Ero sivun ”Väinämöinen” versioiden välillä

 

==Maininnat ja luonnehdinnat kirjallisuudessa==

Ensimmäinen kirjallinen maininta Väinämöisestä on [[Mikael Agricola]]n vuonna 1551 julkaisemassa [[Dauidin Psalttari|Psalttarin suomennoksen]] alkupuheessa. Agricola mainitsee [[Mikael Agricolan jumalaluettelo|hämäläisten ja karjalaisten epäjumalien luettelossaan]] ”virrentakoja” Väinämöisen kolmantena: ”Aeinemöinen wirdhet tacoi”.<ref>Haavio 1950, s. 9.</ref>

 

 

[[Gabriel Haberfelt]] mainitsee väitöskirjassaan vuodelta 1766 Väinämöisen suomalaisena [[Orfeus|Orfeuksena]], [[Kreikkalainen mytologia|kreikkalaisen mytologian]] soittotaiturina.<ref>Haavio 1950, s. 16–17.</ref>

 

Turkulaisen [[H. G. Porthan]]in aikana 1760-luvulla alettiin kerätä [[Suomalainen kansanrunous|suomalaista kansanrunoutta]]. Tutkijat saivat silloin käytettäväkseen useita Väinämöisestä kertovia runoja, kuten kalanluisen ja koivuisen [[kantele]]en syntyrunot, [[kilpalaulanta]]runon, laivaretkirunon sekä useita loitsuja. Runoja ja loitsuja julkaistiin esimerkiksi [[Christian Erici Lencqvist]]in väitöskirjassa 1782. Lencqvist loi samalla Väinämöisestä ensimmäisen kokonaiskuvan, jossa hän kertoo Väinämöisestä soittotaidon ensimmäisenä keksijänä, kanteleen keksijänä ja taitavana soittajana, tulen tuojana maan päälle, laivanrakentajana sekä salaman valtiaana. Kilpalaulantaruno kuvasi Lencqvistin mukaan Väinämöisen jopa koko maailman muodostajana, eikä yksikään jumala ollut Väinämöistä korkeampi.<ref>Haavio 1950, s. 17–20.</ref> ''Mythologia Fennicassa'' (1789) voidaan nähdä kaksi Väinämöis-kuvaa: kertovien runojen runoilija- ja laulaja-Väinämöinen, ja loitsujen jumala-Väinämöinen.<ref>Haavio 1950, s. 21–22.</ref> Reinhold von Becker julkaisi vuonna 1819 ''Turun Viikkosanomissa'' laajan ja tunnetun kuvauksensa Väinämöisestä. Siinä hän kuvaili Väinämöistä muun muassa sepäksi, merenkävijäksi, soturiksi, [[puolijumala]]ksi, sankariksi, parantajaksi ja laulajaksi.<ref>Haavio 1950, s. 24–26.</ref>

 

[[Elias Lönnrot]]in pieni mutta historiallisesti merkittävä maisterinväitöskija ''[[De Väinämöine priscorum Fennorum numine]]'' vuodelta 1827 pyrki selittämään Väinämöisen syntymäaikaa ja -paikkaa, epiteettejä, ominaisuuksia ja toimia. Väinämöis-runoihin tutustuminen antoi Lönnrotille kimmokkeen lähteä omille runonkeruumatkoille, joiden pohjalta hän myöhemmin kirjoitti ja julkaisi ''[[Kalevala]]n''.<ref>Haavio 1950, s. 26–29.</ref>

 

1800-luvun alussa käynnistyi suomalaiset oppineet yli sadaksi vuodeksi kahteen leiriin jakanut väittely Väinämöisen luonteesta jumalana tai ihmissankarina. Esimerkiksi [[K. A. Gottlund]] kuvaili kirja-arvostelussaan vuonna 1817 Väinämöistä muinaisena sankarina, ei jumalana, ja piti kansanrunoja mystiikan värittämänä historiana. Sen sijaan esimerkiksi [[Fabian Collan]] kuvaili vuonna 1838 Väinämöistä jumalhahmona ja runoja epähistoriallisina. Elias Lönnrot piti Väinämöistä historiallisena henkilönä, joka opetti suomalaisille laivakulkua ja pellonviljelystä. Sankaritulkintaa kannattanut [[Kaarle Krohn]] ja Väinämöisen kuvaamisesta jumalana vakuuttunut [[E. N. Setälä]] väittelivät asiasta vielä 1900-luvun alkuvuosikymmeninäkin.<ref>Haavio 1950, s. 22–34.</ref> Kaarle Krohnin (1918) mukaan Väinämöinen oli muiden ''Kalevalan'' päähahmojen tapaan muinainen Itämeren [[Viikingit|viikinkipäällikkö]] ja -soturi. E. N. Setälä piti Väinämöistä vedenhaltijana. Historioitsija [[Jalmari Jaakkola]] kuvasi ''[[Suomen varhaishistoria]]'' -teoksessaan vuodelta 1935 Väinä-alkuisia nimiä [[Satakunta|Satakunnasta]]. Hänen mukaansa Väinämöisen hahmo on syntynyt todellisista aineksista mutta kerännyt ympärilleen paljon taruaineistoa, myös ulkomailta.<ref>Haavio 1950, s. 33–40.</ref>

==Tapahtumat==

===Kalevalan Väinämöinen===

Kalevalassa Väinämöinen on [[Ilmatar|Ilmattaren]], ilman immen ja meren poika. Hän viettää meressä kelluvan äitinsä kohdussa kolmekymmentä vuotta ja alkaa synnyttyään autella maailman luomisessa. Kalevalan tarinoissa Väinämöinen mm. yrittää saada puolisokseen [[Aino (Kalevalan hahmo)|Ainon]], [[Joukahainen|Joukahaisen]] sisaren, mutta Aino hukuttautuu. Lisäksi hän veistää veneen laulamalla, rakentaa [[hauki|hauenluisen]] [[kantele]]en, käy [[Tuonela]]ssa, lähettää [[Seppo Ilmarinen|Ilmarisen]] [[Pohjola (Kalevala)|Pohjolaan]] takomaan [[sampo (Kalevala)|sampoa]] ja myöhemmin on mukana varastamassa sitä takaisin. Kalevalan lopuksi [[Marjatta]], jonka esikuvana on ollut [[neitsyt Maria]], synnyttää pojan, Karjalan kuninkaan. Väinämöinen suuttuu tästä ja purjehtii pois maailmasta luvaten kuitenkin palata sitten kun häntä taas tarvitaan. Kalevalan lopputapahtumat kuvaavat pakanallisten jumalien väistymistä [[kristinusko]]n saapumisen myötä.

 

 

===Väinämöinen sodankävijänä ja rauhantekijänä===

 

Väinämöisen suhtautuminen aseellisiin yhteenottoihin vaihtelee. Yhdessä ääripäässä on pelkästään tietoon ja laulantaan turvautuva tietäjä, joka kieltäytyy miekkailemasta edes häntä ärsyttäneen Joukahaisen kanssa. Toisaalta Väinämöinen myös osaa arvostaa ja käyttää hyvää [[miekka]]a. Hän pyytää Ilmarista takomaan itselleen uuden miekan ja kerskuu miekan saatuaan, että sillä voisi vaikka katkoa vuoret. Eräässä kuvauksessa hän iskee miekallaan Pohjolan soturien päitä kuin nauriin naatteja. Ilmasta [[Kokko (Kalevala)|Kokko]]-lintuna hyökkäävää Pohjolan emäntää Väinämöinen lyö airolla, sillä miekka ei ylettäisi.