Ero sivun ”Laivanrakennus” versioiden välillä

Kolmisoudusta kehittyi 300-luvulla eaa. antiikin paras sotalaiva. Aluksen kummallakin sivulla oli soutajia kolmessa rivissä. Yksi riveistä oli sijoitettu muita alemmaksi, ja sen airorei’issä oli nahkapussit, jotta vesi ei pääsisi sisään. Yksi rivi oli sijoitettu parvelle veden päälle. Kolmisoutu voitiin pitää lyhyeänä, jotta käännökset onnistuivat nopeasti.<ref>Landels, s. 114-5114–5</ref> Kolmisoudun nopeuden on arvioitu olleen maksimissaan noin 11 [[solmu (nopeusyksikkö)|solmua]].<ref>Landels, s. 116</ref> Kolmisoutujen jälkeen tulivat nelisoudut ja [[viisisoutu|viisisoudut]] 300-luvulla eaa. Maalla säilytetyt sotalaivat pysyivät kuivina ja jouduttuaan pusketuiksi, ne eivät uponneet vesilastissa. Edes raskas pronssinen keulajuhmuri ei riittänyt upottamaan alusta. [[Hylky]]jä voitiin ilmeisesti korjata, koska ne yleensä pyrittiin pelastamaan.<ref>Landels, s. 118</ref> Suurin [[Ptolemaios IV]] Aleksandriassa 200-luvun eaa. lopulla rakentama sotalaiva, nelikymmensouduksi mainittu, oli kuvausten mukaan 130 metriä pitkä ja soutajia oli yli 4&nbsp;000. Todennäköisesti alus ei ole juuri liikkunut merillä, vaan on toiminut pelotteena.<ref>Landels, s. 121</ref>

Rooman menestys ei perustunut laivastoon. Roomalaiset rakensivat laivaston vahvaa merivaltaa [[Karthago]]a vastaan käytyihin [[puunilaissodat|puunilaissotiin]]. [[Toinen puunilaissota|Toisen puunilaissodan]] jälkeen Rooma antoi laivastonsa rappeutua. Myöhemmin laivasto koottiin tarvittaessa Etelä-Italian kreikkalaisilta kaupungeilta. Vuoden 50 paikkeilla keisari [[Claudius]] saattoi loppuun [[Ostia]]n sataman työt. Rooma oli tullut riippuvaiseksi [[Aleksandria]]sta laivatusta viljasta.<ref>Landels, s. 106-7106–7</ref> [[Lukianos|Lukianoksen]] tuotannossa on säilynyt kuvaus viljalaivan matkasta osana teosta ''Laiva eli Toivomukset'' (myös nimellä ''Purjehdus eli Inhimillisiä toiveita''). Laivan nimi oli ''[[Isis]]'', ja se lähti Aleksandriasta kohti Roomaa. Laivan kerrotaan olleen 55,5 m pitkä, yli 13,7 m leveä ja sen kannen korkeuden 13,4 m. Aluksen vetoisuus oli noin 1&nbsp;200 tonnia. Alkutaival sujui lauhassa luodetuulessa [[Kypros|Kyprokseen]] viikossa, joten nopeus oli ollut noin 1,75 solmua, mikä on kohtuullinen nopeus raskaalle alukselle [[luoviminen|luovissa]]. Tämän jälkeen nousi länsimyrsky ja alus joutui nykyisen Turkin länsirannikolle. Tämän jälkeen matkan päämäräksi valittiin Ateena.<ref>Landels, s. 127-8127–8</ref><ref>Landström, s. 50-150–1</ref>

[[Kiina]]ssa laivanrakennus alkoi [[Kevättä ja syksyä]] -kauden aikana (722–481 eaa.). Kiinalainen [[džonkki]] kehittyi ajanlaskun alussa, ja sille oli tyypillistä tasainen kalteva keula ja perä. Jo ensimmäisellä vuosisadalla näissä oli yksi [[peräsin]] keskellä perää. Alus kehittyi jokiliikennöinnissä, ja merille sillä lähettiin rannikkoja pitkin toisella vuosisadalla. Kiinalainen kulttuuri levisi meriteitse lähialueille [[Korea]]an, [[Taiwan]]iin, [[Japani]]in, [[Vietnam]]iin ja [[Indonesia]]an. Džonkin rakenteesta teki tukevan laipioilla rungon poikki tehty osastointi.<ref>Landstöm, s. 218-219218–219</ref> Niistä voitiinkin rakentaa huomattavasti suurempia kuin eurooppalaisista puulaivoista. Mongolit valloittivat 1200-luvulla Kiinan [[Kublai-kaani]]n johdolla. Mongolit yrittivät suuren laivaston avulla [[Mongolien hyökkäykset Japaniin|Japanin valtausta]] pariinkin kertaan, mutta epäonnistuivat laivaston tuhouduttua merenkäynnissä. [[Zheng He]]n laivastossa 1400-luvun alussa oli 122 metriä pitkiä ja 50 metriä leveitä laivoja.<ref>Konttinen, s. 26</ref> Laivaston osa kävi aina Afrikan itärannikolla saakka. 1420-luvulla Kiinalla oli 400 suurta 1&nbsp;350 pienempää sotalaivaa sekä 3&nbsp;000 kauppalaivaa.<ref>Konttinen, s. 26</ref> 1450-luvun jälkeen Kiinan politiikka muuttui, maa sulkeutui ja laivaston annettiin rappeutua. Rannikkovesiä kauemmaksi tehdyt purjehdukset kiellettiin.<ref>Konttinen, s. 26</ref> Sotadžonkkeja oli käytössä 1800-luvulle saakka. Tykeillä varustettuna ne pystyivät pitämään puoliaan eurooppalaisia vastaan.

