Ero sivun ”Helsingin Saksalainen koulu” versioiden välillä

 

Alkuvuosina koulu oli hyvin pieni eikä sillä edes ollut omia tiloja, vaan se toimi yksityiskodeissa. Vähitellen kasvava koulu sai ensimmäisen oman rakennuksensa vasta vuonna 1910 osoitteesta Unioninkatu 10. Suomessa valtaa pitäneet venäläiset lakkauttivat koulun [[Ensimmäinen maailmansota|ensimmäisen maailmansodan]] puhjettua vuonna 1914, mutta se herätettiin taas henkiin itsenäisessä Suomessa vuonna 1918.<ref>Liertz s. 152–154</ref>

Seuraavat vuodet olivat koululle vahvan kasvun aikaa. Toiminnan laajentumisen takia koulua ylläpitämään perustettiin vuonna 1922 erillinen kouluyhdistys (''Deutscher Schulverein''), jolle hyväntekeväisyysyhdistys lahjoitti tilat. Koulurakennusta laajennettiin vuonna 1924 ja aiemmin esi- ja alkeisopetukseen keskittynyttä opetustarjontaa laajennettiin. Koulun virallinen asema vahvistui, kun Suomen valtio tunnusti koulun 5. luokan päättötodistuksen samanarvoiseksi suomalaisten koulujen vastaavien todistusten kanssa. Vain ylioppilastutkinnon järjestämisestä koulu ja Suomen valtio eivät päässeet sopuun, joten koulu päätyi muovaamaan ylemmät luokkansa Saksan valtion tuella saksalaisen koulumallin mukaisiksi. Tilojen käydessä yhä ahtaammiksi koululle päätettiin rakentaa uusi talo [[Kampintori]]n laidalle, osoitteeseen Malminkatu 14. Se otettiin käyttöön vuonna 1933.<ref>Liertz s. 154–155</ref> [[Runar Eklund]]in suunnittelemaa taloa pidettiin suomalaisiin oppikouluihin verrattuna hyvin modernina. Koulurakennus oli tarkoitettu samalla [[Suomensaksalaiset|suomensaksalaisten]] kulttuurikeskukseksi ja se nimettiin ''Hindenburghausiksi'' Saksan presidentti [[Paul von Hindenburg]]in mukaan. Rakennushankkeen rahoittivat Suomen ja Saksan valtiot, minkä lisäksi varoja saatiin keräyksen avulla.<ref>Westerlund 2011, s. 140–141.</ref>

 

 

Vuonna 1946 kouluyhdistys – joka nimettiin nyt uudelleen kuuluisan sveitsiläisen pedagogin [[Johann Heinrich Pestalozzi]]n mukaan – sai rakennuksen takaisin, mutta oli pakotettu vuokraamaan sitä rakennukseen sillä välin asettuneille tahoille, joihin kuului mm. Neuvostoliiton suurlähetystön koulu. Vasta vuonna 1957 rakennus oli taas kokonaan Saksalaisen koulun käytössä. Lastentarhatoiminta oli käynnistynyt uudestaan vuonna 1946 ja koulutoiminta vuonna 1948.<ref>Liertz s. 156–157</ref>

Sodan jälkeisinä vuosikymmeninä tapahtuneisiin huomattaviin kehityskulkuihin kuuluu suomenkielisten lasten osuuden kasvu vuoden 1943 noin 10 prosentista vuoden 1973 noin 70 prosenttiin. Myös koulun opetusohjelman ja loppututkinnon rakenne muuttui useampaan otteeseen koulun yrittäessä tasapainoilla Suomen ja Saksan liittotasavallan asettamien, osittain ristiriitaisten ehtojen välillä. Nykyinen malli, joka täyttää sekä Suomen että Saksan toivomukset myös koulua itseään tyydyttävällä tavalla, otettiin käyttöön vuonna 1991.<ref>Liertz s. 157–161</ref>