Wikipedia

Ero sivun ”Olavi Paavolainen” versioiden välillä

Selaa historiaa interaktiivisesti
[katsottu versio][katsottu versio]
← Vanhempi muutosUudempi muutos →
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
VisuaalinenWikiteksti
Lisätään malline:commonscat Aiheesta muualla osioon
p kirjoitusvirhe
Rivi 61:
Isänsä kuoltua tammikuussa 1930 Paavolainen muutti takaisin Kivennavalle pitämään seuraa äidilleen. Aikaa, jonka Olavi vietti Kivennavalla (1930–1933), voidaan kutsua ”Kivennavan kaudeksi”, koska asuinympäristö muovasi Olavin tyyliä merkittävästi.<ref>Paavolainen, Jaakko 1991, s. 100.</ref>
 
Vuoden 1930 elokuussa alkoi Paavolaisen ja Minna Craucherin suhde tulla tiensä päähän. Craucher oli työskennellyt viisi kuukautta Lapuan liikkeen palveluksessa ja ilmaisi halunsa käyttää kaikki tarmonsa tähän yhteiskunnalliseen työhön. <ref>Paavolainen, Jaakko 1991, s. 101–102.</ref>
 
Teos ''[[Suursiivous eli kirjallisessa lastenkamarissa]]'' alkoi valmistua vuonna 1932 Kivennavalla. Samaan aikaan Paavolaisen kustantaja [[Otava (kirjankustantamo)|Otava]] aikoi julkaista runokokoelman ''Keulakuvat''. Samana vuonna sattuneet [[Mäntsälän kapina]] ja Minna Craucherin väkivaltainen kuolema eivät juuri liikuttaneet Kivennavalla asuvaa Paavolaista. ''Suursiivous'' ilmestyi kauppoihin 23. huhtikuuta, kustantajana [[Gummerus]]. Kirjasta muodostui sensaatio ja vilkkaan keskustelun aihe kaiken poliittisen epävakauden keskelläkin. Vaikka kirja sai paljon kielteistäkin palautetta, se keräsi silti enemmän myönteisiä arvosteluja. [[Elmer Diktonius]] moitti teosta, [[V. A. Koskenniemi]] puolestaan kehui sitä. Voimakkaasti poleeminen teos hajotti Tulenkantajat-liikkeen lopullisesti.<ref>Paavolainen, Jaakko 1991, s. 106–110.</ref>
Rivi 79:
Ensiksi Paavolaista alkoi ärsyttää kansallissosialistinen taidekäsitys. Kansallissosialistien suosimat kotiseutukuvaukset, maalaiskertomukset ja historismi olivat hänestä yhtä typeriä kuin Suomessakin, nyt kaikki vain tehtiin suuremmassa mittakaavassa. Tarjotulla retkellä ”Saksan kansan voiman pyhille lähteille” Paavolaisessa nousi ensiksi esiin satiirisia ajatuksia. Huomatessaan kaikessa pohjalla vaikuttavan fanaattisen juutalaisvihan, hän vakavoitui.<ref>Rajala 2014, s. 200-203.</ref>
 
Puoluekokouksessa Paavolainen kuunteli huolellisesti [[Josef Goebbels]]in puhetta. Hän piti tätä parempana puhujana kuin [[Adolf Hitler]]iä. Goebbelsin puheesta puuttuivat hänen mielestään kuitenkin ”sydän ja sielu” ja siitä puuttuivat kaikki käytännön yhteiskunnalliseen elämään viittaavat ratkaisut. Kun Paavolainen näki [[Hitler-Jugend]]in jäseniä suljetussa telttaleirissä, hänessä heräsi ajatus, että jotain on kansallissosialistien järjestelmässä pahasti vialla.<ref>Rajala 2014, s. 20–209, 214 </ref>
 
Erikoisluvalla, ainoana miehenä, Paavolainen pääsi seuraamaan Kansallissosialistien naisjärjestön kokousta. Hän suhtautuu kokoukseen kaksijakoisesti: hän haluaisi arvostaa naisia, mutta ei voi arvostaa kansallissosialistisia naisia. Hänen mukaansa kansallissosialismi väheksiväheksyi naisia ja piti heitä lapsellisina olentoina. Kokous päätyi ennen Hitlerin puhetta toteamaan, että usko Führeriin on naisen paras tuki. Hitlerin puhetta Paavolainen kuunteli huolellisesti ja totesi puheen olleen logiikaltaan heikolla pohjalla ja puhujan pelkkä poliittinen hurmuri.<ref>Rajala 2014, s. 216–218.</ref>
 
Paavolaisen suhde [[kansallissosialismi]]in oli lopulta monimutkainen. Hän ihaili kansallissosialismissa tekniikkaa, Hitlerin organisaattorin kykyä, mahtipontisuutta ja saksalaisten tarmoa ja tehokkuutta rakentaa valtakunta tyhjästä. Merkittävimmät syyt siihen, miksi Paavolainen ei lähtenyt kansallissosialistiseen toimintaan mukaan, olivat sen [[kansallissosialistinen rotuoppi|rotuopit]] ja kansalliskiihko, joita molempia Paavolainen vastusti jyrkästi. Paavolaisen oli myös vaikea hyväksyä kansallissosialismiin kuuluvaa jäykkää kurinalaisuutta.<ref>Kurjensaari 1975, s. 170–172.</ref> Hän kuitenkin haki ja pääsi joulukuussa 1940 [[Teo Snellman]]in johtaman [[Suomen Kansallissosialistinen Työjärjestö|Suomen Kansallissosialistisen Työjärjestön]] jäseneksi, toisin kuin [[Jarno Pennanen]], joka oli hakemassa jäsenyyttä hänen kanssaan.<ref>Rajala 2014, s. 369.</ref>
Rivi 88:
 
=== Paon vuosi ja Neuvostoliiton-matka ===
Vuotta 1937 voidaan kutsua Paavolaisen paon vuodeksi. Hän aikoi kirjoittaa matkapäiväkirjan myös Neuvostoliitosta, muttei saanut [[viisumi]]a. Niinpä hän suuntasi katseensa [[Etelä-Amerikka]]an. Matka kohti uutta mannerta alkoi 6. maaliskuuta samana vuonna. Suhde Liisa Tanneriin katkesi noihin aikoihin.<ref>Paavolainen, Jaakko 1991, s. 143–144.</ref>
 
Matkan pohjalta Paavolainen kirjoitti Etelä-Amerikasta ja sen suomalaissiirtolaisista kertovan kirjan ''[[Lähtö ja loitsu]]'', joka ilmestyi 1937. Paavolainen aloitti vielä toisenkin kirjan kirjoittamisen, joka ilmestyi 1938 nimellä ''[[Risti ja hakaristi]]''. Kirja sai hyvän vastaanoton, vaikka sitä arvosteltiinkin [[fasismi]]n ihailusta. Teos käännettiin myös ruotsiksi, ja se sai Ruotsissa loistavat arvostelut.<ref>Paavolainen, Jaakko 1991, s. 147–148.</ref>
Rivi 102:
Paavolainen on kertonut heittäneensä matkan muistiinpanot mereen [[Marseille]]n satamassa. Laamanen arvelee kuitenkin, että hän hävitti ne vasta 1945 ''Synkkää yksinpuhelua'' kirjoittaessaan.<ref name="SSki"/>
 
Palattuaan Neuvostoliitosta Paavolainen piti lokakuussa 1939 Katajanokan upseerikasinolla esitelmän näkemästään. Paikalla oli tiedotusvälineitä ja puolustusministeriön sanomalehtiosaston johtaja. Välihuutojen uhallakin Paavolainen kertoi Neuvostoliiton teollisuuden saavutuksista, mainiten muun muassa Moskovan metron. Hän kuvaili myös naisen asemaa ja maassa tehtyä sivistyspropagandaa. Nälkää maassa ei hänen mukaansa nähty, eikä poliittisia vastustajia murhattu kellareissa. Neuvostoliiton kehityksen vaaroina hän piti byrokratiaa; lupalappuja tarvitaan kaikkialla, eikä maassa eletä vaan älyllistetään. Maata oli hänen mielestään vaikea kuvata. Kolmessa kuukaudessa ei nähnyt paljoakaan ja maa oli hänen mielestään fanaattisten idealistien ja teoretisoivien intellektuellien johtama. Kovin suurta huomiota ja vastakaikua esitelmä ei saanut. <ref> Olavi Paavolainen, Volga virtaa nyt Moskovaan, kirjoituksia Neuvostoliitosta. Laamanen, V, Riikonen, H. (toim.) teos, 2016, s. 24-27</ref>
 
=== Sota-aika ===
Rivi 128:
Paavolainen avioitui pian sodan jälkeen 1945 maisteri Sirkka-Liisa Virtamon kanssa. Avioliitto päättyi lopullisesti vuonna 1953,<ref>Paavolainen, Jaakko 1991, s. 245.</ref> jolloin Paavolainen seurusteli jo [[Hertta Kuusinen|Hertta Kuusisen]] kanssa.<ref>Rajala, s. 553.</ref> Tosiasiallisesti suhde oli päättynyt jo aikaisemmin. Pekka-pojan huoltajuus määrättiin äidille.<ref>Rajala 2014, s. 552.</ref>
 
