Ero sivun ”Urho Castrénin hallitus” versioiden välillä
| [arvioimaton versio] | [katsottu versio] |
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
→Moskovan välirauhan toimeenpano: "Avoimesti"-sana turha. Antaa myös olettaa muiden kiellettyjen järjestöjen olleen "salaa" kansallissosialistisia. |
→Moskovan välirauhan toimeenpano: Heitä ei palautettu koteihinsa, eivätkä esim. virolaiset katsoneet olevansa neuvostokansalaisia. |
||
Rivi 8:
Vaikeaksi pulmaksi osoittautui [[suojeluskunta]]järjestön kohtalo ja armeijan kotiuttaminen. Valvontakomission puheenjohtaja Andrei Ždanov kiinnitti heti Suomeen saavuttuaan 10. lokakuuta huomiota armeijan kotiuttamissuunnitelmaan, jonka mukaan pääosa kotiutettavista sotilaista olisi siirretty vahvuudeltaan määrittelemättömän suojeluskuntajärjestön käyttöön. Tämän Ždanov tulkitsi olevan ristiriidassa välirauhansopimuksen 4. artiklan kanssa. Lisäksi hän katsoi hallitukselle toimittamassaan kirjelmässä suojeluskuntien olevan luonteeltaan sopimuksen 21. artiklassa tarkoitettu "hitleriläis-(fascistis-)tyyppinen sotilaallinen ja poliittinen järjestö". Hallitus antoi eduskunnalle 30. lokakuuta lakiesityksen suojeluskuntajärjestön lakkauttamisesta, ja suojeluskunnat lakkautettiin 7. marraskuuta.<ref>Zetterberg (toim.), s. 743–744.</ref> Presidentti Mannerheim oli toivonut, että suojeluskuntajärjestö olisi saanut itse lopettaa toimintansa. Sen sijaan valvontakomission puheenjohtaja Ždanov oli jo ennen kirjallista lakkautusvaatimusta ilmoittanut suullisesti usealle henkilölle, ettei komissio pitänyt suojeluskuntien toiminnan jatkumista suotavana.<ref>''Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1988'', s. 187–188. Helsinki: Otava, 1987. ISBN 951-1-09685-0.</ref>
Myöhemmän kehityksen kannalta merkittäväksi episodiksi muodostui valvontakomission pääministeri Castrénille 19. lokakuuta toimittama ns. [[Lista 1:n vangit|Lista 1]] eli luettelo henkilöistä, joiden komissio katsoi syyllistyneen [[sotarikos|sotarikoksiin]]. Epävarmuutta tulevaisuudesta lisäsivät osaltaan sotavankien, heimosoturien, inkeriläisten ja virolaisten siviilien sekä muiden
Kulkulaitosministeri [[Eero Wuori]] ja sosiaaliministeri K.-A. Fagerholm pyysivät eroa tehtävistään 7. marraskuuta, minkä jälkeen pääministeri Urho Castrén jätti koko hallituksen eronpyynnön.<ref> Jukka Tarkka ja Allan Tiitta: ''Itsenäinen Suomi: seitsemän vuosikymmentä kansakunnan elämästä'', s. 168. Helsinki: Otava, 1987.</ref>
| |||