Ero sivun ”Suomen Kommunistinen Puolue” versioiden välillä

141 merkkiä lisätty ,  4 kuukautta sitten
jäsentelyä
(1940-1944, internationalismi-kappale alulle)
(jäsentelyä)
|1988–?
|}
Puolueen järjestöperiaate oli [[demokraattinen sentralismi]],<ref name="säännöt57">{{Kirjaviite | Nimeke = Suomen kommunistisen Puolueen säännöt (Hyväksytty puolueen XI edustajakokouksessa 2.6.1957) | Julkaisija = Suomen Kommunistinen Puolue | Julkaisupaikka = KOY Yhteistyön kirjapaino | Sivut = 7, 9 | Vuosi = 1961 | }}</ref><ref name="säännöt90">{{Kirjaviite | Nimeke = Suomen kommunistisen Puolueen säännöt (Hyväksytty puolueen 11 edustajakokouksessa 2.6.1957. Sääntömuutos hyväksytty 22. edustajakokouksessa 25.2.1990) | Julkaisija = Suomen Kommunistinen Puolue | Sivut = 7 | Vuosi = 1990 | }}</ref> jossa keskeistä oli puolue-elinten valinta vaaleilla, ylempien elinten selostusvelvollisuus ja ehdoton alistuminen enemmistöpäätöksille. SKP:n korkein päättävä elin oli puoluekokous (edustajakokous)<ref name="säännöt57"/>. Vuodesta 1945 lähtien edustajakokouksia pidettiin säännöllisesti kolmen vuoden välein ja äänivaltaiset edustajat koostuivat perusosastojen valtuuttamista henkilöistä. Edustajakokous valitsi puoluetta johtamaan keskuskomitean (vuosina 1945–1951 puolueneuvosto), joka puolestaan valitsi keskuudestaan, johdon ydinryhmän muodostaneen, poliittisen toimikunnan (''[[politbyroo]]'', vuosina 1944–1948 puoluetoimikunta). Keskuskomitea suoritti myös muiden puolueen johtoelinten henkilövalinnat.
 
Perustavassa kokouksessa muodostettiin viisihenkinen keskuskomitea johtamaan puolueen toimintaa. Syyskuusta 1918 alkaen keskuskomitea jaettiin toimialoittain jaostoihin, joista ensimmäiseksi perustettiin [[SKP:n sotilasjärjestö|sotilasjärjestö]] sekä agitaatio- ja tiedotusjaostot. Keskuskomitealla oli oikeus täydentää itseään ja jäsenmäärä nousi pian.<ref>Saarela 1996, s. 47.</ref> Keskuskomitean merkitystä korosti se, ettei puolueella aluksi ollut sääntöjä, joissa olisi määritelty keskuskomitean suhde suomalaisten kommunistien järjestöihin.<ref name="saarela1996s85">Saarela 1996, s. 85.</ref> Vuonna 1920 hyväksyttyjen ohjesääntöjen mukaan keskuskomitea kutsui koolle puoluekokouksen, johon järjestöillä oli oikeus lähettää edustajia. Keskuskomitean määräykset olivat sitovia ja jäseneksi hyväksyttiin vain puoluekuria noudattava henkilö. Vuoden 1920 puoluekokouksessa keskuskomitaan valittiin myös Suomessa maanalaisessa työssä toimineita.<ref>Saarela 1996, s. 213-214.</ref> Vuoden 1921 edustajakokouksessa keskuskomitean jäsenmääräksi sovittiin yksitoista ja kotipaikaksi valittiin Pietari. Jäsenistä seitsemän valittiin äänestyksellä, ja loput myöhemmin Suomessa toimivien keskuudesta.<ref>Saarela 1996, s. 239-240.</ref>
 
Julkisen SKP:n ensimmäinen toimisto sijaitsi [[Töölö]]ssä Tullinpuomin talossa, josta siirryttiin lokakuun 1944 viimeisellä viikolla [[Hakaniemi|Hakaniemeen]] Parkkisen kulmaan.<ref>Leppänen 1994, s. 18-19.</ref>
 
Vuosina 1945–1951 toiminut puolueneuvosto kokoontui kahdesti vuodessa ja se oli siten syrjässä käytännön poliittisesta johtotyöstä. Valta oli puoluetoimikunnalla ja ennen kaikkea sen poliittisella jaostolla (politjaosto).<ref>Leppänen 1994, s. 18-19.</ref> Vuonna 1946 muodostettiin sihteeristö, jonka tehtävänä oli valmistella poliittiset kysymykset päättäviä elimiä varten. Päätösvaltaa keskitettiin entisestään ydinryhmällä, jonka muodostivat [[Ville Pessi]], [[Aili Mäkinen]], [[Martti Malmberg]], [[Hertta Kuusinen]], [[Inkeri Lehtinen]] ja sihteeristön kokouksiin myös osallistunut [[Aimo Aaltonen]].<ref>{{Kirjaviite | Nimeke = Pohjoismaa vai kansandemokratia? Sosiaalidemokraatit, kommunistit ja Suomen kansainvälinen asema 1944-51 | Julkaisija = Suomalaisen Kirjallisuuden Seura | Vuosi = 2004 | Tekijä = Mikko Majander | Sivut = 280-281 | Isbn = 951-746-654-4 }}</ref> Puoluetoimikunnan tilalle tuli vuodesta 1951 alkaen keskuskomitea ja puoluetoimikunnan tilalle poliittinen toimikunta. Politjaosto lakkautettiin.
 
Vuonna 1945 SKP:hen kuului 359 osastoa.<ref name="leppänen94s126"/> Myöhemmin SKP:llä oli yli tuhat perusjärjestöä, jotka koostuivat työ- ja asuinpaikkaosastoista. Lisäksi oli kaupunki- ja aluejärjestöjä sekä tuotantoalakomiteoita. Piirijärjestöillä oli tärkeä asema johdon ohjeiden viemisessä jäsenille. Piirejä johtivat piirikomiteat, aluejärjestöjä aluekomiteat ja kaupunkijärjestöjä kaupunkikomiteat. Komiteoita johtivat työvaliokunnat ja ne oli jaettu jaostoihin. Puolueryhmät olivat osastoa pienempiä yksikköjä, jotka toimivat käytännössä osastojen tavoin.
 
===Johtavat toimielimet===
SKP:n korkein päättävä elin oli puoluekokous (edustajakokous)<ref name="säännöt57"/>. Vuodesta 1945 lähtien edustajakokouksia pidettiin säännöllisesti kolmen vuoden välein ja äänivaltaiset edustajat koostuivat perusosastojen valtuuttamista henkilöistä. Edustajakokous valitsi puoluetta johtamaan keskuskomitean (vuosina 1945–1951 puolueneuvosto), joka puolestaan valitsi keskuudestaan, johdon ydinryhmän muodostaneen, poliittisen toimikunnan (''[[politbyroo]]'', vuosina 1944–1948 puoluetoimikunta). Keskuskomitea suoritti myös muiden puolueen johtoelinten henkilövalinnat.
 
Perustavassa kokouksessa muodostettiin viisihenkinen keskuskomitea johtamaan puolueen toimintaa. Syyskuusta 1918 alkaen keskuskomitea jaettiin toimialoittain jaostoihin, joista ensimmäiseksi perustettiin [[SKP:n sotilasjärjestö|sotilasjärjestö]] sekä agitaatio- ja tiedotusjaostot. Keskuskomitealla oli oikeus täydentää itseään ja jäsenmäärä nousi pian.<ref>Saarela 1996, s. 47.</ref> Keskuskomitean merkitystä korosti se, ettei puolueella aluksi ollut sääntöjä, joissa olisi määritelty keskuskomitean suhde suomalaisten kommunistien järjestöihin.<ref name="saarela1996s85">Saarela 1996, s. 85.</ref> Vuonna 1920 hyväksyttyjen ohjesääntöjen mukaan keskuskomitea kutsui koolle puoluekokouksen, johon järjestöillä oli oikeus lähettää edustajia. Keskuskomitean määräykset olivat sitovia ja jäseneksi hyväksyttiin vain puoluekuria noudattava henkilö. Vuoden 1920 puoluekokouksessa keskuskomitaan valittiin myös Suomessa maanalaisessa työssä toimineita.<ref>Saarela 1996, s. 213-214.</ref> Vuoden 1921 edustajakokouksessa keskuskomitean jäsenmääräksi sovittiin yksitoista ja kotipaikaksi valittiin Pietari. Jäsenistä seitsemän valittiin äänestyksellä, ja loput myöhemmin Suomessa toimivien keskuudesta.<ref>Saarela 1996, s. 239-240.</ref>
 
Vuosina 1945–1951 toiminut puolueneuvosto kokoontui kahdesti vuodessa ja se oli siten syrjässä käytännön poliittisesta johtotyöstä. Valta oli puoluetoimikunnalla ja ennen kaikkea sen poliittisella jaostolla (politjaosto).<ref>Leppänen 1994, s. 18-19.</ref> Vuonna 1946 muodostettiin sihteeristö, jonka tehtävänä oli valmistella poliittiset kysymykset päättäviä elimiä varten. Päätösvaltaa keskitettiin entisestään ydinryhmällä, jonka muodostivat [[Ville Pessi]], [[Aili Mäkinen]], [[Martti Malmberg]], [[Hertta Kuusinen]], [[Inkeri Lehtinen]] ja sihteeristön kokouksiin myös osallistunut [[Aimo Aaltonen]].<ref>{{Kirjaviite | Nimeke = Pohjoismaa vai kansandemokratia? Sosiaalidemokraatit, kommunistit ja Suomen kansainvälinen asema 1944-51 | Julkaisija = Suomalaisen Kirjallisuuden Seura | Vuosi = 2004 | Tekijä = Mikko Majander | Sivut = 280-281 | Isbn = 951-746-654-4 }}</ref> Puoluetoimikunnan tilalle tuli vuodesta 1951 alkaen keskuskomitea ja puoluetoimikunnan tilalle poliittinen toimikunta. Politjaosto lakkautettiin.
 
===Maanalainen toiminta===
Suomessa ja Neuvostoliitossa toimineiden aiemmin säännölliset yhteydet muuttuivat satunnaisiksi vuonna 1938, kun Ulkomaan byroo puhdistettiin. Rahantulo Suomeen loppui, SKP:n organisaatio heikkeni ja kommunistien motivaatio laski epätietoisuuden myötä. Puolueen johtava rooli mureni ja vasemmistolainen työväenliike alkoi kehittyi itsenäisesti eri toimintasektoreilla.<ref>Rentola 1994, s. 95, 97, 112-113</ref> Marraskuussa 1938 Valtiollinen poliisi pidätti SKP:n maanalaisen johdon ja monia muita toimijoita, jolloin valtakunnallinen järjestörakenne tuhoutui. Uutta maanlaajuista johtoa ei koottu, mutta osa alueellisista komiteoista ja ammatillinen jaosto jatkoivat toimintaansa. Kommunistit olivat hajallaan ja yhteydet katkonaisia. Toisaalta maanalaista toimintaa ei koettu kommunistien keskuudessa yhtä tärkeäksi kuin aiemmin, sillä julkisen toiminnan mahdollisuudet olivat parantuneet.<ref>Rentola 1994, s. 9, 114-116.</ref>
 
====Sota-aika====
Keväällä 1940 helsinkiläiset kommunistit muodostivat puolueen keskusjohdoksi työkomitean, jota johti [[Urho Oras]]. Komitea sai laajemmin tunnustetun aseman syksyllä, kun sen kokoonpanoa täydennettiin. [[Suomen-Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seura]] perustettiin toukokuussa 1940 työkomitean ja [[Soihtu (opiskelijalehti)|soihtulaisten]] yhteistyön tuloksena. Yhdistyksestä muotoutui kommunistien julkisen toiminnan keskus, joka toimi käytännössä kuin puolue.<ref>Rentola 1994, s. 216-220.</ref> Viranomaiset alkoivat puuttua SNS:n toimintaan loppukesästä 1940 alkaen ja talvella kaikki vasemmiston julkinen toiminta vähitellen estettiin. Työkomitea hajosi tammikuun 1941 pidätyksiin, ja johdon otti uusi työvaliokunta, jota johti [[Hertta Kuusinen]].<ref>Rentola 1994, s. 263, 270, 291-295.</ref> Työvaliokunnan toiminta päättyi jatkosodan alla tehtyihin pidätyksiin ja puolueyhteydet katkesivat jälleen.<ref>Rentola 1994, s. 335.</ref>
 
Puolueen perustajat olivat Suomesta Venäjälle paenneita punaisia ja Venäjällä asuneita suomalaisia.<ref>Saarela 1996, s. 38, 64-65.</ref> Perustettaessa ei hyväksytty sääntöjä, joten jäi epäselväksi keitä puolueeseen varsinaisesti kuului keskuskomitean ja sen alaisten lisäksi.<ref name="saarela1996s85"/> