Ero sivun ”Ijma” versioiden välillä

Islamilaisen lain klassinen teoria katsoo, että Jumalan laki eli [[šaria]] perustuu neljään asiaan: [[Koraani]]<nowiki/>in, profeetan ''[[sunna]]<nowiki/>an,'' joka löytyy ''haditheista'', uskovien yhteisön yksimielisyyteen sekä analogian ''(qiyas)'' käyttöön.<ref>{{Kirjaviite|Tekijä=Joseph Schacht|Nimeke=The Origins of Muhammadan Jurisprudence|Vuosi=1950|Sivu=1|Julkaisija=Clarendon Press|Isbn=0-19-825357-5}}</ref> Koraani pyhänä kirjana ja profeetan elämäntapa eli ''sunna'' koottuna ''haditheihin'' vastaavat rakenteeltaan juutalaisia esikuvia. Juutalaisuudessa laki perustuu Mooseksen kirjoittamaan pyhään kirjaan (''[[Toora]])'' ja Mooseksen ''sunnaan'', joka on kirjattu ''[[halakha]]'' -kirjallisuuteen. Yksimielisyyden periaate ja analogiapäätelmät lakilähteinä on mahdollisesti saatu roomalaisesta oikeudesta.<ref>Schacht, 1950, s. 83, 99</ref>

Islamilaisessa lainsäädännössä alkoi 700-luvun lopulta alkaen syntyä lakikoulukuntia. Ne keräytyivät jonkin kuuluisan imaamin opetusten ympärille ja sitoutuivat hänen nimiinsä pantuihin teoksiin. Tämä kehitys alkoi merkitä vähittäistä luopumista ''ijtihad'' -periaatteesta. Kun jostain asiasta oli saavutettu yksimielisyys, se poistui keskustelusta ja siirtyi vakiintuneiden totuuksien joukkoon, sillä uskovien yhteisö kokonaisuudessaan ei voinut erehtyä. Sellaisena yksimielisyys voi ohittaa jopa Koraanin sanat. <ref name=":0">{{Verkkoviite|osoite=http://oxfordislamicstudies.com/print/opr/t236/e0161|nimeke=Consensus|tekijä=Hallaq, Wael B. and Sukidi|julkaisu=The Oxford Encyclopedia of the Islamic World. Oxford Islamic Studies Online|ajankohta=Feb 11, 2020|julkaisija=|viitattu=}}</ref> Imaami Shafi'i (767 –820767–820) alkoi näkyvästi korostaa sitä, että ''ijtihadin'' sijaan oli alettava luottaa vain menneisyyden suuriin oppineisiin.<ref>Schacht, 1982, s. 70</ref> Hän kuitenkin arvosteli medinalaista ja irakilaista lakikoulua siitä, että nämä hyväksyivät lähinnä vain omien oppineidensa yksimielisen mielipiteen. Koulukuntien hajaannuksesta tuli kuitenkin pysyvä ja myös Shafi'i lopulta taipui siihen.<ref>Schacht, 1950, s. 82</ref>