuitenkin [[pensylvania]]laiset ja [[virginia]]laiset siirtolaiset. Uhan hallitsemiseksi [[Detroit]]in ranskalaiskomentaja [[Pierre-Joseph de Céloron de Blainville]] ehdotti [[Eriejärvi|Eriejärveltä]] Ohiojoelle ulottuvan linnoitusketjun rakentamista.<ref name="kanada" /> Alueelle oli kuitenkin jo asettunut kauppiaita englantilaisista siirtokunnista. Virginian siirtokunta piti aluetta omanaan ja oli alkanut luovuttaa maata alueelta siirtolaisille vuodesta 1752 lähtien.<ref name="brit" /> Lisäksi [[Itävallan perimyssota|Itävallan perimyssodan]] aikana monet alueen intiaaniheimoista olivat alkaneet käydä kauppaa englantilaisten kanssa ranskalaisten sijaan.<ref name="kanada" />

Ranskalaiset alkoivat karkottaa englantilaistaustaisia kauppiaita kiistellyltä alueelta väkivalloin vuonna 1752 ja esimerkiksi tärkeä Pickawillanyn kauppa-asema tuhottiin. Samalla ranskalaiset alkoivat rakentaa alueelle linnoituksia asemansa vahvistamiseksi.<ref name="brit" /> Vuonna 1754 tuhottiin puolestaan [[Ohion kauppakomppania]]n kauppa-asema nykyisen [[Pittsburgh]]in lähellä. Sen paikalle perustettiin ranskalainen Fort Duquesne.<ref name="kanada" /> Vastauksena ranskalaisten toimille tuolloin nuori eversti [[George Washington]] perusti myöhemmin Fort Necessity -nimen saaneen linnakkeen noin 60 kilometriä ranskalaisten tukikohdasta etelään. 28. toukokuuta Washingtonin joukot voittivat ranskalaisen tiedustelujoukon ja vastauksena ranskalaiset piirittivät Fort Necessityn 2. heinäkuuta. Ranskalaiset ja heidän intiaaniliittolaisillaan oli puolustajia suurempi joukko ja Washington päätyi luovuttamaan linnoituksen ranskalaisille poistuen itse joukkoineen takaisin Virginiaan. Virginian siirtokunta pyysi apua emämaastaan, jossa ajatukseen sodasta ranskalaisten kanssa suhtauduttiin aluksi kielteisesti. Kun kuitenkin kävi selväksi, että virginialaiset joukot eivät pärjänneet Ranskan armeijan vakinaisia joukkoja vastaan, kuningas [[Yrjö II (Iso-Britannia)|Yrjö II]] lähetti Virginiaan kenraalimajuri [[Edward Braddock]]in. Amiraali [[Edward Boscawen]] johti puolestaan laivasto-osastoa, jonka tarkoituksena oli estää ranskalaisten vahvistusten saapuminen Kanadaan. Sota laajeni näin Ohiolaaksosta nopeasti laajemman mittakaavan sodaksi.<ref name="brit" />

 

 

Braddock johti hyökkäystä ranskalaisten Fort Duquesnea vastaan vuonna 1755. Käydyssä taistelussa huomattavasti pienempi ranskalaisten ja heidän intiaaniliittolaistensa joukko otti kuitenkin voiton englantilaisista.<ref name="kanada" /> Braddockin joukot väijytettiin ja Braddock itse sai surmansa.<ref name="brit" /> [[Massachusetts]]in kuvernööri [[William Shirley]] oli samaan aikaan johtamassa joukkojaan Fort Niagaraa vastaan, mutta kuultuaan Braddockin tappiosta hän jätti hyökkäyksen sikseen. Brittien pohjoisten alueiden intiaaniasiamies [[William Johnson]] johti puolestaan rajaseutumiehistä ja irokeeseista koottua joukkoa hyökkäyksellä [[Champlainjärvi|Champlainjärvelle]]. Matkalla he kohtasivat kuitenkin ranskalaisen kenraali [[Jean-Armand Dieskau]]n johtamaan ranskalaisista ja heidän intiaaniliittolaisista koottuun joukkoon. Verinen taistelu ei johtanut selvään lopputulokseen, mutta sen jälkeen kuvernööri [[Pierre Rigaud de Vaudreuil]] rakennutti [[Georgejärvi|Georgejärven]] pohjoispäähän Fort Carillonin linnoituksen. Sodan alkuvaiheen ainoan merkittävän voittonsa britit saavuttivat [[Chignecton]]issa [[Acadia]]n pohjoisosassa, jossa eversti [[Robert Moncton]]in johtamat joukot valtasivat ranskalaisen Fort Beauséjourin linnoituksen keväällä 1755. Muuten sotaa hallitsivat selvästi ranskalaiset ja heidän intiaaniliittolaisensa.<ref name="kanada" />

