Ero sivun ”Suomen Kommunistinen Puolue” versioiden välillä

7 743 merkkiä lisätty ,  4 kuukautta sitten
vakoilu, puoluekuri, konspiratiivisuus, supon tarkkailu ja nkp:n ohjailu 40/50-luvuilla
(typoja ym.)
(vakoilu, puoluekuri, konspiratiivisuus, supon tarkkailu ja nkp:n ohjailu 40/50-luvuilla)
SKP perustettiin 29. elokuuta 1918 [[Moskova]]ssa. Perustajat olivat lähinnä Venäjälle [[Suomen sisällissota|Suomen sisällissodan]] jälkeen paenneita [[punakaarti|punaisia]] ja heidän poliittisen hallintonsa [[Suomen kansanvaltuuskunta|kansanvaltuuskunnan]] jäseniä, joista monet olivat toimineet aiemmin SDP:n johtotehtävissä.<ref>Saarela 1996, s. 38, 45–46.</ref> SKP oli perustamisestaan lähtien kielletty Suomessa,<ref>ks. Saarela 1996, s. 23–24.</ref> ja monet sen johtajista oleskelivat suurelta osin Neuvostoliitossa. SKP kuitenkin rakensi 1920-luvun alussa Suomeen maanalaisen verkoston ja puolueella oli vaikutuksensa moniin julkisiin järjestöihin kuten [[Suomen Sosialistinen Työväenpuolue|Suomen Sosialistiseen Työväenpuolueeseen]].<ref name="saarela1996s195ym"/> Kommunistien johtamat vaaliliitot saivat 10-15 prosenttia äänistä 1920-luvun eduskuntavaaleissa.
 
Kommunistien hallitsemat julkiset järjestöt lakkautettiin [[Kommunistilait|eduskunnan päätöksellä]] vuonna [[1930]]. Työväen ja pienviljelijöiden eduskuntaryhmän kansanedustajat sekä monia muita kommunisteiksi epäiltyjä pidätettiin ja satoja järjestöjä lakkautettiin. Toimet estivät kommunistien julkisen politikoinnin ja SKP:n vaikutus työväenliikkeeseen väheni. Puolueesta tuli muutaman tuhannen jäsenen salaseura, joka kuitenkin pyrki soveltamaan [[Kommunistinen internationaali|Kommunistisen internationaalin]] poliittista linjaa Suomen oloihin. Neuvostoliitossa SKP:n toimintakyky heikkeni 1930-luvun lopulla vakavasti, kun suurin osa puolueen johtajista ja aktiivijäsenistä sai surmansa [[Stalinin vainot|Stalinin vainoissa]]<ref name=”rentola94s23”/>. [[Talvisota|Talvi]]- ja [[jatkosota|jatkosodan]] aikana kommunisteiksi epäillyt suljettiin vankiloihin [[turvasäilö]]ön ja SKP:n[[Itä-Karjalan toimintakeskitysleirit|leireille]].<ref>Rentola 1994, s. 154, 188–189, 246–250, 291, 333, 349, 361–364, 505.</ref> Jatkosodan aikana kommunistit järjestivät [[Jatkosodan vastarinta|vastarintaliikettä]], joka jäi merkitykseltään vähäiseksi.<ref>Rentola 1994, s. 336, 340–345, 421, kuihtui449.</ref>
 
Kommunistit vapautuivat vankiloista jatkosodan jälkeen ja SKP aloitti julkisen toimintansa.<ref>Leppänen 1994, s. 11–11–27.</ref> Puolueesta kasvoi nopeasti kymmenien tuhansien ihmisten joukkopuolue, jolla oli kattava järjestörakenne ympäri maata. SKP oli väkilukuun suhteutettuna yksi Länsi-Euroopan suurimmista kommunistipuolueista. Osa kommunisteista nousi korkeisiin valtion virkoihin. SKP osallistui vaaleihin yhteistyöpuolue [[Suomen Kansan Demokraattinen Liitto|Suomen Kansan Demokraattisen Liiton]] listoilla. SKDL osallistui useisiin hallituksiin ja se oli yksi eduskunnan suurimmista puolueista. SKP:llä oli SKDL:ssä jatkuvasti hallitseva rooli, vaikka puolueessa oli mukana myös monia sosialisteja.
 
Oltuaan paitsiossa 1940-luvun jälkeen kommunistit ja SKDL osallistuivat jälleen hallituksiin 1960-luvun puolivälistä alkaen. Samanaikaisesti SKP:n johtoa uudistettiin ja [[Aimo Aaltonen]] syrjäytettiin vuoden 1966 edustajakokouksessa. Uudistajat pyrkivät puheenjohtaja [[Aarne Saarinen|Aarne Saarisen]] johdolla modernisoimaan puoluetta, mutta he saivat vastaansa [[marxismi-leninismi|marxilais-leniniläistä]] oikeaoppisuutta korostaneen opposition, joka 1970-luvulla opittiin tuntemaan [[taistolaisuus|taistolaisina]]. SKP:n sisäiset riidat jatkuivat aina 1980-luvulle asti ja ne löivät leimansa puolueen politiikkaan. Oppositio erotettiin puolueesta vuosien 1985–1986 aikana, jonka jälkeen sen kannattajat perustivat [[Suomen Kommunistinen Puolue (1994)|Suomen Kommunistisen Puolueen (yhtenäisyys)]]. SKP:n poliittinen toiminta loppui vuonna 1990, kun puolue päätettiin yhdistää SKDL:n kanssa uuteen [[Vasemmistoliitto]]on. Puolueen johtoelimet kokoontuivat säännöllisesti vuoteen 1992, kunnes järjestö päätettiin hakea konkurssiin.
 
