Ero sivun ”Kolmiokaupan keskiosuus” versioiden välillä

'''Kolmiokaupan keskiosuus''' (engl. ''Middle Passage'') oli [[Kolmiokauppa|kolmiokaupan]] vaihe, jossa miljoonia afrikkalaisia<ref>{{Kirjaviite|Tekijä=McKissack, Patricia ja McKissack, Fredrick|Nimeke=The Royal Kingdoms of Ghana, Mali, and Songhay: Life in Medieval Africa|Vuosi=1995|Sivu=|Julkaisija=Henry Holt & Company Inc|Isbn=0805042598|Kieli={{en}}}}</ref> kuljetettiin pakottamalla [[Uusi maailma|Uuteen maailmaan]] osana [[Atlantin orjakauppa|Atlantin orjakauppaa]]. Alukset lähtivät [[Eurooppa|Euroopasta]] Afrikan markkinoille lastattuina teollisuustuotteilla, joiden avulla käytiin kauppaa ostetuista tai siepatuista afrikkalaisista, jotka kuljetettiin Atlantin yli orjina. Tässä kolmiokaupan keskimmäisessä osuudessa orjuutetut afrikkalaiset myytiin tai heillä käytettiin kauppaa raaka-aineista,<ref name="walker">{{Kirjaviite | Tekijä = Walker, Theodore | Nimeke = Mothership Connections | Vuosi = 2004 | Luku = | Sivu = 10 | Selite = | Julkaisupaikka = | Julkaisija = | Suomentaja = | Tunniste = | Isbn = | www = | www-teksti = | Tiedostomuoto = | Viitattu = 27.7.2020 | Kieli = {{en}}}}</ref> jotka kuljetettiin takaisin Eurooppaan matkan loppuunsaattamiseksi.

Keskiosuuden ensimmäinen etappi oli vangittujen (orjien) kuljettaminen Afrikan satamiin, kuten [[Elmina|Elminaan]], missä heidät lastattiin aluksiin. Viimeinen etappi oli matka maihinnoususatamasta, kuten [[Charleston (Etelä-Carolina)|Charlestonista]], [[Plantaasi|plantaasille]] tai muuhun määränpäähän, jossa heidät pantiin töihin. Keskimmäinen etappi Atlantin yli liittyi näihin kahteen. Keskimmäisen etapin matkat olivat suuria rahoitushankkeita, joita yleensä järjestivät yritykset tai sijoittajaryhmät pikemminkin kuin yksityishenkilöt.<ref>{{Kirjaviite | Tekijä = Hugh, Thomas | Nimeke = The Slave Trade: the story of the Atlantic Slave Trade, 1440–1870 | Vuosi = 1999 | Luku = | Sivu = | Selite = | Julkaisupaikka = | Julkaisija = Simon & Schuster | Suomentaja = | Tunniste = | Isbn = 0684835657 | www = [https://archive.org/details/slavetradestoryo00thom/page/293 293] | www-teksti = | Tiedostomuoto = | Viitattu = 27.7.2020 | Kieli = {{en}}}}</ref>

"Keskiosuutta" pidettiin välivaiheena niille jotka kaupattiin Afrikasta Amerikkaan. Aluksen miehistön tekemät ahtaat tilat ja tarkoituksellisen tiukka jako afrikkalaisiin yhteisöihin motivoi vangittuja afrikkalaisia luomaan ystävyyssuhteita, jotka myöhemmin muodostivat pakotettuja transatlanttisia yhteisöjä.<ref>{{Lehtiviite | Tekijä = Bell, Karen B. | Otsikko = Rice, Resistance, and Force Transatlantic Communities: (Re)Envisioning the African Diaspora in Low Country Georgia, 1750–1800 | Julkaisu = Journal of African American History | Ajankohta = | Vuosikerta = 2010 | Numero = 95/2 | Sivut = 157-182 | Julkaisupaikka = | Julkaisija = | Selite= | Tunniste= | www = | www-teksti = | Tiedostomuoto = | Viitattu = 27.7.2020 | Kieli = {{en}} | Lopetusmerkki = }}</ref>