Suurin osa vuodesta 1946 kului ''Synkän yksipuhelunyksinpuhelun'' kirjoittamiseen. Samaan aikaan Paavolainen valmisteli myös vuonna 1944 kuolleen Katri Valan muistoteosta. Lähes tuhatsivuinen ''Synkkä yksinpuhelu'' ilmestyi joulukuussa 1946 kahdessa osassa. Teoksesta nousi valtava kohu. Kirja sai osakseen sekä ankaraa paheksuntaa että ihailua. Se jakoi Suomen kulttuurimaailman ja poliittiset piirit kahtia.<ref>Paavolainen, Jaakko 1991, s. 213–220.</ref> Isänmaalliset tahot arvostelivat kirjaa ja sitä puolustivat [[vasemmisto]]laiset sekä [[suomenruotsalaiset]] [[Liberalismi|liberaalit]].<ref>{{Kirjaviite | Nimeke=Suomalainen tietosanakirja 6, n–reum | Sivu=210 | Julkaisupaikka=Espoo | Julkaisija=Weilin + Göös | Vuosi=1992 | Isbn=951-35-4471-0 }}</ref>
 
Teosta kritisoitaessa käytettiin aseena jopa Paavolaisen oletettua [[Biseksuaalisuus|biseksuaalisuutta]], josta liikkui paljon puhetta. ''Synkästä yksinpuhelusta'' närkästyneiden oli vaikea hyväksyä biseksuaalin [[dandy]]n tulkintaa sodasta.<ref>{{Verkkoviite | Osoite = http://www.kiiltomato.net/olavi-paavolainen-synkka-yksinpuhelu-paivakirjan-lehtia-vuosilta-1941-1944/ | Nimeke=Kesäklassikko: Biseksuaali kareliaani sodassa | Tekijä=Toikka, Pekka | Julkaisu=Kiiltomato.net | Ajankohta=13.8.2008 | Viitattu=17.9.2014 }}</ref> Paavolaisella oli homoseksuaaleja ystäviä kuten Onni Halla ja [[Ilmari Pimiä]], mutta varsinaisia suhteita hänellä ei tiedetä olleen. Professori [[Toivo A. Pihkanen|Toivo Pihkanen]] on kiistänyt, että Paavolainen olisi biseksuaali, sillä hän ei ollut havainnut mitään siihen viittaavaa. Myöskään Onni Hallan muistelmat eivät vahvista käsitystä biseksuaalisudesta, kahden vanhenevan herrasmiehen ystävyys oli täysin epäeroottinen. Toisaalta Paavolainen laittoi itse liikkeelle asiaa koskevia juoruja halutessaan olla yllättävä ja rajojen rikkoja.<ref>Rajala 2014, s. 564.</ref>
Rivi 145:
=== Viimeiset vuodet ja jälkimaine ===
 
Vuonna 1960 Paavolainen sai [[Eino Leinon palkinto|Eino Leinon palkinnon]] ja [[Otava (kirjankustantamo)|Otava]] ryhtyi julkaisemaan Paavolaisen valittuja teoksia. Tuohon aikaan hän sai myös viestin korkealta taholta: ”Pane tuulta puseroon ja lopeta kirjallinen hiljaisuutesi. Veljellisin terveisin [[Urho Kekkonen]].” Vuonna 1962 Paavolainen sai [[Pro Finlandia]] -mitalin.<ref>Paavolainen, Jaakko 1991, s. 266–267.</ref> Saamistaan palkinnoista ja huomiosta Paavolainen totesi: ”Kaikki tuli kovin myöhään, liian myöhään.”<ref>Rajala 2014, s. 581.</ref>
 
Paavolaisen alkoholisoituminen oli pahentunut 1950-luvun loppupuolella. Hän hoiti edelleen työtehtäviään Yleisradiossa, mutta entinen into ja tarmo olivat kadonneet. Hän jäi usein pois työpaikaltaan eikä ollut mukana kokouksissa, joissa päätettiin radioteatteria koskevista linjauksista. Moni hänen työtovereistaan suojeli häntä ja teki hänen töitään, mutta Paavolainen syytti heitä ”kamreerityypeiksi”. Lopulta esimiesten oli pakko pohtia hänen erottamistaan.<ref>Rajala 2014, s. 579–580.</ref> Hänelle tarjottiin apurahaa, jotta hän voisi matkustaa ulkomaille katsomaan, miten radioteatteri oli muualla hoidettu. Apuraha jäi käyttämättä, sillä masentunut Paavolainen totesi: ”Ei huvita matkustella enää mihinkään”.<ref>Rajala 2014, s. 563.</ref>
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/wiki/Olavi_Paavolainen”