Ero sivun ”Oikeaanjohdetut kalifit” versioiden välillä
[katsottu versio] | [katsottu versio] |
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
Rivi 7:
=== Abu Bakr (632-634) ===
Sen jälkeen, kun Muhammed oli kuollut vuonna 632, syntyi valtataisteluja, jotka päättyivät siihen,
=== Umar (634-644) ===
Rivi 19:
=== Uthman (644-656) ===
Kolmas kalifi [[Uthman ibn Affan|Uthman]] oli profeetan vävy. Persian ja Egyptin valloitus saatettiin loppuun ja Kypros vallattiin. Koraani koottiin uudelleen ja entiset kopiot poltettiin. Uthman murhattiin Medinassa egyptiläisten sotilaiden tuella.<ref name=":0" />
=== Ali ibn Abi Talib (656-661) ===
== Sotamenestyksen arviointia ==
Vajaassa kahdeksassakymmenessä vuodessa voittoisat arabiarmeijat saavuttivat ne rajat, jotka pysyivät imperiumin rajoina aina 1000-luvulle saakka. Erityisen huomionarvoinen piirre tässä ensimmäisessä ekspansiovaiheessa on, että arabit levittäytyivät Vanhan maailman kuivan vyöhykkeen mukaisesti alueille, joilla sijaitsevat suurimmat hiekka-aavikot. Vuoristot, meret ja suuret joet pysäyttivät arabien etenemisen tehokkaammin kuin vastustajien sotajoukot.
Arabian niemimaan pohjoisosissa ei ole luonnollisia maantieteellisä rajoja, vaan aavikko jatkuu katkeamattomana Syyropalestiinan ja Mesopotamian alueille, jotka 600-luvun alussa olivat [[Bysantin valtakunta|Bysantin]] sekä Persian [[Sassanidit|sassanidien]] hallinnassa. Arabialaiset paimentolaisheimot olivat vuosisatojen ajan esteittä vaeltaneet näitä aavikoita. Medinassa pidettiin luonnollisena, että myös näiden pohjoisten alueiden arabien tuli kuulua ummaan. Tunkeutuminen pohjoiseen johti kuitenki väistämättömästi konfliktiin bysanttilaisten ja sassanidien kanssa. Yhteenotoissa paljastui näiden valtioiden heikkous, ja niin alun perin arabiheimojen alistamisretkinä alkaneet operaatiot muuttuivat harkituiksi valloitusretkiksi myös arabiheimojen asuttamien alueiden ulkopuolelle.<ref>Palva, Heikki: Islamilainen kulttuuri, s. 93-95 Otava, 2005. ISBN 9789511133155</ref>
Arabit onnistuivat lyömään itseään huomattavasti suurilukuisempia armeijoita. Tärkein tekijä menestyksessä oli arabien armeijan tehokas aavikkosodankäynti, joka perustui [[Kameli|kameleihin]], kevyeen aseistukseen ja suureen liikkuvuuteen vaikeakulkuisten aavikoiden halki. Lisäksi Bysantti ja Persia olivat heikentyneet sodissa, ja kristitty maailma oli hajaannuksen tilassa. [[Khalkedonin kirkolliskokous|Khalkedonin kirkolliskokouksessa]] 451 hyväksytty oppi [[Jeesus|Kristuksen]] kahdesta luonnosta ei ollut sopinut [[Syyrialais-ortodoksinen kirkko|Syyrian]] ja [[Koptilainen kirkko|Egyptin]] kirkoille, mistä oli seurannut näille vastatoimia. Vainojen seurauksena paikallinen väestö tervehtikin usein arabeja parempina hallitsijoina kuin bysanttilaisia. Arabit saivat avukseen myös bysanttilaisten ja sassanidien palkkasotureita, joista osa oli arabeja. Viime kädessä valloitukset kuitenkin perustuivat kameliarmeijoiden strategisiin etuihin , joita olivat aavikkosodankäynnin edellyttämät taidot, kyky siirtyä nopeasti ja yllättävästi paikasta toiseen läpikulkemattomina pidettyjen aavikoiden halki.<ref>Öhrnberg, Kaj (Islamilainen kulttuuri, 2005), s. 94–95.</ref>
== Kalifien historiallisuus ==
|