Kaikki orjakauppa ei ollut kolmiokauppaa. Transatlanttisesta orjakaupasta tehdyn tietokannan mukaan lähes 80 prosenttia orjuutetuista afrikkalaisista saapui Amerikkoihin aluksilla, jotka purjehtivat [[Uusi maailma|Uuden maailman]] satamista suoraan Afrikkaa. Toisin sanoen lähes 40 prosenttia koko orjakaupasta oli [[Bilateraalikauppa|bilateraalista]], eikä kolmiokauppaa. Suurin bilateralistabilateraalista kauppaa harjoittanut maa oli Brasilia, jonne vietiin lähes puolet Afrikasta Atlantin yli kuljetetuista afrikkalaisista. Brasiliassa olevat kauppaat alkoivat kaupankäynnin tosissaan 1630-luvulla.<ref>{{Verkkoviite | Osoite = https://theconversation.com/transatlantic-slave-trade-was-not-entirely-triangular-countries-in-the-americas-sent-ships-out-too-97115 | Nimeke = Transatlantic slave trade was not entirely ‘triangular’ – countries in the Americas sent ships out too | Tekijä = Khan, Stephen | Tiedostomuoto = | Selite = | Julkaisu = The Conversation | Ajankohta = 23.8.2018 | Julkaisupaikka = | Julkaisija = The Conversation Trust (UK) Limited | Viitattu = 21.8.2020 | Kieli = {{en}}}}</ref>

Arviolta 15 prosenttia afrikkalaisista kuoli merellä ja [[kuolleisuus]] oli huomattavasti suurempi itse Afrikassa, kun [[Alkuperäiskansa|alkuperäiskansojen]] ihmisiä siepattiin ja kuljetettiin aluksiin.<ref>Mancke, Elizabeth ja Shammas, Carole. ''The Creation of the British Atlantic World'', 2005, s. 30–31.</ref> Välittömästi keskiosuuden merimatkaan liittyvien afrikkalaisten kuolleiden kokonaismääräksi arvioidaan korkeintaan kaksi miljoonaa. Laajemmin tarkasteltuna orjuusinstituutioon liittyneitä kuolleita afrikkalaisia vuosina 1500–1900 on arveltu olevan jopa neljä miljoonaa.<ref name="holocaust">Rosenbaum, Alan S., and Israel W. Charny, ''Is the Holocaust Unique?'', 2001, s. 98–99.</ref>

Ensimmäisen kahden sadan vuoden ajan, vuosina 1440–1640, portugalilaisilla orjakauppiailla oli lähes monopoli orjien vientiin Afrikasta. 1700-luvulla, jolloin orjakaupassa välitettiin noin kuusi miljoonaa afrikkalaista, brittiläiset orjakauppiatorjakauppiaat kuljettivat lähes 2,5 miljoonaa.<ref>{{Verkkoviite|osoite=http://africanhistory.about.com/library/weekly/aa080601a.htm|nimeke=What Was the Trans-Atlantic Slave Trade?|julkaisija=}}</ref>

Atlantin ylittävän matkan kesto vaihteli paljon,<ref name="walker" /> yhdestä kuuteen kuukauteen riippuen sääolosuhteista. Vuosisatojen aikana matkan kesto lyheni. Keskimääräinen transatlanttinen matka 1500-luvun alkupuolella kesti useita kuukausia, mutta 1800-luvulle tultaessa meren ylitys vaati usein vähemmän kuin kuusi viikkoa.<ref>Eltis, David. ''The Rise of African Slavery in the Americas'', 2000, s. 156–157.</ref>

Afrikan kuninkaat, sotapäälliköt ja yksityiset sieppaajat myivät vankeja eurooppalaisille, joilla oli useita rannikkolinnakkeita. Vankeja pakotettiin marssimaan yleensä satamiin Afrikan länsirannikolle, missä heitä pidettiin myytäviksi parakeissa eurooppalaisille tai amerikkalaisille orjakauppiaille. Tavallisesti orjalaivoissa oli useita satoja orjia ja noin 30 miehistön jäsenentäjäsentä.<ref>{{Verkkoviite|osoite=https://www.washingtonpost.com/wp-srv/national/daily/feb99/excerpt07.htm|nimeke=THE GHOSTS OF THE HENRIETTA MARIE|tekijä=Cottman|julkaisu=Washington Post|ajankohta=February 7, 1999|viitattu=}}</ref>