Roomalainen historioitsija [[Tacitus]] mainitsee noin vuonna 100, että skandinaavien alukset ovat perästä ja keulasta samanlaisia. Vuonna 1863 löydettiin Nydamin suosta [[Slesvig]]istä suuri vene, [[Nydamin vene]], joka on ajoitettu [[dendrologia]]n avulla 300-luvulle. Sen pituus on 22,8 metriä ja leveys 3,26 metriä. Laiva on tehty [[tammi]]lankuista limisaumaiseksi. Pohja on pyöreän muotoinen, joten se on ollut kiikkerä, mitä on korjattu pitämällä pohjalla noin 1000 kg kiviä. Kaaret on sidottu [[niini]]köydellä lautoihin tehtyihin kohoamiin. 600-luvulla laivan pohja tuli U-maisemmaksi.<ref>Landström, s. 56</ref> Varhaisissa kuvissa purjeet on kuvattu diagonaalisella kuviolla. Purjemateriaalina käytetyn [[sarka (kangas)|sarka]]kankaan kestävyys märkänä oli huono, joten purjeisiin ommeltiin diagonaaliset vahvistukset.<ref>Landström, s. 57</ref> [[Viikinkiaika]]isia laivoja on säilynyt varsin paljon, kuten [[Oseberglaiva]] ja [[Gokstadin laiva]]. [[Knarri]] oli viikinkien rahtialus, joka oli pystyperäinen ja -keulainen. Viikinkilaivoja mitattiin soutajaparien määrän mukaan. Pisimmissä oli 30–40 penkkiä ja niitä kutsuttiin nimellä "[[pitkävene|Långskepp]]" tai "Draakki". Pituutta näissä on ollut jopa 80 metriä. Viikinkilaivojen keulakoristeet ja perän lohikäärmeenpääkoristeet olivat irroitettavia ja niitä oli kielletty käyttämästä kotirannikolla. Laidan ulkopuolista kilpirivistöä, jollainen löydettiin Gokstadin laivasta, on ilmeisesti käytetty vain näytösluonteisesti.<ref>Landström, s. 58-6458–64</ref> Viikinkilaivojen runkona oli [[köli]]puu, josta nousivat sisäänpäin kääntyvät perä- ja keulavantaat. Perässä ohjausairo oli oikealla puolella, josta on säilynyt nimityskin tyyrpuuri tai styyrpuuri (ruotsin styr=ohjata). Ohjausairoon oli kiinnitetty ruorikampi. <ref>Kivikirveestä tietotekniikkaan, Kirsi Vainio-Korhonen: Keskiajan taantuma Länsi-Euroopassa; Bysantti ja islamilainen maailma, s. 83–84.</ref> Limilaudoitus oli naulattu tai voidaan sanoa myös niitattu eli naulat tulivat läpi ja lyötiin lyttyyn toiselta puolelta lukiten liitoksen.<ref>Landström, s. 60-6160–61</ref>

Laivat oli Välimeren piirissä rakennettu 1000-luvulle saakka ulkoa sisälle eli ensin on tehty laidat ja sitten kaaret. Italiassa alettiin rakentaa laivoja uudella tavalla, ensin kaaret ja sitten lautalankut kiinnitettiin näihin, jolloin saavutettiin lujempi rakenne ja voitiin tehdä suurempia aluksia. Telakoiden työn organisoinnilla saatiin myös laivojen hintaa laskettua. [[Venetsian tasavalta|Venetsialla]] oli vuonna 1400 noin 3 000 kauppalaivaa ja sen kaleereissa palveli 11 000 miestä. Toinen merivalta oli [[Genovan tasavalta|Genova]]. Genovalaiset alukset purjehtivat Atlantin rannikkoa ja kävivät kauppaa Englannin ja [[Flanderi (kreivikunta)|Flanderin]] kanssa. Genovalaiset alkoivat myös etsiä meritietä [[Intia]]an 1200-luvun lopulla. Genovalaiset veljekset [[Vandino ja Ugolino Vivaldi]] lähtivät 1291 Gibraltarin salmen kautta kohti Intiaa kahdella kaleerilla, mutta he katosivat matkalle.<ref>Kivikirveestä tietotekniikkaan, Tapani Veistola: Keskiaika Länsi-Euroopan liikkeellelähtökautena, s. 99–100.</ref><ref>Landström, s. 128</ref> Vuonna 1268 Ranskan kuningas [[Ludvig IX (Ranska)|Ludvig IX]] tilasi Venetsiasta ja Genovasta laivat ristiretkelleen. Näistä purjelaivoista on säilynyt mittatietoja. Venetsialaiset laivat olivat 25,8 metriä pitkiä, leveys oli 6,45 metriä ja laidan korkeus 6,6 metriä.<ref>Landström, s. 83</ref> Kaleereja ei käytetty ainoastaan sotalaivoina vaan myös rahtilaivoina. Niiden etu oli nopeus purjelaivoihin nähden. Soutajina oli kaleeriorjia. Orjia voitiin käyttää, koska rahtialuksilta ei vaadittu taitavia manööverejä kuten kreikkalaisilta keulajuhmureilla varustetuilta sotalaivoilta. Kaleereissa oli myös latinalaispurjeet.<ref>Landström, s. 127-131127–131</ref> [[Bysantin valtakunta|Itä-Rooma]] käytti sodankäyntiin [[dromoni]]ksi kutsuttua kolmisoutua. Sen aseena oli [[kreikkalainen tuli]].<ref>Landström, s. 91</ref>

