Ero sivun ”Syntetisaattori” versioiden välillä
| [arvioimaton versio] | [arvioimaton versio] |
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
Rivi 86:
1970-luvulla tunnetuimpia syntetisaattoreihin erikoistuneita artisteja olivat ranskalainen [[Jean-Michel Jarre]], klassista musiikkia sovittanut japanilainen [[Isao Tomita]], myöhempää konemusiikkia ennakoinut saksalaisyhtye [[Kraftwerk]] ja elokuvamusiikkiakin tehnyt kreikkalainen [[Vangelis]]. Syntetisaattoreita alettiin käyttää 1970-luvulla yhä säännöllisemmin esimerkiksi osana afroamerikkalaista rytmivetoista musiikkia. Vuonna 1977 ilmestyi käänteentekevä disco-kappale, [[Donna Summer]]in "[[I Feel Love]]" (tuottajina ja säveltäjinä [[Giorgio Moroder]] ja [[Pete Bellotte]]), joka oli laulua lukuunottamatta kokonaan "koneilla" tehty. Erillinen laite, kuten [[vocoder]] tai [[talkbox]], syntetisoi usein etenkin disco-kappaleiden vokaaliraidat. Perinteisessä rock-musiikissa syntetisaattori alkoi näihin aikoihin olla usein yksi soitin muiden rinnalla. Yhtyeen kosketinsoittajalla saattoi nyt olla syntetisaattori sähköurkujen lisäksi.
1970- ja 1980-luvun vaihteessa populaarimusiikin keskeisimpiin ilmiöihin nousivat [[synthpop]] -yhtyeet, joiden musiikki perustui leimallisesti syntetisaattoreihin. Vaikka synthpop-yhtyeissäkin käytettiin usein perinteisiä soittimia, alkoi 1980-luvulla ilmestyä pop-levyjä, jotka oli tehty lähes täysin syntetisaattoreilla laulua lukuunottamatta. 1980-luvun lopussa syntyneet underground-musiikin genret, kuten [[tekno]] ja [[house]] perustuivat täysin tai ainakin hyvin pitkälle koneilla tehtyihin soundeihin tai sampleihin. Syntetisaattorit eivät syrjäyttäneet perinteisiä soittimia, joihin perustunut musiikki säilytti pintansa yleisön suosiossa, mutta niiden käyttöä vietiin yhä laajemmalle.
== Tunnettuja syntetisaattoreiden valmistajia ==
| |||