Vangitut miehet sidottiin tavallisesti yhteen ketjuilla pareittain tilan säästämiseksi; oikea jalka seuraavan miehen vasempaan jalkaan. Naisilla ja lapsilla on saattanut olla vähän enemmän tilaa. Ketjut tai käsi- ja jalkaraudat tunnettiin nimellä ''bilboes.'' Ne olivat eräs monista orjakaupan työvälineistä, joista oli aina pula. ''Bilboeja'' käytettiin pääasiassa miehillä, ja ne koostuivat kahdesta pylvääseen lukitusta rautakiinnikkeestä jotka kiinnitettiin yleensä kahden miehen nilkkojen ympärille.<ref name=":0">Deborah Gray White, Mia Bay, and Waldo E. Martin, Jr., ''Freedom on My Mind: A History of African Americans'' (New York: Bedford/St. Martin's, 2013), 32.</ref> Vangituille annettiin parhaimmillaan syötäväksi papuja, maissia, jamssia, riisiä ja palmuöljyä. Orjille annettiin yksi ateria päivässä veden kanssa, jos ollenkaan. Jos ruokaa oli niukasti, orjien pitäjät saivat etusijan orjiin nähden. Joskus vangit saivat liikkua päivällä, mutta monissa aluksissa kahleita pidettiin koko vaikean matkan ajan. Joillakin ranskalaisilla aluksilla orjia tuotiin kannelle saamaan määräajoin raitista ilmaa. Naisorjien sallittiin tavallisesti olla kannella useammin, mutta miesorjia tarkkailtiin huolellisesti kapinan estämiseksi heidän ollessaan kannen yläpuolella.

Kannen alla olevat orjat elivät kuukausia kurjuuden ja sanoinkuvaamattoman kauhun olosuhteissa. Eräs suurimmista tappajista oli tautien leviäminen ja huono terveys. Kuolleisuus oli korkea ja kuolema pahensi oloja kannen alla entisestään. Vaikka ruumiit heitettiin yli laidan, monet miehistön jäsenet välttivät ruumaan menemistä. Sairastuneita orjia ei aina tunnistettu heti. Monet elävistä orjista oli voitu kiinnittää yhteen toisen kanssa, joka oli ollut kuollut jo tunteja ja joskus päiviä aikaisemmin. <ref name=":0">Deborah Gray White, Mia Bay, and Waldo E. Martin, Jr., ''Freedom on My Mind: A History of African Americans'' (New York: Bedford/St. Martin's, 2013), 32.</ref>

Useimpien nykyhistorijoitsijoidennykyhistorioitsijoiden arvioiden mukaan Uuteen maailmaan saapui 9,4–12 miljoonaa afrikkalaista.<ref>Eltis, David and Richardson, David. "The Numbers Game". In: Northrup, David: ''The Atlantic Slave Trade'', second edition, Houghton Mifflin Co., 2002.</ref> <ref>Basil Davidson, ''The African Slave Trade'' (1961), s. 95.</ref> Kuolleiden määrään vaikuttivat pääasiassa taudit ja nälästä kärsiminen matkan pituuden vuoksi, kuolinsyy oli usein punatauti ja [[keripukki]]. Lisäksi [[Isorokko|isorokko-]], [[Kuppa|syfilis]], [[Tuhkarokko|tuhkarokko]] ja muut sairaudet puhkesivat ja levisivät nopeasti lähellä olevien osastoihin.

Kuolemantapaukset lisääntyivät matkan edetessä, koska verenpainetauti ja keripukki lisääntyivät pitempien merellä tapahtuvien säästöjaksojen aikana, kun ruuan ja veden laatu ja määrä huonontui. Fyysisten sairauksien lisäksi monet orjat masentuivat eivätkä pystyneet syömään tai toimimaan kunnolla vapauden, perheen, turvallisuuden ja oman inhimillisyyden menettämisen takia.

Pyrkimys voittoihin 1800-luvun Atlantin markkinataloudessa muutti laivojen suunnittelua ja ihmislastin hallintaa, johon kuuluivat orjuutetut afrikkalaiset ja enimmäkseen valkoiset miehistön jäsenet. Alusten tuuletuksen parantaminen auttoi vähentämään kuolleiden määrää, josta nämä alukset olivat tunnettuja 1500- ja 1600-luvuilla. Uusi muotoilu antoi laivoille mahdollisuuden suunnistaa nopeammin varsinkin jokisuiden suuntaan, joka takasi pääsyn Länsi-Afrikan rannikon moniin uusiin orjapaikkoihin.<ref name="Klein">Klein, Herbert S.''The Atlantic Slave Trade'' (Cambridge: The University of Cambridge, 1999), s. 143–146.</ref> Orjuutetun afrikkalaisen rahallinen arvo millä tahansa amerikkalaisella huutokauppapaikalla 1700-luvun puolivälissä oli 800 – 1200 dollaria, mikä vastaa nykyisin 32 000 – 48 000 dollaria. Siksi alusten päälliköt ja sijoittajat etsivät tekniikoita, jotka suojelivat heidän ihmislastiaan.<ref>Soodalter, Ron "Hell on the water" (''Civil War Times'', 2011), s. 1.</ref>