[[Kristoffer Kolumbus]] ja [[Fernão de Magalhães|Magalhaes]] tekivät [[löytöretket|löytöretkensä]] vielä keskiaikaista laivanrakennusperinnettä edustaneilla laivoilla, karakeilla ja karavelleilla. Alukset olivat pieniä, 20–30 metriä pitkiä ja 6–7 metriä leveitä, kuten esimerkiksi Kolumbuksen lippulaiva noin 80 toneladasin (80 tynnyriä viiniä) lastin kantanut [[Santa Maria (purjealus)|Santa Maria]].<ref>Landström, s. 102</ref> Purjelaivojen aikakaudella laivojen [[vetoisuus]] ilmoitettiin eri tavoin kuin nykyään, esimerkiksi Englannissa käytettiin mittayksikköä "[[pitkä tonni]]". Sata vuotta myöhemmin laivat olivat jo suurempia, ja niissä oli enemmän purjeita. Löytöretket toivat mukaan uusia maita, kuten Ranska, Englanti ja Alankomaat kilpailuun merentakaisesta kaupasta. Karakista kehittyi isompi laivatyyppi, galeoni, jota myöhemmin kutsuttiin [[kaljuuna]]ksi. Kaljuunalle oli tyypillistä keulan yli ulottuva kansisilta. Kaljuunat varustettiin tykein. Esimerkiksi tunnettu englantilainen alus [[Henry Grace à Dieu]] vuodelta 1545 oli varustettu 184 pienehköllä tykillä.<ref>Landström, s. 114</ref> Näissä aluksissa oli useita laivaa lujittavia tykkikansia. [[Kuninkaallisen laivaston luokitusjärjestelmä]] antaa joitakin käsityksiä alusten koosta. 1500-luvulla kehittynyt [[takila|takilointi]]tapa säilyi purjelaivojen käytön loppuun saakka suunnilleen samanlaisena. Englantilaiselta laivasuunnittelijalta [[Mathew Baker]]iltä on säilynyt joitakin konstruktiopiirustuksia 1500-luvun lopulta. Laivanrakennuksessa pyrittiin kopiomaan hyviksi purjehtijoiksi osoittautuneiden laivojen rakenteita.<ref>Landström, s. 118-119118–119</ref> Espanja sai aluksi puumateriaalin, mäntyä ja tammea kotimaastaan. Laivojen rakentaminen siirtyi 1600-luvulla etelästä pohjoisrannikolle [[Bilbao]]on. Samoihin aikoihin espanjalaiset alkoivat rakentaa laivoja [[Havanna]]ssa, jossa materiaalina oli [[mahonki]].<ref>Konttinen, s. 27</ref>

Sodankäynnissä säilyivät kaleerit ja [[galeassit]], purjein varustetut kaleerit, joita käytettiin runsaasti erityisesti välimerellä. Vuonna 1571 käyty [[Lepanton taistelu]] turkkilaisten ja kristittyjen välillä on historian suurin kaleeri- ja galeassityyppisillä aluksilla sodittu meritaistelu. Kristittyjen voittamasta taistelusta on säilynyt paljon kuvauksia laivoista. Pisimmän galeassin pituudeksi mainitaan 145 jalkaa. Galeasseissa keulaan sijoitetut tykit osoittivat niin eteenpäin kuin sivullekin. Kaleereita rakennettiin 1700-luvun loppupuolelle saakka.<ref>Landström, s. 135-141135–141</ref>

[[Kuva:HMS Prince Royal IMG 7034.JPG|thumb|Phinneas Pettin 1610 rakentama [[Prince Royal]] oli kolmella patterikannella varustettu ja kultauksin koristeltuna rakennusaikansa loistokkain laiva.<ref>Landström, s. 142-143142–143</ref>]]

