Ero sivun ”Mati Hint” versioiden välillä
Uusi artikkeli merkittävälle kielitieteilijälle, välitallennus, lisäyksiä seuraa |
(ei mitään eroa)
|
Versio 16. marraskuuta 2020 kello 15.12
Mati Hint (28. elokuuta 1937 – 5. joulukuuta 2019) oli virolainen kielitieteilijä, yhteiskuntatieteilijä ja poliitikko.[1]
Lapsuus ja nuoruus
Hint oli kotoisin Etelä-Virosta, Rõngun pitäjästä Raigasten kylästä. Hänen isän- ja äidinpuoleinen sukunsa olivat varakkaita talonpoikia, mikä heijastui myös nuoren Matin elämään. Isä Oskar Hint (1896–1982) oli 1920–1930-luvuilla yhteiskunnallisesti ja poliittisesti aktiivinen toimija. Sen vuoksi Oscar Hint oli niiden joukossa, jotka Neuvostoliiton miehitettyä Viron joutuivat kyyditetyksi vuonna 1945 Siperiaan. Erityisen raskauttavaa oli, että Oscar Hint oli ollut Kaitseliiton propagandaupseeri. Mati Hint on kertonut, että hänetkin oli tarkoitus lähettää isänsä matkaan. Viime tingassa – hänen jo istuessaan kyyditysautossa – paikalle tullut upseeri komens nuoren Matin pois kyydistä. Silti häntä kohdeltiin kansanvihollisen poikana, ja se heijastui hänen uraansakin. Koulutiensä Mati Hint aloitti Aakren kansakoulussa. Keskikoulunsa hän kävi Elvassa.[1]
Tieteellinen työ
Vuonna 1957 Hint aloitti opinnot Tarton yliopistossa, mistä hän valmistui vuonna 1963. Hän olisi halunnut jatkaa akateemista tutkijan- ja opettajanuraansa Tarton yliopisttossa, mutta koska neuvostoviranomaiset pitivät häntä kansanvihollisen poikana ja tunnettuna toisinajattelijana, se ei onnistunut.[1]
Mati Hint tunnetaankin ennen muuta viron kielen äänneoppia ja muoto-oppia käsittelevistä tutkimuksistaan ja oppikirjoistaan. Myös käytännön kenttätutkimus oli hänelle tärkeää ja aivan erityisesti suomen ja viron lähisukukielen liivin tallentaminen. Hän teki ensimmäisen matkansa Liivinrantaan Kuurinmaalle kesällä vuonna 1959 yhdessä jo silloin ansioituneen liivin tutkijan Eduard Väärin kanssa. Kaikkiaan Hint kävi Liivinrannassa parikymmentä kertaa. Myös viron murteiden tallentaminen oli hänelle tärkeää. Hän teki useina kesinä opiskelijoidensa kanssa murteiden tallennusretkiä kaikkialle Viroon, ei vain hänelle rakkaaseen etelä-Viroon. Toisinajattelijana Mati Hintin kohtalona oli vuosikymmenien ajan, ettei hän kutsuista huolimatta päässyt matkustamaan Neuvostoliiton miehittämästä Virosta länsimaihin. Vasta kesällä vuonna 1989 Hint pääsi käymään ensimmäistä kertaa Suomessa. Tuolla matkalla hän totesi, että Neuvostoliitto sortuu kahden vuoden kuluessa.[1]
Hint otti kantaa myös kielten sukupuuttoaaltoon ja liivin kielen tilaan. Vuonna 2003 hän vertasi Sirp-lehdessä ilmestyneessä artikkelissaan Eesti keel on meie ainus elukindlustus ('Viron kieli on meidän ainut henkivakuutuksemme') kielten katoa parhaillaan tapahtuvaan uhanalaisten eläin- ja kasvilajien katoon.[1]
Yksityiselämä
Mati Hint pti paljon kotiseudustaan etelä-Virosta, ja myös Tartto oli hänelle rakas kaupunki. Mati ja hänen vaimonsa Juta Hint viettivät lastensa Maarjan ja Madiksen kanssa useita kesiä etelä-Virossa. Vuonna 1982 Mati ja Juta Hint ostivat Saarenmaalta vanhan ruokokattoisen Raunan talon pihapiireineen. Vuosien kuluessa siitä tuli koko perheelle yhä tärkeämpi tukikohta, jonne Hint vei myös suuren osan tieteellisistä kirjoistaan.[1]
Mati Hintin elämään mahtui lapsuuden kokemusten lisäksi toinenkin hyvin traaginen tapahtuma: pojan Madisin tapaturmainen kuolema marraskuussa vuonna 2001. Hint ei toipunut siitä koskaan täysin. Madis Hint oli lehtimies, mutta myös lahjakas runoilija ja taiteilija. Varsinaisesti Matin surutyön tuloksena valmistui vuonna 2007 teos Minu vaade maale ja merele – Raamat Madise mälestuseks. Se on samalla kertomus Mati ja Juta Hintin sukutaustoista sekä heidän oman perheensä vaiheista. Siinä Mati Hint käsittelee myös monia suomalaisia ystäviään. Hän olikin suuri Suomen ystävä ja piti suomalaisista. Teoksen nimeen sisältyy Madis Hintin postuumisti julkaistun runokokoelman nimi Vaade Merele (2002).[1]
Vuonna 2017 samaan pihapiiriin valmistui nykyaikainen uudisrakennus, jossa on suuri kirjastohuone. Hint oli suunnitellut sitä jo vuosikausia, ja hänen tavoitteenaan oli, että siitä tulisi viron ja muiden suomalais-ugrilaisten kielten tutkijoiden tyyssija, jossa he voisivat viettää pitempiäkin aikoja.[1]