Vuosina 1945–1951 toiminut puolueneuvosto kokoontui kahdesti vuodessa ja se oli siten syrjässä käytännön poliittisesta johtotyöstä. Valta oli puoluetoimikunnalla ja ennen kaikkea sen poliittisella jaostolla (politjaosto).<ref>Leppänen 1994, s. 18–19.</ref> Vuonna 1946 muodostettiin sihteeristö, jonka tehtävänä oli valmistella poliittiset kysymykset päättäviä elimiä varten. Päätösvaltaa keskitettiin entisestään ydinryhmällä, jonka muodostivat [[Ville Pessi]], [[Aili Mäkinen]], [[Martti Malmberg]], [[Hertta Kuusinen]], [[Inkeri Lehtinen]] ja sihteeristön kokouksiin myös osallistunut [[Aimo Aaltonen]].<ref>{{Kirjaviite | Nimeke = Pohjoismaa vai kansandemokratia? Sosiaalidemokraatit, kommunistit ja Suomen kansainvälinen asema 1944-51 | Julkaisija = Suomalaisen Kirjallisuuden Seura | Vuosi = 2004 | Tekijä = Mikko Majander | Sivut = 280–281 | Isbn = 951-746-654-4 }}</ref> Puoluetoimikunnan tilalle tuli vuodesta 1951 alkaen keskuskomitea ja puoluetoimikunnan tilalle poliittinen toimikunta. Politjaosto lakkautettiin.
 
Maaliskuussa 1950 perustettiin keskuskomitean organisaatiojaosto (org.-jaosto) ja tarkistuskomitea. Org.-jaoston käsiin keskitettiin toimeenpanovalta, arkaluonteiset tehtävät ja henkilöstöpolitiikka. Tarkistuskomitea (kontrollikomitea) oli ennen kaikkea puoluejohdon kenttään suuntautuneen kontrollin väline, jonka avulla voitiin ohittaa normaalit puoluekanavat.<ref>Rentola 1997, s. 127.</ref>
 
===Maanalainen toiminta===
Puolueen perustajat olivat Suomesta Venäjälle paenneita punaisia ja Venäjällä asuneita suomalaisia.<ref>Saarela 1996, s. 38, 64–65.</ref> Perustettaessa ei hyväksytty sääntöjä, joten jäi epäselväksi keitä puolueeseen varsinaisesti kuului keskuskomitean ja sen alaisten lisäksi.<ref name="saarela1996s85"/> Tilannetta selvensi Venäjällä toimineiden työväenyhdistysten siirtyminen osaksi VKP:tä joulukuussa 1919.<ref>Saarela 1996, s. 63–66.</ref> Kominternia seuraten SKP käsitti puolueen kurinalaisena ryhmänä (kaaderipuolueena), joka erosi laajoista joukkopuolueista.<ref name="saarela2002s24"/> Vuoden 1920 sääntöjen mukaan SKP:n jäseniä olivat vain aktiivisesti puoluetoimintaan osallistuvat ja puoluekuria noudattavat kommunistit.<ref>Saarela 1996, s. 214.</ref> Toukokuussa 1921 SKP:ssä arvioitiin olevan noin 500 jäsentä. Luku käsitti vain pienen osan SKP:n päämäärien hyväksi Suomessa ja Venäjällä toimineista.<ref name="saarela1996s225">Saarela 1996, s. 225.</ref> Jäseniksi kirjattiin niitä puolueen toimitsijoiden tapaamia henkilöitä, joiden tulkittiin tehneen liittymispäätöksen. Vuonna 1923 jäsenmaksuksi määriteltiin yksi prosentti kuukausituloista. Maanalaisella kaudella Suomessa oli maksavia jäseniä parhaimmillaan 390 vuonna 1927.<ref name="saarela2002s24"/> Salaisen organisaation jäsenmäärä oli suurimmillaan 1930-luvun alussa, kun julkiset toimintamahdollisuudet estettiin. Vuonna 1932 jäseniä oli yli kaksituhatta, mutta määrä lähti sen jälkeen laskuun ja alitti tuhat vuonna 1937.<ref name=”rentola94s79”/> Valtakunnallisten yhteyksien katkettua eristyksiin jääneet rivijäsenet käsittivät itsensä yleensä edelleen puolueen jäseniksi, ja he olettivat puoluejohdon toimivan toisaalla.<ref>Rentola 1994, s. 16.</ref>
 
Syksyllä 1944 Suomen vankiloista ja keskitysleireiltä vapautui noin 800 poliittista vankia, joita SKP piti kommunisteina. Lukuun eivät sisälly esimerkiksi soihtulaiset tai kuutoset.<ref>Leppänen 1994, s. 12.</ref> Vuodenvaihteessa 1944-1945 puolueeseen kuului hieman yli 3&nbsp;000 jäsentä, joista 1&nbsp;000-2&nbsp;000 oli puoluetoimikunnalle ilmoittautuneita vanhoja jäseniä.<ref>Leppänen 1994, s. 38.</ref> Messuhallissa 1. marraskuuta pidettyyn julkiseksi tulon juhlaan kerääntyi 6&nbsp;000 osanottajaa.<ref>Leppänen 1994, s. 45–46.</ref> Vuoden 1945 lopussa jäsenmäärä oli 23&nbsp;778. Suurimmillaan puolueeseen kuului 54&nbsp;630 jäsentä vuonna 1948.<ref name="leppänen93"/> Ilmoitettu jäsenmäärä väheni aina jäsenkirjojen vaihdon (1950, 1964, 1973, 1983) yhteydessä, kun passiiviset ja jäsenmaksunsa laiminlyöneet siivottiin pois tilastoista. Määrä lähti niiden jälkeen uudestaan nousuun.<ref>Leppänen 1994, s. 173, 525.</ref>
 
SKP omaksui ajatuksen puoluekurin tärkeydestä aiemmin ja vahvemmin kuin monet muut Kominternin puolueet.<ref>Rentola 1994, s. 49.</ref> SKP korosti tiukkaa kuria ja hierarkkista järjestörakennetta myös julkisen toiminnan alkuvuosina.<ref>Leppänen 1994, s. 57.</ref> Aluksi kaikilla jäsenillä piti olla takaajat ja täysjäsenyyttä edelsi koejäsenyys. Huhtikuussa 1945 takaukset muutettiin vähemmän sitoviksi suosituksiksi ja koejäsenyys poistettiin.<ref>Leppänen 1994, s. 92.</ref> Puoluekuria ja jäsenten oikeaoppisuutta valvoi loppuvuonna 1944 muodostettu valvontakomitea jaostoineen.<ref>Rentola 1994, s. 491.</ref> jaSitä sitäseurasi vuonna 1945 seurannutensisijaisesti henkilösijoituksista vastannut kaaderiosasto, jonka perusteellisissa tarkistuksissa selvitettiin kaadereiden luotettavuus.<ref>Leppänen 1994, s. 121, 138.</ref> jokaValpon toimilakkauttamisen 1960-luvunjälkeen alkuunvuonna asti1949 kaaderiosasto sai vastuulleen myös vakoilun. <ref name=”rentola97s86”>Rentola 1997, s. 86, 125–127.</ref>
 
1950-luvun alussa puoluejohdon keskuudessa vallitsi vainoharhainen ilmapiiri ja SKP kovensi otteitaan oikeaoppisuuden valvonnassa. Perusjärjestöihin muodostettiin salaisia ryhmiä puolueuskollisuutta ja vastustajia valvomaan. Kaaderiosaston ohella valvontaan liittyviä tehtäviä hoitivat org-jaosto ja tarkistuskomitea. Jäseniä erotettiin muun muassa vuosia aiemmin paljastuneiden rikkeiden perusteella.<ref name=”rentola97s86”/> SKP:lla oli omat lähetit ja luottamuksellisimmat tiedot välitettiin vain suullisesti.<ref>Rentola 1997, s. 176, 249, 415.</ref> Omien kaadereiden ohella SKP:n sisäinen tiedustelu seurasi äärioikeistolaisia ja sosialidemokraattisia järjestöjä. Kaaderityötä ja tiedustelutoimintaa johtivat punaisessa Valpossa aiemmin työskennelleet, jotka hyödynsivät poliisin aiempia arkistoja ja kontakteja.<ref>Rentola 1997, s. 86, 125–127, 290, 425-426.</ref> Konspiratiivisuus ja kurinpito alkoivat vähitellen höllentyä 1950-luvun loppupuolella.<ref>Rentola 1997, s. 280–281.</ref> Kaaderiosasto lakkautettiin vuonna 1960.
Suuri osa jyrkimmistä vallankumouksellisista vasemmistolaisista ei heti sotien jälkeen liittynyt puolueeseen.<ref>Leppänen 1994, s. 87–91.</ref>
 
Puolueen ilmoitettu jäsenmäärä väheni aina jäsenkirjojen vaihdon (1950, 1964, 1973, 1983) yhteydessä, kun passiiviset ja jäsenmaksunsa laiminlyöneet siivottiin pois tilastoista. Määrä lähti niiden jälkeen uudestaan nousuun.<ref>Leppänen 1994, s. 173, 525.</ref> Esimerkiksi vuonna 1983 yli 15&nbsp;000 nimeä poistui luetteloista.
 
==Talous==
Perustettaessa SKP oli varsin varakas, koska monet Venäjälle paenneet työväenjärjestöjen johtajat olivat ottaneet mukaansa järjestöjensä rahat. SKP:llä oli kuitenkin myös suuret kustannukset ja säästöt hupenivat nopeasti, jolloin [[Neuvostoliiton kommunistinen puolue|NKP]] ja [[Komintern]] alkoivat avustaa puoluetta. SKP tuli pian riippuvaiseksi tästä rahoituksesta. Vuonna 1921 järjestön menot olivat noin 5,4 miljoonaa [[markka]]a, joista noin 4,3 miljoonaa tuli NKP:ltä. SKP:n palkkalistoilla oli tuolloin 80 työntekijää. Seuraavina vuosina summat pienenivät huomattavasti ja SKP:n oli karsittava toimintojaan. Komintern vähensi tukeaan huomattavasti 1930-luvun alussa, kun kommunistien julkinen toiminta Suomessa vaikeutui. Internationaalin rahoitus SKP:n toiminnalle Neuvostoliitossa lakkautettiin.<ref name="paastela_talous">Paastela 2003, s. 162–163, 205-206205–206, 220, 301.</ref>
 
Alkuvuosinaan SKP:llä oli Venäjällä laaja yritysverkosto, johon kuului muun muassa tehtaita, maatiloja ja metallityöpajoja. Toiminnalla pyrittiin luomaan työpaikkoja Suomesta paenneille punaisille. Toiminta osoittautui kuitenkin tappiolliseksi ja omistukset luovutettiin neuvostovaltiolle. SKP sai rahaa myös Suomeen suuntautuneesta salakuljetuksesta, mustan pörssin kaupasta ja valuuttakeinottelusta. Hämäriä liiketoimia johtivat puolueen sotilastoiminnasta vastanneet Rahjan veljekset [[Jukka Rahja|Jukka]] ja [[Eino Rahja|Eino]].<ref name="paastela_talous"/> 1930-luvun puolivälissä SKP sai Kominterniltä noin 25&nbsp;000 markkaa kuukaudessa Suomen toimintoja varten. Rahat välitettiin Tukholman kautta, kunnes yhteys katkesi Stalinin terrorin myötä. Tämä johti maanalaisen organisaation heikkenemiseen.<ref>Rentola 1994, s. 86–87, 95.</ref>
Vuonna 1945 SKP:n varallisuus koostui suurelta osin varoista, jotka valtiolta korvauksia saaneet entiset poliittiset vangit luovuttivat [[Yrjö Sirolan Säätiö]]lle. YSS jakoi rahaa SKP:lle ja muille kansandemokraattisille järjestöille. SKP:n yhtiöitä olivat [[Kansankulttuuri]], [[Kansanelokuva]] ja [[Vapaa Sana (sanomalehti)|Vapaa Sana]].<ref>Leppänen 1994, s. 138.</ref> Piirien talous perustui jäsenmaksujen piiriosuuksiin, [[Arpajaiset|arpajaisiin]], [[myyjäiset|myyjäisiin]], lahjoituksiin ja monenlaiseen yritystoimintaan. Kiinteistöjen rakentamisessa ja yritystoiminnan pyörittämisessä hyödynnettiin runsaasti [[talkoo]]työtä.<ref>Leppänen 1994, s. 176–177.</ref>
 
SKP sai 1940-luvun lopulta alkaen runsaasti tukea Suomen ulkopuolelta. Neuvostoliittolaiset kanavoivat varoja puolueelle muun muassa neuvostotaiteilijoiden kiertueilla, kirjallisuuden välitystoiminnalla ja Neuvostoliiton omistamien suomalaisten yritysten kautta. Usein mukana yhteistyössä oli [[Suomi–Neuvostoliitto-Seura]]. Keskeinen rahoittajataho oli myös [[Kominform]]in yhteydessä toiminut [[Bukarest]]ista johdettu [[Kansainvälinen ammattiyhdistysrahasto vasemmistotyöväenjärjestöjen tueksi]], jonka varat tulivat Neuvostoliitosta ja Kiinasta. SKP sai rahastosta vuosina 1950–1966 noin 400&nbsp;000–900&nbsp;000 dollaria vuodessa. Tämä kattoi puolueen budjetista noin 5–10 prosenttia. Ulkomainen rahoitus oli SKP:lle arka aihe. Asiasta ei puhuttu julkisesti ja siitä tiesi vain puolueen ydinjohto. Käytännössä asioita hoiti pääsihteeri [[Ville Pessi]], joka kävi lunastamassa avustukset [[KGB]]:n ulkomaantiedustelun residentiltä Neuvostoliiton suurlähetystöstä.<ref>Kimmo Rentola: Niin kylmää että polttaa. Kommunistit, Kekkonen ja Kreml 1947–1958 (Otava 1997), s. 176–179.</ref>
 
Kun riitelevä SKP helmikuussa 1970 piti eheyttävän ylimääräisen edustajakokouksen, oli pelissä myös neuvostotuki. SKP sai viikkoa ennen kokousta 900&nbsp;000 markkaa, ja vuoden kokonaistuki oli noin 3,8 miljoonaa. Lisätuki pelasti SKP:n talouden ja mahdollisti osapuolisopimuksen vaatiman kaksinkertaisen miehityksen, jossa enemmistölle ja vähemmistölle taattiin edustus puolue-elimissä. [[Kimmo Rentola]]n mukaan SKP:n enemmistö olisi voinut tulla toimeen ilman Neuvostoliiton taloudellista tukea, mutta sillä ei ollut varaa ulkopoliittiseen välirikkoon, joka olisi johtanut myös sisäpoliittiseen paitsioon.<ref>Kimmo Rentola: Vallankumouksen aave. Vasemmisto, Beljakov ja Kekkonen 1970, Otava 2005, s. 88.</ref>
Laajempia pidätyksiä alettiin suunnitella valtiojohdossa tammikuussa, ja ne toteutettiin juuri ennen jatkosodan alkua. Heinäkuun loppuun mennessä turvasäilöissä oli pidätettynä 457 vasemmistolaista.<ref name="rentola94s291"/> Valpon rinnalla kommunisteja tarkkaili [[Päämajan valvontaosasto]].<ref>Rentola 1994, s. 339.</ref> Syyskuussa 1941 asekuntoisista turvasäilöläisistä muodostettiin [[Osasto Pärmi]], joka osallistui taisteluihin muutaman päivän ajan. Osastoon kuului rikollisvankeja ja yli 250 turvasäilöläistä. Turvasäilöläisistä kuusi pakeni Suomessa, viisi kaatui, neljä katosi, osa loukkaantui pahoin ja 53 loikkasi Neuvostoliittoon. Jäljelle jääneistä muodostettiin [[erillinen työkomppania]], joka vietti lopun sota-ajan epäinhimillisissä olosuhteissa Kangasjärven, Säämäjärven ja [[Koverin keskitysleiri|Koverin]] [[Itä-Karjalan keskitysleirit|leireillä]]. Joulukuussa 1941 komppaniaan kuului 166 miestä. Muut turvasäilöläiset koottiin [[Karvian varavankila]]an ja naiset [[Hämeenlinnan vankila|Hämeenlinnaan]].<ref>Rentola 1994, s. 361–364.</ref> Heinäkuussa 1942 pidätettiin 59 [[metsäkaarti]]en toimintaan tai avustamiseen osallistunutta. Joukossa oli myös SKP:n johtohenkilöitä, joista [[Arnold Salminen]] kuoli Valpon kuulusteluissa.<ref>Rentola 1994, s. 404.</ref> Alkuvuonna 1944 pidätettiin metsäkaartiyhteyksien perusteella 150 henkilöä Varsinais-Suomessa, Satakunnassa ja Pohjois-Hämeessä.<ref>Rentola 1994, s. 449.</ref> [[Kuolemanrangaistus Suomessa|Kuolemanrangaistukset]] otettiin käyttöön jatkosodan alettua. Sodan loppuvaiheissa kuolemaantuomittuja teloitettiin aivan aselevon alkuun asti.<ref>Rentola 1994, s. 349, 462.</ref> Poliittiset vangit vapautettiin [[Moskovan välirauha|välirauhansopimuksen]] myötä syyskuussa 1944. Niin sanotuista kriminaalirikoksista tuomitut eivät kuitenkaan päässeet ulos heti.<ref>Rentola 1994, s. 349, 505.</ref>
 
Valpo jatkoi kommunistien tarkkailua tiiviisti kommunistien vapauduttua vankiloista.<ref>Leppänen 1994, s. 18–19.</ref> Huhtikuussa 1945 SKP sai sisäministerin salkun ja [[Punainen Valpo|Valpo uudistettiin]]. SKP:n puheenjohtaja [[Aimo Aaltonen]] nimitettiin Valpon apulaispäälliköksi ja Aaltosen johdolla erityisen tarkkailun kohteeksi otettiin oikeistolainen liikehdintä.<ref>Leppänen 1994, s. 96–99.</ref> SKP kannusti jäseniään rekrytoitumaan Valpon ja poliisin palvelukseen.<ref>Leppänen 1994, s. 227–228.</ref> Tiedottajat puhdistettiin puolueesta Valpon arkistojen avulla.<ref>Rentola 1997, s. 414.</ref> Valpo lakkautettiin vuoden 1948 lopussa.
 
Helmikuussa 1949 SKP joutui jälleen valtiollisen poliisin tarkkailun kohteeksi, kun [[Suojelupoliisi]] aloitti toimintansa. Supon ohella SKP:tä tarkkailivat 1950-luvulla SDP:n T-osasto, oikeistolaiset organisaatiot ja armeijan tiedustelu.<ref>Rentola 1997, s. 86, 183, 220.</ref> 1950-luvun alussa SDP:llä oli SKP:ssä Supoa parempi tiedusteluverkosto. Supo sai hyviä tiedottajia vasta vuosikymmenen puolivälissä. Tärkein Supon kanssa yhteistyötä tehnyt kommunisti oli keskustoimistossa 1970-luvulle asti työskennellyt [[Veikko Hauhia]]. Valtiojohto sai Hauhian välityksellä käsiinsä tietoja, jotka vaikuttivat olennaisesti kommunisteista tehtyihin arvioihin ja kekkoslaisen politiikan muotoiluihin.<ref>Rentola 1997, s. 412–415 432–442, 500–502.</ref>
 
MyösSupo keräsi 1950-luvun alusta alkaen [[SuojelupoliisiSuomen poliisin tietojärjestelmät|systemaattisen rekisterin]] tarkkailikaikista kommunistejakommunistien intensiivisestialaisten järjestöjen jäsenistä lapset mukaan lukien. 1950-Rekisteröinnin jatarkoituksena 1960-luvuillaoli estää kommunistien pääsy valtiolliseen turvallisuuteen liittyviin tehtäviin. Supo antoi työnantajille luotettavuuslausuntoja. Kielteisen lausunnon saivat myös kommunistien perheenjäsenet, joiden omasta poliittisesta kannasta ei tiedetty.<ref>Rentola 1997, s. 413, 600.</ref> Supo kortistoi noin 30&nbsp; 000 SKP:n jäsenen tiedot. Viittätuhatta kommunistia epäiltiin erilaisista salaisista toimista.<ref>[http://www.hs.fi/paivanlehti/arkisto/Suojelupoliisin+uusi+historia+my%C3%B6nt%C3%A4%C3%A4/aaHS990410SI1YO04vbr?src=haku&ref=arkisto%2F Suojelupoliisin uusi historia myöntää] Helsingin Sanomat 10.4.1999 (arkisto)</ref>
 