Kun 1500-luvulla eurooppalaiset alkoivat tehdä laajemmin valtamerimatkoja, niin samaan aikaan Euroopassa alkoi lähes jatkuva keskinäinen sota. Väliaikaiset rauhansopimukset eivät koskeneet Euroopan ulkopuolisia meriä. Esimerkkinä tästä on [[Karibian merirosvous]], minkä vuoksi valtamerien kauppalaivat ja sotalaivat eivät juurikaan eronneet toisistaan. 1600-luvulla laivojen tekninen kehitys oli vähäistä, mutta tuolta aikaudelta on säilynyt paljon kuvia, pienoismalleja ja kokonaisia laivojakin. Aikakaudelle oli tyypillistä laivojen ylenpalttinen koristelu. Esimerkkinä tästä on englantilainen [[Prince Royal]] vuodelta 1610, jonka rakensi [[Phineas Pett]].<ref>Landström, s. 142-3142–3</ref> Ranskassa [[Armand de Richelieu|kardinaali Richelieu]] tilasi valtaan päästyään Hollannista laivoja malliksi ranskalaisille veistämöille. Tunnettuja kirjoja aikauden laivoista ovat espanjalaisen [[Manoel Fernandez]]in kirja 'Livro de Traças de Carpintaria' vuodelta 1619<ref>{{Verkkoviite | Osoite = http://nautarch.tamu.edu/shiplab/01George/Fernandez.htm | Nimeke = Livro de Traças de Carpintaria| Tekijä = George R. Schwartz| Tiedostomuoto = | Selite = | Julkaisu = | Ajankohta = | Julkaisupaikka = Texasin yliopiston meriarkeologian osasto| Julkaisija = | Viitattu = 11.11.2012 | Kieli = engalnti}}</ref> ja saksalaisen [[Joseph Furttenbach]]in teos 'Architectura Navalis' vuodelta 1629.<ref>Landström, s. 146</ref>

1500-luvulla Portugali ja Espanja hallitsivat valtameriä. 1580 Espanjan kuninkaasta [[Filip II (Espanja)|Filip II]]:sta tuli myös Portugalin hallitsija. 1588 Filip II määräsi [[voittamaton armada|voittamattomaksi armadaksi]] kutsutun laivastonsa hyökkäämään Englantiin. Laivastosta palasi vain puolet aluksista ja kolmannes miehistä. Filip II sai hallintaansa myös [[Alankomaat]], mutta joutui protestanttisen pohjoisosan kanssa sotaan. Pohjoisosa julistautui itsenäiseksi nimellä [[Yhdistyneet provinssit]], joka vastaa alueeltaan suunnilleen nykyistä Hollantia. 1607 Hollannin laivasto hyökkäsi [[Gibraltarin taistelu|Gibraltarin taistelussa]] Espanjan laivaston kimppun ja tuhosi sen. Kun englantilaiset lisäksi harjoittivat poliitiikkaa, jossa he pyrkivät kaappaamaan espanjalaisia aarrelaivoja merillä, niin Espanjan valta mureni vähitellen. Uusiksi merivalloiksi nousivat Englanti ja Hollanti. Ruotsin laivasto oli vuonna 1610 kaksi kertaa Englannin laivastoa suurempi, mutta sen voimat sitoutuivat Itämerellä käytyihin sotiin.<ref>Willis, s. 162-164162–164</ref> Hollantilaiset rakensivat kevyempiä, nopeampia ja matalammalla uivia aluksia kuin englantilaiset tai ranskalaiset. Keveys aiheutti tappiota tykistökaksintaisteluissa. Hollantilaista laivanrakennustaitoa olivat hyödyntäneet muun muassa Ruotsi kutsumalla hollantilaisia mestareita omille telakoilleen. Tunnetuin hollantilaisen laivanrakennustaidon opiskelija oli tsaari [[Pietari Suuri]] vuonna 1697.<ref>Landström, s. 156</ref> Itä-Aasian kaupan ansiosta Hollannista tuli 1600-luvulla Euroopan rikkain maa. Kauppa oli organisoitu [[Itä-Intian komppania|kauppakomppanioiden]] avulla, joista suurimpia olivat Hollannin ja Englannin kauppakomppaniat, ja näillä oli lähes valtiolliset oikeudet käydä jopa sotia. 1700-luvulla Hollannin merkitys merivaltana alkoi taantua, kun se ei enää menestynyt kilpailussa Englannin kanssa.<ref>Konttinen, s. 27</ref>