Huonon sotaonnen siivittämänä [[uusi Englanti|Uuden Englannin]] siirtolaiset alkoivat vaatia ranskalaistaustaisten [[acadialaiset|acadialaisten]] karkottamista. Acadialaiset olivat tehneet uskollisuudenvalan, mutta nyt brittiläisen [[Nova Scotia]]n kuvernööri päätti karkottaa heidät. Tuhansia acadialaisia karkotettiin ja muita pakeni alueelta. Louisianaan päätyneet acadialaiset tulivat sittemmin tunnetuksi [[cajunilaiset|cajunilaisina]].<ref name="kanada" />

 

Pari vuotta sodan alkamisen jälkeen sota levisi Pohjois-Amerikasta Eurooppaan ja sota sai maailmansodan luonteen eri tahojen liittoutuessa keskenään. Euroopassa sota tuli sittemmin tunnetuksi [[seitsenvuotinen sota|seitsenvuotisena sotana]] sen päätyttyä vuonna 1763. Pohjois-Amerikassa ranskalaisten sotaonni jatkui vielä vuonna 1756. Ranskalaiset joukot valtasivat ensin Fort Oswagon linnoituksen [[Ontariojärvi|Ontariojärven]] kaakkoisrannalla, minkä jälkeen he hallitsivat koko Suurten järven aluetta. Kuvernööri Vaudreuil valtasi myös Fort William Henryn New Yorkin osavaltion pohjoisosassa, mutta hän kieltäytyi etenemästä enää hieman etelämpänä sijainnutta Fort Edwardia vastaan. Vaudreuil oli ajautunut riitoihin Ranskan Kanadan armeijan uuden komentajan [[Louis-Joseph de Montcalm]]in kanssa, minkä lisäksi Uutta Ranskaa uhkasi viljapula ja näin joukkojen huoltovaikeudet. Ranskalaisten intendentti [[François Bigot]] loi puolestaan itselleen omaisuutta sodankäyntiin varatuista varoista. Ranskalaiset olivat lisäksi ylipäätänsä heikommassa asemassa Amerikassa. Ranskalaisia siirtolaisia oli alueella vain noin 60&nbsp;000, kun taas englantilaisia oli lähes kaksi miljoonaa. Sodan kulku alkoi alkuvaiheen voitoista huolimatta kääntyä ranskalaisia vastaan.<ref name="kanada" />

 

Vuonna 1757 Ison-Britannian pääministeriksi noussut [[William Pitt]] alkoi tukea englantilaisia siirtokuntia entistä tarmokkaammin. Siirtokunnissa oli puolestaan päätetty hankkiutua ranskalaisista lopullisesti eroon, jotta niiden levittäytyminen kohti länttä tehtäisiin mahdolliseksi. Brittien laivasto hallitsi [[Atlantin valtameri|Atlanttia]] ja vuodesta 1758 eteenpäin ranskalaisten oli lähes mahdotonta tuoda Uuteen Ranskaan vahvistuksia. Ranskalaiset alkoivat menettää myös intiaaniliittolaisiaan. Alkukesällä vuonna 1758 kenraalien [[James Wolfe]]n ja [[Jeffrey Amherst]]in johtama 13&nbsp;000:n miehen armeija valtasi 4&nbsp;000:n ranskalaisen puolustaman Louisburgin linnoituksen seitsemän viikon piirityksen jälkeen. Samaan aikaan toinen 15&nbsp;000:n miehen armeija hyökkäsi Fort Carillonia vastaan, mikä olisi avannut tien [[Quebec]]iin. Ranskalaisen Montcalmin 3&nbsp;500 miestä onnistuivat pysäyttämään paljon vahvemman hyökkääjän, mutta alueen puolustamiseksi ranskalaisia joukkoja oli vedetty pois lännestä. Tämän jälkeen englantilaisten oli helppoa vallata Ohiojoen laakson alue. Britit uhkasivat nyt Uuden Ranskan ydintä. Vaikka Montcalmin onnistui kerätä yhteen 15&nbsp;000 sotilasta vuoteen 1759 mennessä, häntä vastassa oli moninkertainen joukko brittejä.<ref name="kanada" />

 

[[Tiedosto:PlainsOfAbraham2007.jpg|thumb|[[Abrahamin tasankojen taistelu]]]]