==Kansainväliset yhteydet==
SKP:n poliittinen johto toimi 1940-luvulle asti Neuvostoliitossa ja puolueen politiikka oli perustamisesta lähtien läheisesti kytköksissä Neuvostoliiton kommunistisen puolueen linjauksiin. Alkuvuosina bolševikkien esimerkkiä sovellettiin Suomen olosuhteisiin suhteellisen vapaasti ja tulkinnoista keskusteltiin avoimesti. NKP:n sallima liikkumavara kapeni vähitellen ja supistui lopulta olemattomiin 1930-luvun lopun terrorin myötä.<ref>Rentola 1994, s. 122.</ref> Vuosina 1940-1941 SKP:n toimintaa Neuvostoliitossa välillä elvytettiin ja välillä tukahdutettiin Stalinin ja NKVD:n aikeista riippuen.<ref>Rentola 1994, s. 280–281, 283, 303.</ref> Jatkosodan sytyttyä SKP:n toimitsijat ohjattiin neuvostovaltion, armeijan ja Kominternin tehtäviin eikä puoluetoimintaa enää käynnistetty uudelleen. SKP:n paikkaa Kominternissä ei täytetty puoluesihteeri Antikaisen kuoltua lokakuussa 1941.<ref>Rentola 1994, s. 351–352, 365.</ref> Neuvostoliittoon rintaman yli loikanneet kommunistit ohjattiin pääasiassa tiedustelutehtäviin NKVD:lle ja [[GRU]]:lle.<ref>Rentola 1994, s. 366–373.</ref> Myös SKP:n Suomen organisaatio kytkettiin Neuvostoliiton sotilastiedustelun käyttöön, kun siihen saatiin yhteys kesällä 1942.<ref>Rentola 1994, s. 389, 393, 395.</ref> NKP:n johtava rooli kansainvälisen kommunismin keskuksena vahvistui entisestään toisessa maailmansodassa saavutettujen voittojen myötä.<ref>Rentola 1994, s. 444.</ref>
 
Syksystä 1944 alkaen kommunistit tekivät läheistä yhteistyötä [[Liittoutuneiden valvontakomissio]]ta johtaneen neuvostoliittolaisen [[Andrei Ždanov]]in kanssa. Ždanovin esittämät neuvot määrittelivät pitkälti myös SKP:n poliittiset linjaukset. NKP:n vaikutuksesta SKP ohjautui suhteellisen maltillisille linjoille ja vallankumouksellisuus jäi syrjään. SKP ei pitänyt esimerkiksi [[sosialisointi]]a ajankohtaisena kysymyksenä.<ref>Leppänen 1994, s. 14, 24.</ref><ref>Rentola 1994, s. 476, 481, 485–486, 508–511, 515–516, 520–534, 537.</ref> SKPVuodesta ei1947 ollutalkaen vuonnaNKP 1947ryhtyi muodostetunkorostamaan informaatiotoimistoradikaalimpia [[Kominform]]intoimintamuotoja ja SKP sai kritiikkiä siitä jäsenpuoluemaltillisuudesta, muttajota seNKP noudattiitse oli suositellut. Virheelliseksi osoittautunut linja henkilöitiin Yrjö Leinoon, jonka NKP määräsi erotettavaksi SKP:n johdollajohdosta toimineenja järjestönsisäministerin kansainvälisiäpaikalta.<ref>Rentola linjauksia1997, s. NKP27–30.</ref> Yksityiskohtaiset tiedot SKP:n jajohdon yhteydenpidosta NKP:hen salattiin jäsenistöltä.<ref>Rentola 1997, s. 175.</ref> NKP:n jugoslavialaistenkeskuskomitean välirikonkansainvälisellä jälkeenosastolla SKP:n kampanjoiasioista voimakkaastivastasi vuodesta 1948 alkaen [[Josip BrozVladimir Tito|titolaisuuttaTerjoškin]], vastaanja hänen jälkeensä 1960-luvulla [[Aleksei Beljakov]].<ref>LeppänenRentola 19941997, s. 434–435, 441, 73164.</ref>
 
Alkuvuonna 1948 SKP järjesti NKP:n aloitteesta kampanjan Suomen ja Neuvostoliiton välille suunnitellun [[YYA-sopimus|YYA-sopimuksen]] tukemiseksi. Kampanjan salaisessa osiossa SKP, Valpo ja neuvostoliittolaiset suunnittelivat poliittisten vastustajien pidätyksiä, joiden perusteluiksi kaavailtiin epämääräisiä tietoja länsimielisistä salaliittohankkeista. Vastustajia – etenkin oikeistososialidemokraatteja – oli tarkoitus pelotella ja hajottaa valtiovallan sekä joukkoliikkeiden avulla. Julkisuudessa huhuttujen kaltaisia tarkkoja suunnitelmia vallankaappauksesta ei kuitenkaan ollut. Kimmo Rentolan mukaan kyseessä oli Neuvostoliiton kannalta varasuunnitelma, jonka toteutus keskeytettiin sopimuksen tultua hyväksytyksi huhtikuussa.<ref>Rentola 1997, s. 27, 39–40, 46–49, 52, 55.</ref>
 