Koko Atlantin orjakaupan ajan (1570–1808) orjalaivat olivat yleensä pienempiä kuin perinteiset lastialukset, ja useimpien orjalaivojen paino oli 150 – 250 tonnia. Tämä vastasi noin 350 - 450 orjuutettua afrikkalaista jokaisella orja-aluksella tai 1,5 - 2,4 heneähenkeä tonnia kohti. Ajan englantilaiset alukset olivat yleensä tätä suurempia ja ranskalaiset pienempiä. Alukset, jotka oli tarkoituksellisesti suunniteltu pienemmiksi ja paremmin ohjattaviksi, oli tarkoitettu purjehtimaan Afrikan rannikon jokia pitkin kauemmaksi sisävesisatamiin, jonka takia nämä alukset lisäsivät orjakaupan vaikutusta Afrikkaan. Lisäksi alusten koot kasvoivat hieman 1700-luvun aikana, mutta orjuutettujen afrikkalaisten lukumäärä alusta kohti pysyi kuitenkin samana. Orjuutettujen afrikkalaisten suhde laivojen vetoisuuteen oli vähäisempi, ja tämän tarkoituksena oli lisätä tilaa ihmistä kohti ja siten parantaa kaikkien aluksella olevien henkilöiden selviytymismahdollisuuksia. Näissä laivoissa oli myös väliaikaisia varastokansia, jotka erotettiin avoimella ristikko- tai kalteriraudoilla. Laivojen päälliköt käyttivät näitä kammioita luultavasti orjuutettujen afrikkalaisten jakamiseen, joka auttaisi torjumaan kapinoita. Joissakin 1700-luvun lopulla kehitetyissä aluksissa oli rakennettu jopa tuuletusaukkoja aseporttien sivuihin ja väliin (ja niihin luukkuja huonon sään varalle). Nämä kannen rakenteet lisäsivät ilmavirtausta ja auttoivat siten parantamaan selviytymistä ja vähentämään mahdollisia investointitappioita.<ref name="Klein" />

Tauteja ja itsemurhayrityksiä torjuakseen miehistö pakotti orjat aluksen kannelle liikuntaa varten. Se johti yleensä lyönteihin, koska orjat eivät halunneet tanssia tai olla heiänheidän kanssaan vuorovaikutuksessa.<ref>{{Verkkoviite|osoite=http://www.liverpoolmuseums.org.uk/ism/slavery/middle_passage/|nimeke=Life on board slave ships|julkaisija=International Slavery Museum|viitattu=}}</ref> Nämä pahoinpitelyt olivat usein vakavia ja ne saattoivat johtaa orjan kuolemaan tai saattaa heidät alttiimmaksi taudeille.

[[File:Slave-ship.jpg|thumb|Willian Turner, Orjalaiva, (Orjakauppiaat heittävät yli laidan kuolleita ja kuolevia), 1840. Turner sai aiheen maalaukseensa orjalaiva ''Zongin'' verilöylystä.]]

Orjat tekivät vastarintaa monin tavoin. Kaksi yleisintä vastustuskeinoa oli kieltäytyminen syömästä ja itsemurha. Itsemurhia tapahtui usein, kieltäydyttiin ruoan syömisestä tai lääkkeistä, tai hypättiin yli laidan, tai myös monilla muilla opportunistisilla keinoilla. <ref>Taylor, Eric Robert. ''If We Must Die'', 2006, s. 37–38.</ref> Jos orja hyppäsi yli laidan, hänet jätettiin usein hukkumaan tai ammuttiin laivasta.<ref>{{Verkkoviite|osoite=http://docsouth.unc.edu/neh/equiano1/summary.html|nimeke=Summary of The Interesting Narrative of the Life of Olaudah Equiano, or Gustavus Vassa, the African. Written by Himself. Vol. I|julkaisija=University of North Carolina at Chapel Hill|viitattu=}}</ref> Vuosisatojen kuluessa joidenkin afrikkalaisten kansojen, kuten [[Kru-kansat|Kruiden]], käsitettiin pitävän orjuutta huonona ihmisarvona. He tulivat tunnetuksi ylpeydestään ja yrittivät itsemurhaa heti menetettyään vapautensa.

Orjuuttajat yrittivät estää itsemuhiaitsemurhia ja nälkäkuolemia niin paljon kuin mahdollista. Usein orjia pakkosyötettiin tai kidutettiin, kunnes he suostuivat syömään. Vaikka jotkut pystyivät näännyttämään itsensä nälkään, orjia eristettiin itsemurhan menetelmistä kansien sivuosissa, joissa oli usein verkkoja. Silti orjat onnistuivat varsinkin hyppäämään yli laidan. Usein kapinan epäonnistuttua kapinoitsijat hyppäsivät joukolla mereen. Orjat uskoivat yleensä, että jos he hyppäävät yli laidan, heidät palautetaan perheensä ja ystäviensä kylään tai esi-isiensä pariin kuolemansa jälkeen.<ref name= "Bly">{{Lehtiviite | Tekijä = Bly, Antonio T. | Otsikko = Crossing the Lake of Fire: Slave Resistance during the Middle Passage, 1720–1842 | Julkaisu = Journal of Negro History | Ajankohta = 1998 | Vuosikerta = 83 | Numero = 3 | Sivut = 178–186 | Julkaisupaikka = | Julkaisija = | Selite= | Tunniste= | www = | www-teksti = | Tiedostomuoto = | Viitattu = 27.7.2020 | Kieli = {{en}}| Lopetusmerkki = }}</ref>

Pystyäkseen viestimään keskenään matkalla orjat loivat eurooppalaisille tuntemattoman viestintäjärjestelmän. He kokosivat käytäville kuoroja, jotka käyttivät ääntään, ruumistaan ja itse alusta. Alusten ontto rakenne antoi orjille mahdollisuuden käyttää niitä lyömäsoittimina ja vahvistaa laulujensa ääntä. Tämä "instrumenttien" yhdistelmä oli sekä orjien tapa viestiä, että myös keino luoda uusi identiteetti, vaikka orjakauppiaat yrittivät ehkäistä heitä siitä. Vaikka suurin osa orjista oli Afrikan eri alueilta, heidän tilanteensa ansiosta he saattoivat kehittää yhteisyyttä ja luoda uutta kulttuuria ja identiteettiä aluksilla yhteisen kielen ja viestintätavan avulla: <blockquote> ... kutsun ja vastauksen äänet sallivat eri kieliä puhuvien miesten ja naisten kommunikoida vankeutumisensa olosuhteista. Itse asiassa ''Hubridas'' -aluksella siitä, mikä alkoi murinasta ja muuntautui lauluksi, tuli ennen pitkää koordinoidun kapinan huutoja ja kiljahduksia.<ref>{{Kirjaviite | Tekijä = Skeehan, Danielle | Nimeke = Deadly Notes: Atlantic Soundscapes and the Writing of the Middle Passage | Vuosi = 2013 | Luku = | Sivu = | Selite = | Julkaisupaikka = | Julkaisija = | Suomentaja = | Tunniste = | Isbn = | www = | www-teksti = | Tiedostomuoto = | Viitattu = 27.7.2020 | Kieli = {{en}}}}</ref></blockquote> Viestintä pyrki kumoamaan eurooppalaisten auktoriteetin ja antoi orjille mahdollisuuden muodostaa sellaista voimaa ja identiteettiä, joka oli muuten kielletty. Lisäksi tällainen organisointi ja yhdistäminen mahdollisti kapinoiden ja kansannousujen koordinoinnin ja joskus onnistumisenkin.

Laivoilla vangitut eivät aina olleet halukkaita noudattamaan käskyjä. Joskus he reagoivat väkivaltaan. Orjalaivat suunniteltiin ja niitä käytettiin estämään orjia kapinoimasta. Orjien vastarinta yleensä epäonnistui ja kapinaan osallistuneita rangaistiin ankarasti. Jonkinlaista kapinointia oli noin yhdessä kymmenestä aluksesta.<ref name="SR-Middle">{{Verkkoviite|osoite=http://slaveryandremembrance.org/articles/article/?id=A0032|nimeke=Middle Passage|julkaisija=The Colonial Williamsburg Foundation|viitattu=}}</ref>

Ottobah Cugoano, joka otettiin lapsena orjaksi Afrikasta, kuvasi myöhemmin kapinaa aluksella, jolla hänet kuljetettiin Länsi-Intiaan: <blockquote> Kun meidät vihdoin vietiin pois, kuolema oli elämää toivotumpi, ja teimme keskuudessamme suunnitelman, jonka mukaan voimme polttaa ja räjäyttää laivan ja menehtyä kaikki yhdessä liekeissä.<ref>Taylor, Eric Robert. ''If We Must Die'', 2006, s. 38–39.</ref> </blockquote> Kapinallisten lukumäärä vaihteli suuresti. Usein kapina päättyi muutamien orjien ja miehistön kuolemaan. Selviytyneitä kapinallisia rangaistiin tai heidät teloitettiin esimerkkinä muille aluksella oleville orjille.

Orjalaivojen omistajat ja kapteenit saattoivat odottaa suuria voittoja, mutta tavallisille merimiehille maksettiin usein huonosti palkkaa ja heillä oli julma kuri. Merimiesten piti usein elää ja nukkua ilman suojaa avoimella kannella koko Atlantin matkan ajan, koska kannen alapuolella olevan tilan täyttivät orjuutetut ihmiset.<ref name= "Hoch">{{Kirjaviite | Tekijä = Hochschild, Adam | Nimeke = Bury the Chains: Prophets, Slaves, and Rebels in the First Human Rights Crusade | Vuosi = 2005 | Luku = | Sivu = | Selite = | Julkaisupaikka = | Julkaisija = Houghton Mifflin | Suomentaja = | Tunniste = | Isbn = 978-0618104697 | www = | www-teksti = https://archive.org/details/burychainsprophe00hoch/page/114 | Tiedostomuoto = | Viitattu = 27.7.2020 | Kieli = {{en}}}}</ref>

Miehistön kuolleisudenkuolleisuuden odotettiin olevan matkan aikana noin 20 prosenttia. Merimiehet kuolivat sairauksiin (erityisesti malariaan ja keltakuumeeseen), ruoskinnan tai orjijen kapinoinnin seurauksena.<ref name= "Hoch" /><ref name= "Edwards">{{Kirjaviite | Tekijä = Edwards, Bernard ja Edwards, Berbard (Capitain) | Nimeke = Royal Navy Versus the Slave Traders: Enforcing Abolition at Sea 1808–1898 | Vuosi = 2007 | Luku = | Sivu = 26-27 | Selite = | Julkaisupaikka = | Julkaisija = Pen & Sword Books | Suomentaja = | Tunniste = | Isbn = 978-1-84415-633-7 | www = | www-teksti = | Tiedostomuoto = | Viitattu = 27.7.2020 | Kieli = {{en}}}}</ref> Miehistön korkea kuolleisuus paluumatkalla oli edullista kapteenille, koska se vähensi niiden merimiesten määrää, joille oli maksettava kotisatamaan saavuttua.<ref name= "Hoch" /> Selviytyneet miehistön jäsenet huijasivat usein heidän palkkaansa.

Merimiehiä palkattiin usein pakottamalla, koska he yleensä tunsivat ja vihasivat orjakauppaa. Satamakaupungeissa rekrytoijat ja majatalojen omistajat houkuttelivat merimiehiä humalaan (ja velkaantumiseen) ja tarjosivat sitten vapautumista veloista, jos he allekirjoittavat sopimuksen orja-alusten kanssa. Jos he kieltäytyisivät, heidät vangittaisiin. Vankilassa olleiden merimiesten oli vaikea saada työpaikkoja muualta kuin orjalaivateollisuudesta, koska suurin osa merialasta ei palkannut "vankilalintuja", joten heidät pakotettiin joka tapauksessa menemään orjalaivoihin.<ref name= "redik" />

* [[AfrikanAtlantin historiaorjakauppa]]

* [http://ngm.nationalgeographic.com/ngm/0208/feature4/ "Last Voyage of the Slave Ship Henrietta Marie"], ''National Geographic''

* [http://www.wvculture.org/museum/Marie/henrietta.pdf A Slave Ship Speaks (PDF)]