Ero sivun ”Yliminä” versioiden välillä

[[Metapsykologia]]ssaan [[Sigmund Freud]] jakoi psyyken kolmeen osaan tai asteeseen: [[Minä (ego)|minä]] (latinaksi ''ego''), [[viettipohja]] (''id'') ja yliminä.<ref>{{Kirjaviite | Tekijä=Freud, Sigmund | Nimeke=Johdatus psykoanalyysiin | Selite=(Vorlesungen zur Einführung in die Psychoanalyse, 1915–1917; Neue Folge der Vorlesungen zur Einführung in die Psychoanalyse, 1932.) Suomentanut Erkki Puranen | Julkaisupaikka=Jyväskylä | Julkaisija=Gummerus | Vuosi=1964}}</ref>

 

 

Yliminää voidaan luonnehtia [[oidipuskompleksi]]n perilliseksi. Kun lapsi havaitsi, että isä on esteenä oidipaalisten toiveiden täyttymiselle, minä muodosti saman esteen itseensä ja jäljittelemällä pääsi osalliseksi isän voimasta. Yliminä ei kuitenkaan ole vain varhaisimpien eroottisten kohteenvalintojen jäänne, vaan sen perustana on myös reaktionmuodostusta: paitsi että lapsen pitää olla sellainen kuin isä, hän ei toisaalta saa tehdä kaikkea, mitä isä tekee. Minän heikkous yliminän vaatimusten ja syytösten edessä johtuukin juuri siitä, että yliminän muodostuessa minä oli vielä heikko ja riippuvainen, ja tämä suhde on jäänyt vallitsevaksi. Yliminä on etäämpänä [[Tietoisuus|tietoisuudesta]] kuin minä, ja se yltää syvälle viettipohjaan<ref>{{Kirjaviite | Tekijä=Freud, Sigmund | Nimeke=Johdatus narsismiin ja muita esseitä | Sivu=156–168 | Selite=(Zur Einführung des Narzißmus, 1914; Jenseits des Lustprinzips, 1920; Das Ich und das Es, 1923; Aus der Geschichte einer infantilen Neurose, 1918.) Suomentanut Mirja Rutanen | Julkaisupaikka=Helsinki | Julkaisija=Love Kirjat | Vuosi=1993 | Isbn=951-8978-24-7}}</ref>. Yliminä on lapsen kuvitelmien ja [[vietti]]pyrkimysten värittämä, ei vanhempien realistinen jäljennös. Yliminä on paitsi rankaiseva myös suojeleva: se ennakoi ympäristön reaktioita lapsen toimintaan.