Vuonna 1759 [[James Wolfe]] johti 13&nbsp;500:n miehen laivasto-osastoa mereltä [[Saint Lawrence (joki)|St. Lawrence -joelle]], jossa britit hyökkäsivät [[Quebec (kaupunki)|Quebecin kaupunkia]] vastaan. Kaupunki piiritettiin ja sen puolustajat kärsivät tappioita piirittävien brittijoukkojen tykkitulessa Lévis'n kukkuloilta. Piirityksen vielä kuluessa britit valtasivat muualla Fort Oswegon ja irokeesien kanssa myös Fort Niagaran. Linnoitusten valtaus takasi brittien hallinnan koko Ontario- ja Eriejärvien alueella. Quebeciä piirittävän Wolfen hyökkäys Montcalmijn joukkoja vastaan voitettiin [[Montmorency]]ssä jonkin verran Quebecistä alavirtaan, mutta tappion kärsineet britit alkoivat ryöstellä alueen maalaistaloja tuhoten ainakin 1&nbsp;400 kanadalaisasumusta.<ref name="kanada" />

Ranskalaisten tappiosta huolimatta he hallitsivat edelleen St. Lawrence -joen muuta aluetta. Varusteet ja ammukset olivat vähissä molemmilla osapuolilla ja vaikutti siltä, että lopullinen voitto lankeaisi sille osapuolelle, jonka laivat saapuisivat ensimmäisenä jäiden sulettua vuonna 1760. Ranskalaisten uusi komentaja [[Chevalier de Lévis]] johti vielä ennen jäiden sulamista 7&nbsp;000:n miehen joukon brittien valtaamaa Quebeciä vastaan. Paikallinen brittivaruskunta oli tautien, talven ja keripukin jäljiltä vain 4&nbsp;000:n miehen vahvuinen. Ranskalaiset voittivat [[Ste-Foy]]n verisen taistelun ja alkoivat piirittää kaupunkia odottaen ranskalaislaivoja. Laivoja ei kuitenkaan ollut tulossa. Britit olivat joen jäätyessä vetäytyneet pois St. Lawrencelta, mutta vuonna 1759 he olivat tuhonneet ranskalaisen laivasto-osaston [[Bretagne]]n edustalla Atlantilla. Vuonna 1760 ensimmäisinä paikalle saapuivat ranskalaislaivojen sijaan brittilaivat, samalla kun aluetta lähestyi 17&nbsp;000:n miehen armeija maata pitkin etelästä ja lännestä. [[Montreal]] kukistui syyskuussa 1760 ja Kanada oli näin lopullisesti brittien käsissä, vaikka vielä vuonna 1762 ranskalaisten onnistui hetkellisesti vallata [[Newfoundland]]in [[St. John’s (Kanada)|St. John'sin]] kaupungin.<ref name="kanada" />

 

Seitsenvuotinen sota päättyi vuonna 1763 [[Pariisin rauha (1763)|Pariisin rauhansopimukseen]].

Ranska joutui luopumaan kaikista alueistaan Pohjois-Amerikan mantereella. Maa säilytti vain kalastusoikeuden Newfoundlandin pohjoisrannikolla ja oikeuden takuuksi sille luovutettiin [[Saint-Pierre ja Miquelon]]. Montrealista, Quebecistä ja [[Trois-Rivières]]istä tehtiin brittien alaisuudessa [[Quebec]]in siirtokunta, jonka rajat olivat paljon entistä pienemmät.<ref name="kanada" />

Ranskan kanssa aiemmin liittoutuneille intiaaneille Pariisin rauha tiesi tukalaa asemaa, mikä johti osaltaan myöhempään [[Pontiacin kapina]]an.<ref name="kanada">{{Kirjaviite | Tekijä = Markku Henriksson | Nimeke = Kanada : Vaahteralehden maa | Vuosi = 2006 | Luku = | Sivu = 94–102 | Selite = | Julkaisupaikka = | Julkaisija = Gaudeamus | Suomentaja = | Tunniste = | Isbn = 978-952-495-975-9 }}</ref> Sodan jälkeen Yhdistyneen kuningaskunnan parlamentti halusi kustantaa Pohjois-Amerikan puolustusta lisäämällä siirtokuntien verotusta, minkä lisäksi siirtokunnat olivat nyt Ranskan uhan päätyttyä vähemmän riippuvaisia emämaastaan. Tilanne johti myöhemmin [[Yhdysvaltain vapaussota]]an siirtokuntien kapinoidessa emämaataan vastaan.<ref name="brit" />

 

== Aiheesta muualla ==

 

[[Luokka:1700-luvun sodat]]