Ero sivun ”Lähiö” versioiden välillä

'''Lähiö''' (alk. '''asumalähiö''') on [[asuinalue]], joka sijaitsee [[Esikaupunki|esikaupunkialueellaesikaupunki]]alueella ja jonka rakennuskanta on tyypillisesti kerrostalovaltaista. Yleensä lähiöt ovat ensisijaisesti varsinaisesta kaupungista riippuvaisia asuinalueita, eikä niissä peruspalveluita lukuun ottamatta juuri ole työpaikkoja. Siksi lähiöille on tyypillistä voimakas työmatkaliikenne eli [[pendelöinti]].

Lähiö on suomenkielinen termi, jonka [[Otto-Iivari Meurman]] loi 1940-luvulla sen nykymerkityksessä omaa [[Lähiöperiaate|lähiöperiaatettaan]] varten. Meurman täsmensi maantieteen käsitettä "''lähiö"'' etuliitteellä "''asuma-"'' ja käytti muodostunutta nimitystä ''asumalähiö'' noin 6&nbsp;000 asukkaan kaupunkirakenteellisesta yksiköstä.<ref>Hurme, s. 8</ref><ref>Hurme, s. 80</ref> Lähiöperiaatteessa korostui yksikön sijainti erillään vanhasta kaupunkirakenteesta.

Lähiöiden perusajatus pohjautuu [[Ebenezer Howard]]in vuonna 1893 esittelemään ''[[puutarhakaupunki]]periaatteeseen'', jossa itsenäisten asuinalueiden väliin jätettiin suuria puistoalueita. Tällaisia alueita toteutettiin vuosisadan alussa Englannissa ja myöhemmin muuallakin.<ref name="HU8"/> Vuonna 1929 Yhdysvalloissa esiteltiin [[Clarence Perry]]n lähiöperiaatteessaan kehittämä ns. ''naapurustoyksikkö'' eli ''[[neighborhood unit]]''. Siinä oli tarkoitus jäsentää kaupunki toimiviksi yksiköiksi, joissa oli työpaikkoja vain asukkaiden peruspalveluita varten. Naapurustoyksikkö rakentui aluekeskuksen ympärille ja rajautui ympärillä oleviin liikenneväyliin yhtenäisenä osana kaupunkirakennetta. Suositeltu asukasluku oli 5&nbsp;000–6000 – 6&nbsp;000.<ref name="HU 32">Hurme 1991, s. 32–35</ref>

Lähiöperiaate omaksuttiin Suomeen 1940-luvun lopulla Englannista, sekä suoraan että Ruotsin kautta. Merkittävässä roolissa oli Suomen ensimmäinen asemakaavaopin professori Otto-Iivari Meurman. Hän otti lähiöajatustaan tukevan ''[[Asemakaavaoppi]]''-teoksensa (1947) suunnittelutyönsä ja lehtikirjoitustensa ohjaavaksi periaatteeksi.<ref>Hurme 1991, s. 174</ref> Meurman viittasi luomallaan ''asumalähiö''-termillä asumalähiö kaupunkirakenteelliseen yksikköön, johon sopi 60006&nbsp;000 asukasta.<ref>Hurme, s. 80</ref> Ensimmäiset varsinaiset lähiöt Suomeen rakennettiin 1950-luvulla, ja valtaosa lähiörakentamisesta tapahtui 1960- ja -70- lukujen aikana.

[[Tiedosto:Banlieue nord P1190008.jpg|pienoiskuva|Fauconnièren lähiö Pohjois-Pariisissa.]]

Yleensä lähiöt sijaitsevat kaupunkirakenteen vähempiarvoisilla alueilla, jolloin niiden väestöpohjassa painottuvat alemmat yhteiskuntaluokat. Myös Suomen kielessä ''lähiö''-sanasta on osin tullut kaupunkihierarkian alimmaista asuinaluetta kuvaava sana, vaikka alun perin sanaa käytettiin myönteisemmässä merkityksessä<ref name=":3" />. Muunkielisiä sanoja, joilla viitataan kaupunkihierarkian alimmaiseen asuinalueeseen, ovat muun muun muassa amerikkalainen [[Getto (yleiskäsite)|getto]], ranskalainen [[banlieue]], italialainen [[quarteri degradati]], brasilialainen [[favela]] ja argentiinalainen [[villa miseria]].<ref name=":3">Ilmonen 2016, s. 105</ref> Yhteistä keskustelulle slummeista, lähiöistä ja getoista on, että niitä syrjitään symbolisesti ja sosiaalisekonomisesti. Mervi Ilmosen mukaan ne ovat alueita, "joille”joille on ominaista isolaatio ja sosiaalinen alemmuus, jonne kaupungin köyhin väestönosa sijoittuu ja jotka kärsivät sosiaalisen stigmatisaation kierteestä"kierteestä”.<ref>Ilmonen 1994, s. 30</ref>

Ongelmalähiön käsite on osin median itsensä synnyttämä ja ylläpitämä. Ranskalaista lähiökeskustelua tutkineen [[Loïc Wacquant|Loïc Wacquantin]] mukaan tiedontuottajat nostavat jonkun alueen ominaispiirteen esiin ja leimaavat sen epänormaaliksi, millä perustellaan aiheen käsittely mediassa. Ranskassa onkin kehittynyt lähiöuutisoinnin kulttuuri, jonka piirteitä ovat niin kutsutut lähiötoimittajat ja yliuutisointi. Linda Haapajärven ja Lotta Junnilaisen mukaan myös Suomessa lähiöuutisointi ja lähiöiden todellisuus ovat etääntymässä toisistaan: median tuottama kuva ongelmalähiöistä ei vastaa lähiöiden asukkaiden omaa kokemusta asuinalueestaan. Lähiön leimaamisella on myös kielteisiä seurauksia, sillä asukkaat voivat liittää kielteiset piirteet omaan minäkuvaansa. Leima voi heikentää alueen sosiaalista elämää ja tehdä yhteenkuuluvuudesta mahdotonta, jolloin kielteinen käsitys lähiöstä muuttuukin todeksi ja lisää eriarvoisuutta.<ref>{{Verkkoviite|osoite=https://blogi.thl.fi/web/yhteiskuntapolitiikka/blogitekstit/-/blogs/media-synnyttaa-ongelmalahioita-|nimeke=Media synnyttää ”ongelmalähiöitä”|julkaisu=blogi.thl.fi|viitattu=2016-07-12|tekijä=Haapajärvi, Linda & Junnilainen, Lotta|ajankohta=8.11.2013}}</ref>