''[[Sovereign of the Seas (1637)|Sovereign of the Seas]]'' oli vuonna 1637 valmistunut englantilainen sotalaiva, jonka tilasi kuningas [[Kaarle I (Englanti)|Kaarle I]]. Se oli aikansa suurimpia aluksia, kölin pituuden ollessa 127, leveys 48 ja syväys 23,5 jalkaa. Se oli myös aikansa loistokkain, kullalla koristeltu laiva ja maksoi 10 kertaa tavallista laivaa enemmän. Aluksessa oli 100 tykkiä. Sotalaivoissa oli ollut 1500-luvun alusta saakka suora peräpeili, mutta tähän alukseen tehtiin pyöreä perä, joka vasta veden pinnan yläpuolella suoristettiin peräpeiliksi. Tämä rakenne tuli tyypilliseksi englantilaisille sotalaivoille.<ref>Landström, s. 149-153149–153</ref> Alusten koon kasvattaminen johti myös onnettomuuksiin, tunnetuimpana ''[[Vasa (laiva)|Vasa]]''. Kyseessä ei kuitenkaan ollut ainut epävakaudesta johtunut onnettomuus, joten yltiöpäisestä koon kasvattamisesta luovuttiin 1600-luvulla. Ruotsalainen amiraali [[Fredrik af Chapman]] (1721–1808) alkoi tutkia hyviksi purjehtijoiksi osoittautuneiden laivojen rakennetta. Hän löysi rakenteista matemaattisia säännönmukaisuuksia, joista kehitti laskumenetelmän aluksen rungon edullisimman muodon, mittasuhteiden ja [[uppouma]]n määrittämiseksi.<ref>Kivikirveestä tietotekniikkaan, Hannu Kujanen: Liikenteen kehitys purjelaivojen kaudella, s. 157–160.</ref>

Ranskassa [[Jean-Baptiste Colbert]]in johdolla aloitettiin laivaston uudelleenrakentaminen. Aluksi hän tilasi myös aluksia Hollannista kuten Richelieukin. Colbertin johdolla ranskalainen laivanrakennustaito nousi maineikkaaksi. Englantilaisen amiraliteetin sihteerin [[Samuel Pepys]]in päiväkirja vuodelta 1663 toteaa ranskalaisten laivojen olevan parempia alustoja tykeille ja nopeampia purjehtijoita. Laivastovierailulla 1672 Spitheadissä ranskalainen ''[[Superbe (laiva))|Superbe]]'' herätti suurta huomiota ja kuningas käski kopioida sen. Kopio sai nimen ''[[Harwich (laiva)|Harwich]]'' ja sitä pidettiin niin onnistuneena, että samanlaisia rakennettiin yhdeksän lisää. Ranskalaiset laivat rakennettiin sopivaksi myös sodankäyntiin vähätuulisella Välimerellä kaleereita vastaan. Tämän vuoksi alukset varustettiin tykeillä keulassa ja perässä.<ref>Landström, s. 166-167166–167</ref> 1680-luvulla ranskalaiset ottivät käyttöön uuden laivatyypin, kitsin eli [[kaljuutti|kaljuutin]] ja varustivat sen [[mörssäri]]tykeillä, joten sota-aluksena sitä kutsuttiin mörssärikitsiksi. Mörssärillä pystyttiin ampumaan neljä kertaa painavampia pommeja kuin sen aikaisilla tykeillä.<ref>Landström, s. 170</ref> Ranskalaiset alkoivat tuoda puuta Kanadasta jo 1600-luvulla ja rakensivat myös laivoja [[Quebec]]issä vuoteen 1763 saakka.<ref>Konttinen, s. 27</ref>

Historialliset laivojen tyyppinimet ovat varsin sekavia ja voivat perustua niin runkoon kuin takilointiinkin. Chapman jakaa kirjassaan "Architectura Navalis mercatoria" vuonna 1768 pohjoiseurooppalaisissa satamissa käyneet alukset viiteen luokkaan rungon mukaan. Näitä luokkia ovat fregatti, häckbåt, pinkki (ilmeisesti flöitin seuraaja) ja ilman keulakaljuunaa olevat alukset katti ja [[parkki]].<ref>Landström, s. 173</ref> Hollantilaiset rakensivat 1600-luvulla nopeita ja siroja yksimastoisia lähetti- ja tiedustelualuksena käytettyjä [[jahti|jahteja]]. Myös porvareiden huvittelukäyttöön rakennettuja aluksia alettiin kutsua jahdeiksi. Amsterdamin kaupunki lahjoitti 1660 Englannin kuninkaalle [[Kaarle II (Englanti)|Kaarle II]]:lle [[kahvelipurje]]ella varustetun jahdin. Kuningas rakensi kokonaisen laivaston näistä ja järjesti niiden välille purjehduskilpailuja ja loi käsitteen yachting-[[kilpapurjehdus]].<ref>Landström, s. 158</ref> Hollantilaisesta jahdista kehittynyttä kahveli- ja fokkapurjeella varustetua pientä alusta kutsuttiin [[kutteri]]ksi. 1700-luvulla tulee uutena laivanrakennusmaana mukaan Pohjois-Amerikka. Siellä kehittyi [[kuunari]] (schooner). Ensimmäinen rakennettiin 1713 Massaschusettissa. [[Klipperi]] mainitaan jo vuodelta 1746 ja sitä käytettiin [[kaappari]]laivana, salakuljetukseen, orjalaivana ja myöhemmin Yhdysvaltain laivastossa.<ref>Landström, s. 174-175174–175</ref> Brigantiini eli [[priki]] on kaksimastoinen alus, jossa on useampiosaisena rakennetut korkeat prikimastot ja niissä ainakin yläosassa on raakapurjeet. [[Fregatti]] ja pienempi [[korvetti]] ovat sotalaivoja, joilla purjelaivojen aikana tarkoitettiin laivaston keskikokoisia yleisaluksia. 1700-luvulla niistä tuli laivastoille yhä tärkeämpiä.<ref>Landström, s. 178-179178–179</ref>