SKP ei ollut vuonna 1947 muodostetun informaatiotoimisto [[Kominform]]in jäsenpuolue, mutta suomalaiset noudattivat NKP:n johdolla toimineen järjestön linjauksia.<ref name=”leppänen94s434”>Leppänen 1994, s. 434–435, 441, 731.</ref> SKP lähetti jäsenanomuksen helmikuussa 1948, mutta asia jäi pöydälle NKP:n aiemmin osoittamasta suosiollisuudesta huolimatta. Kominformin avulla NKP pyrki sitomaan kommunistiset puolueet oman politiikkansa tueksi kylmässä sodassa. NKP tuomitsi kansalliset poikkeamat ja kielsi keskinäisen yhteistyön, jota ei johdettu Neuvostoliitosta. Linjan mukaisesti SKP vähensi skandinaavisten veljespuolueiden kanssa harjoittamaansa yhteistyötä. Oslossa alkuvuonna 1948 pidetyssä pohjoismaiden kommunistien kokouksessa SKP esti puolueiden yhteistyöelimeksi kaavaillun [[Nordinform]]in perustamisen.<ref>Rentola 1997, s. 20–22, 32–34, 53.</ref> Kominform määritteli SKP:n [[Vasemmistopuolue (Ruotsi)|Ruotsin]] ja [[Norjan kommunistinen puolue|Norjan]] puolueita luotettavammaksi yhteistyökumppaniksi, joten suomalaiset saivat välittää neuvostoliittolaisten ohjeet Skandinavian tovereille.<ref>Rentola 1997, s. 114.</ref> NKP:n ja jugoslavialaisten välirikon jälkeen SKP kampanjoi voimakkaasti [[Josip Broz Tito|titolaisuutta]] vastaan.<ref name=”leppänen94s434”/>
 
Valpon lakkauttamista valmisteltaessa neuvostotiedustelu rakensi [[sotilastiedustelu]]a jatkaneen verkoston, joka muotoutui etenkin entisen sotilastoimiston kommunistityöntekijöistä. Verkosto limittyi kaaderiosastolta johdettuun SKP:n sisäiseen tiedusteluun ja vakoilu kytkettiin siten puoluetoimintaan. Verkostoa johti kaaderiosastolla työskennellyt [[Veikko Sippola]] puheenjohtaja Aaltosen tukemana. Verkostosta tietoinen SKP:n ydinjohto hyväksyi (ohitseen harjoitetun) tiedustelutoiminnan, mutta tapausten noustua julkisuuteen puolue joko kiisti ne tai vaikeni asiasta. Monet kommunistit hyväksyivät Neuvostoliiton auttamisen kaikin keinoin, mutta jäsenistön keskuudessa esiintyi myös kritiikkiä vakoilua kohtaan. Neuvostoliitto alkoi vähentää kommunistien käyttöä vakoojina 1950-luvun puolivälissä kaikissa maissa. SKP:hen läheisesti liittyviä henkilöitä ei jäänyt kiinni vakoilusta vuoden 1956 jälkeen ja puolueorganisaatio pidettiin jatkossa erossa toiminnasta. Vastustajien ohella NKP pyrki valvomaan omilla verkostoillaan myös SKP:tä jo 1940-luvun puolivälistä alkaen.<ref>Rentola 1997, s. 244, 250, 276, 281–284, 290, 292–295.</ref>
 
Kimmo Rentolan mukaan [[Stalin]] hylkäsi ajatuksen [[kansandemokratia]]-mallin soveltamisesta Suomeen kesällä 1950, kun maailmanpoliittinen tilanne muuttui [[Korean sota|Korean sodan]] syttymisen myötä.<ref>Rentola 1997, s. 140, 142.</ref> Sodan laajenemista ennakoiden NKP alkoi painottaa SKP:n luotettavuuden ja iskukyvyn vaalimista, jolloin Neuvostoliiton linjauksia uskollisesti seurannut SKP eristäytyi muusta suomalaisesta yhteiskunnasta.<ref>Rentola 1997, s. 174–175 .</ref> [[Nikita Hruštšov|Hruštšovin]] teoria [[rauhanomainen rinnakkaiselo|rauhanomaisesta rinnakkaiselosta]] puolestaan sisälsi idean siitä, että kapitalististen maiden siirtyminen sosialismiin nopeutuisi yhteistyöpolitiikan avulla. Neuvostoliitto pyrki tekemään Suomesta teorian soveltamisen näyteikkunaa ja SKP:n saaminen takaisin hallituksiin nousi siten aiempaa keskeisemmälle sijalle NKP:n politiikassa.<ref>Rentola 1997, s. 411, 488.</ref>>
 
==Tiedonvälitys==
 
Vuoteen 1944 asti SKP:n julkaisut olivat kiellettyjä Suomessa. Puolueen maanalainen painotoiminta oli kuitenkin vilkasta ja maahan levitettiin runsaasti Neuvostoliitossa painettua kirjallisuutta.
 
Alkuvuosien äänenkannattajia olivat [[Proletaari (SKP:n äänenkannattaja)|Proletaari]] (1920–1932) ja Leningradissa ilmestynyt [[Vapaus (Leningrad)|Vapaus]] (1918–1937). SKP:n perustava kokous päätti ottaa puolueen haltuun Vapaus- ja [[Kumous]]-lehdet, mutta joulukuussa 1919 SKP:n Venäjällä tapahtunut kustannustoiminta siirrettiin [[VKP:n suomalaisten järjestöjen keskustoimisto]]n alaisuuteen.<ref>Saarela 1996, s. 65–66.</ref> Leningradissa ja Petroskoissa ilmestynyttä aikakauslehti [[Kommunisti (neuvostoliittolainen lehti)|Kommunistia]] (1925–1937) julkaisivat NKP:n aluejärjestöt. Maanalaisen lehdistön lisäksi SKP sai kesään 1930 asti ääntään kuuluville myös julkisissa vasemmistolehdissä, kuten [[Suomen Työmies (Suomen Sosialistinen Työväenpuolue)|Suomen Työmiehessä]] (1920–1922) ja [[Työväenjärjestöjen Tiedonantaja]]ssa (1923–1930).
 