[[Shebekki]] (eng. xebec) on [[barbareskit|barbareskien]] 1600-luvulla kehittämä erittäin nopeakulkuinen Välimerellä käytetty alus niin [[merirosvous|merirosvoukseen]] kuin rahtialukseksi. Espanjalaiset ja ranskalaiset kopiovat näitä aluksia laivastoonsa lyödäkseen merirosvot. Myöhemmin näitä siroja aluksia kopioivat myös venäläiset. Shebekin keulassa on kaljuuna, joka muistuttaa puskuria. Alkujaan shebekit oli takiloitu latinalaispurjein, mutta myöhemmin niissä käytettiin myös raakapurjeita.<ref>Landström, s. 180-181180–181</ref> Loggertti (eng lugger, ruotsiksi loggert, ranskaksi chasse-marée) on kaksi- tai kolmimastoinen neliskulmaisella purjeella varustettu rannikkoalus, jota käytettiin pääasiassa kalastukseen Bretagnessa ja Pohjanmeren rannikolla. Nopeaa alusta käyttivät myös salakuljettajat, minkä vuoksi Ranskan tulli otti niitä käyttöön 1700-luvulla. [[Napoleon]]in sodissa niistä kehitettiin tykein varustettuja kaapparialuksia.<ref>Landström, s. 184</ref>

Ongelmina alkuaikojen höyryaluksissa olivat [[siipiratasalus|siipirattaan]] huono kesto merenkäynnissä ja hiilen runsas kulutus. Ensimmäinen parannus höyrykoneissa oli korkeapainekattiloiden käyttö, mikä pudotti hiilen kulutuksen kolmasosaan. Toinen parannus oli kaksivaiheinen paisunta, jolla kulutus laski vielä lähes puoleen. Ruuvimainen [[potkuri]] on ideana vanha. Amerikkalainen keksijä [[David Bushnell]] suunnitteli 1775 puisen [[sukellusvene]]en [[Turtle (sukellusvene)|Turtle]], jossa oli käsikäyttöiset ruuvimaiset potkurit.<ref>Landström, s. 266</ref> Vanhimpia patentteja on [[Joseph Bramah]]in vuodelta 1785.<ref>Landström, s. 228</ref> Potkurin käyttöön höyrykoneiden teho ei vielä ollut riittävä. Ensimmäisen toimivan potkurin rakensi [[Josef Ressel]] [[Trieste]]ssä, [[Itävalta-Unkari]]issa ja sai sille patentin 1827 Itävalta-Unkarissa. 1836 sai kaksikin potkuria patentin: ruotsalaisen [[John Ericsson]]in (1803–1889) rataspotkuri ja englantilaisen [[Francis Pettit Smith]]in ruuvipotkuri. [[Isambard Kingdom Brunel]] rakensi 1843 ensimmäisen potkurikäyttöisen aluksen, [[SS Great Britain]]in, joka ylitti Atlantin. Alus oli 98,2 metriä pitkä. Laivasto oli kuitenkin yhä epäileväinen potkurien suhteen. Vuonna 1845 [[Britannian amiraliteetti|Britannian amiraliteetin]] järjestämässä kilpailussa samantehoiset potkuri- ja siipirataslaivat vetivät toisiaan. Smithin potkuri pystyi vetämään vastaanpanevaa höyrylaivaa 2,8 solmun nopeudella. Tämän jälkeen epäluulo potkureita kohtaan poistui. Potkurit ja höyrykoneet olivat nyt niin voimakkaita, että alusten puurunko ei enää kestänyt. Tähän lujuusongelmaan otettiin avuksi rauta. Rautalevyjä oli alettu [[valssaus|valssata]] 1780-luvulla ja ensimmäinen rautainen alus rakennettiinkin jo 1787. Rauta oli kuitenkin haurasta, ja 1870-luvulle saakka laivat tehtiin puusta rautavahvisteisina. Esimerkiksi klipperit tehtiin rautakaarilla, mutta puulaudoituksella. Laudoitus voitiin myös peittää rautalevyillä kuten Nansenin [[Fram (laiva)|Fram]].<ref>Konttinen, s. 32-3332–33</ref> 1800-luvun puolenvälin jälkeen höyrylaivoista tuli kilpailukykyisiä purjelaivoihin nähden. [[Yhdistyneen kuningaskunnan kauppalaivasto]]sta vuonna 1885 yli puolet kulki höyryllä.<ref>Kivikirveestä tietotekniikkaan, Hannu Kujanen: Liikenteen kehitys purjelaivojen kaudella, s. 166.</ref> Purjelaivatkin vielä kehittyivät ja kokivat pienen nousukauden 1850-luvulla, kun amerikkalaiset kehittivät kapearunkoisen ja nopean laivatyypin, [[klipperi]]n. [[Suezin kanava]]n avaaminen 1869 antoi höyrylaivoille niin suuren edun klippereihin nähden, jotka joutuivat kiertämään Afrikan, että purjelaivoille jäivät enää pisimmät Australian ja Etelä-Amerikan reitit. Viimeinen purjelaivojen kehitysaskel oli teräsrunkoinen rakenne ja vahvistetut mastot, mikä piti purjelaivoja vielä jonkin aikaa kilpailukykyisenä höyryaluksiin nähden.<ref>Kivikirveestä tietotekniikkaan, Hannu Kujanen: Liikenteen kehitys purjelaivojen kaudella, s. 166–169.</ref> Nämä 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa rakennetut purjelaivat, kuten [[Preussen]] tai seitsenmastoinen kahvelikuunari [[Thomas W. Lawson (laiva)|Thomas W. Lawson]] olivat suurimpia purjealuksia.

Sotalaivoissa teräksen käyttö johti kilpavarustelukierteeseen [[panssarilaiva|panssarilaivojen]] rakentamisessa. Aluksi panssareilla suojattiin puulaivoja, kuten ranskalainen 12 cm levyillä [[ironclad|rautaverhoiltu]] [[La Gloire (laiva)|Gloire]] 1859. [[Napoleon]]in sotien jälkeen maailman vahvimmaksi merivallaksi muodostunut Englanti vastasi nopeasti 1860 rautarunkoisella [[HMS Warrior (1860)|Warrior]]-aluksella, joka muistutti aikansa klippereitä. Siinä oli [[William George Armstrong|Armstrong]]in suunnittelemat takaaladattavat tykit. [[Yhdysvaltain sisällissota|Yhdysvaltain sisällissodassa]] otettiin käyttöön uudentyyppisiä panssarilaivoja, etelän [[CSS Virginia]] ja pohjoisen [[USS Monitor]]. Viimeksi mainitun rakennetta kopiotiin ja niistä muodostui [[monitorialus|monitorityypin]] sotalaivat. Näissä Yhdysvaltalaisissa aluksissa on nähtävissä tuleva kehityssuunta, johon pakotti tykkien voiman kasvu. [[Krimin sota]]an liittyvässä meritaistelussa 1853 [[Sinop]]issa oli jo havaittu uusien suur[[kaliiperi]]sten tykkien teho puulaivoja vastaan.<ref>Landström, s. 236-237236–237</ref> Toinen sotalaivojen rakenteeseen vaikuttanut ase oli 1866 esitelty [[torpedo]]. Italiassa rakennettiin 1876 tulevien sotalaivojen rakenteita viitoittaneet [[Benedetto Brin]]in suunnittelemat panssarilaivat ''[[RN Caio Duilio (1876)|Duilio]]'' ja sen sisaralus ''[[RN Enrico Dandolo (1878)|Dandalo]]'', joissa oli pääaseina 15 tuumaiset 50 tonnia painavat tykit pyörivissä torneissa. Höyrykäyttöiset alukset olivat lisäksi nopeita. 1890-luvulla englantilainen [[William Henry White]] suunnitteli [[Royal Sovereign -luokka (taistelulaiva)|Royal Sovereign-luokan]] panssarilaivat, joissa oli korkeat reunat mahdollistaen nopean kulun kovassa merenkäynnissä. Näissä laivoissa oli 45 cm teräspanssari.<ref>Landström, s. 238-239238–239</ref> [[Keisarillisen Japanin laivasto]]n, joka tuhosi 1905 [[Tsushiman meritaistelu]]ssa [[Venäjän keisarikunnan laivasto]]n, alukset olivat suurimmalta osin valmistettu Englannissa. Venäläiset alukset olivat pääosin venäläisvalmisteisia, mutta ainakin taistelulaiva ''[[Tsesarevits (1901)|Tsesarevits]]'' oli rakennettu Ranskassa.<ref>Landström, s. 243</ref>.

Irlantilainen insinööri [[Charles Algernon Parsons|Charles A. Parsons]] kehitti laivakäyttöön sopivan [[höyryturbiini]]n. Ensimmäinen turbiinikäyttöinen jahti ''[[Turbinia]]'' oli koekäytössä 1893, mutta ongelmaksi osoittautui potkurien [[kavitaatio|kavitointi]] hieman ennen täyttä nopeutta 19,5 solmua. Amiraliteetti ei kiinnostunut uudesta koneesta, minkä vuoksi Parsons järjesti mielenosoituksen vuoden 1897 laivastoparaatissa. Turbinia-aluksen potkurijärjestelyä oli parannettu ja nyt se kulki 34 solmua, mikä oli ennennäkemätön nopeus. Parson ajoi aluksellaan ankkurissa olleiden sotalaivojen välistä, jolloin yksi alus lähti seuraamaan joutuen naurunalaiseksi jäätyään huomattavasti jälkeen. Tämän seurauksena rakennettiin ensimmäinen turbiinikäyttöinen hävittäjä ''[[HMS Viper (1899)|HMS Viper]]''. Höyrykonetta värinättömämpi höyryturbiini tuli käyttöön sota- ja matkustajalaivoissa. ''[[HMS Dreadnought (1906)|Dreadnought]]'' vuodelta 1906 oli ensimmäinen höyryturbiinilla varustettu taistelulaiva ja se kulki 23 000 hevosvoimalla 21 solmua. Aseistus oli pääasiassa raskasta tykistöä. Torpedovaara teki pitkän matkan tykistötaisteluista välttämättömyyden. Esimerkiksi [[Tsushiman meritaistelu]]ssa venäläiset olivat avanneet torpedovaaran vuoksi tulen 16 km päässä kohteesta.<ref>Landström, s. 244-247244–247</ref>

[[Rudolf Diesel]] rakensi 1897 toimivan [[dieselmoottori]]n. Tämän koneen [[hyötysuhde]] oli parempi kuin höyrykoneen ja sen käyttö levisi nopeasti suurehkoihin kulkuneuvoihin, kuten juniin ja laivoihin. [[Sukellusvene]]issä alettiin käyttää polttomoottoria, koska niissä tarvittiin pienikokoista voiman lähdettä. Vuonna 1896 Yhdysvalloissa alettiin rakentaa [[John Philip Holland]]in suunnittelemaa sukellusvenettä, johon sijoitettiin bensiinikäyttöinen [[polttomoottori]] ja sen lisäksi [[sähkömoottori]] sukellusta varten. Bensiini osoittautui liian vaaralliseksi, joten ensimmäiseen maailmansotaan osallistuvissa sukellusveneissä oli dieselmoottorit pinnalla kulkemista varten.<ref>Landström, s. 267-268267–268</ref> Tanskalainen telakka ja laivamoottorien valmistaja [[Burmeister & Wain]] oli saanut Rudolf Dieseliltä yksinoikeuden dieselmoottoreihin Tanskassa. Telakalla valmistui 1912 rahtilaiva [[M/S Selandia]], joka oli ensimmäinen valtameren ylittänyt dieselkäyttöinen alus. Siinä oli [[nelitahtimoottori]]. Burmeister & Wain on nykyään osa [[MAN (yritys)|MAN]]-yritystä nimellä MAN B&W. Nykyään rahtilaivojen tyypilliseksi [[pääkone]]eksi on vakiintunut [[kaksitahtimoottori|kaksitahtinen]] hidaskäyntinen dieselkone, joka toimii raskaalla polttoöljyllä, esimerkikki suurimmaksi mainittu [[Wärtsilä-Sulzer RTA96-C]]. Mäntähöyrykoneita käytettiin laivoissa toiseen maailmaansotaan saakka, jonka jälkeen dieselmoottorit ovat korvanneet ne. Höyryturbiinin dieselmoottorit korvasivat matkustajalaivoissa 1970-lukuun mennessä, kun öljyn polttaminen höyrykattilassa tuli liian kalliiksi. Sähkömoottori on säädettävyydeltään dieselmoottoria parempi, mikä on johtanut [[dieselsähköinen voimansiirto|dieselsähköisen voimansiirron]] kehittämiseen, jolloin dieselmoottorien pyörittämillä [[generaattori|generaattoreilla]] kehitetään sähköä varsinaisten sähköisten ajomoottoreiden tarpeisiin. Tällöin pienenevät värinäongelmat, kun voidaan käyttää useita pieniä dieselmoottoreita. Käytettäessä [[ruoripotkuri]]a saavutetaan parempi ohjattavuus.

Vanhanaikaisin [[rahtilaiva]] on purjelaivakauden tasakantinen alus. 1800-luvun keskivaiheilla muodostui komento- ja ohjaussilta keskilaivassa, jossa se mahdollisesti yhdisti siipirattaita. Ruori oli perinteisesti ollut laivan perässä ja ruorimiehen suojaksi rakennettiin sinne puuppikansi ja ruori nostettiin korkeammalle. Keulaan tarvittiin käytännöllisistä syistä ankkrurikansi.<ref>Landström, s. 290-291290–291</ref> Silloin kun lentoliikenne ei vielä ollut kovin kehittynyttä, rahtilinjalaivoilla oli myös matkustajahyttejä. Tyypillisellä rahtilinjalaivalla oli pituutta noin 150 metriä, leveys 18 metriä ja syväys 8 metriä. Moottoriteho oli dieselkoneissa 4&nbsp;000 hevosvoimaa. Miehistöä oli noin 50–60 henkeä.<ref>Landström, s. 292-293292–293</ref> "Three island vessel" oli nimitys tyypillisille keula-, keski- ja perärakenteella varustetuille rahtialuksille, esimerkiksi Victory-aluksille.<ref>Landström, s. 294-295294–295</ref> Tämä alustyyppi on pääosin hävinnyt 1900-luvun lopulla ja rahtilaivojen ruumat ovat yhdessä sekä aluksissa on usein vain yksi korkea kansirakenne. Lastausajan minimoiminen on johtanut siihen, että [[konttialus|konttialukset]] ja [[ro-ro-alus|ro-ro-alukset]] ovat nykyään tyypillisimpiä rahtilaivoja.