1930-luvulla SKP:n maanalainen pää-äänenkannattaja oli [[SKP:n Tiedonantaja]]. Paikallisia lyhytikäisiä SKP:n lehtiä ilmestyi kymmenillä eri nimikkeillä. Vuonna 1941 SKP:n työvaliokunta julkaisi ''Etujoukko''-monistelehteä [[Bertolt Brecht]]in lahjoittamalla monistuskoneella.<ref>Rentola 1994, s. 323.</ref> Syksyllä 1941 SKP:n äänenkannattajaksi perustettiin ''Sosialismin Airut''.<ref>Rentola 1994, s. 348–350.</ref>
 
Vuonna 1945 puolueen pää-äänenkannattajaksi perustettiin sanomalehti [[Työkansan Sanomat (1945)|Työkansan Sanomat]]. SeLehti yhdistettiin vuoden 1957 alusta SKDL:n [[Vapaa Sana (sanomalehti)|Vapaa Sana]] -lehteen, jolloin nimi muutettiin. [[Kansan Uutiset|Kansan Uutisiksi]]. Kansan Uutiset oli SKP:n ja SKDL:n yhteinen äänenkannattaja puolueiden lakkauttamiseen asti. SKP:n poliittis-teoreettinen aikakauslehti oli kuukausittain ilmestynyt [[Kommunisti (SKP:n äänenkannattaja)|Kommunisti]] (1944–1990) ja tiedotuslehti [[Päivän Posti]] (1964–).
 
1960-luvun lopulla syntynyt puolueoppositio vastusti Kansan Uutisten poliittista linjaa, ja se vaati SKP:lle itsenäistä äänenkannattajaa. Opposition äänenkannattaja oli [[Tiedonantaja]]. Syyskuussa 1983 SKP teki periaatepäätöksen uudesta [[Yhteistyö (SKP:n äänenkannattaja)|Yhteistyö]]-lehdestä, johon sulautettiin Päivän Posti sekä Kommunisti ja, johon myös Tiedonantajan toivottiin yhdistyvän.<ref>SKP:n keskuskomitean päätös lehdistön kehittämisestä (Kommunisti 10/1983)</ref> Yhteistyötä julkaistiin alkuvuonna 1984 parisenkymmentä numeroa, mutta se lakkautettiin 20. edustajakokouksen jälkeen.
 
SKP:n arkisto perustettiin toukokuussa 1945. Toimintaa ohjasi arkistoimikunta ja vuodesta 1952 alkaen valistusjaosto. [[Kansan Arkisto]] muodostettiin vuonna 1957 SKP:n Arkiston pohjalta.<ref>Anna-Maija Nirhamo: Kansan Arkiston vuosikymmenet. teoksessa {{Kirjaviite | Tekijä = Marita Jalkanen (toim.) | Nimeke = Elämää arkistossa. Kansan Arkisto 60 vuotta | Sivut = 7–16 | Vuosi = 2005 | Julkaisija = Yhteiskunnallinen Arkistosäätiö }}</ref> SKP:n toiminnasta Neuvostoliitossa syntynyttä asiakirja-aineistoa säilytetään Venäjän valtiollisissa arkistoissa.
 
==Ammattiyhdistysliike==
 
== Lähteet ==
 
* {{Kirjaviite | Nimeke = Sopimusyhteiskunnan synty I. Suomen Ammattiyhdistysten Keskusliitto 1944–1956 | Julkaisija = Otava | Vuosi = 2005 | Tekijä = Tapio Bergholm |Isbn = 951-1-20418-1 }}
* {{Kirjaviite | Nimeke = Sopimusyhteiskunnan synty II. Suomen Ammattiyhdistysten Keskusliitto 1956–1969 | Julkaisija = Otava | Vuosi = 2007 | Tekijä = Tapio Bergholm | Isbn = 978-951-1-21744-2 }}
*{{Kirjaviite | Tekijä = Kimmo Rentola | Nimeke = Kenen joukoissa seisot. Suomalainen kommunismi ja sota 1937–1945 | Vuosi = 1994 | Julkaisija = WSOY | ISBN = 951-0-19201-5 }}
* Kimmo Rentola: Komintern ja Suomi 1934-1944, teoksessa Lebedeva, Rentola & Saarela 2002
* {{Kirjaviite | Tekijä = Kimmo Rentola | Nimeke = Niin kylmää että polttaa. Kommunistit, Kekkonen ja Kreml 1947-1958 | Vuosi = 1997 | Julkaisija = Otava | Tunniste = ISBN 951-1-14497-9 }}
* Tauno Saarela: Kommunistinen internationaali ja suomalainen kommunismi 1919-1935, teoksessa Lebedeva, Rentola & Saarela 2002
* {{Kirjaviite |Tekijä = Tauno Saarela | Nimeke = Suomalaisen kommunismin synty 1918–1923 | Vuosi = 1996 | Julkaisija = Kansan Sivistystyön Liitto | Isbn = 951-9455-55-8 }}
9 614

muokkausta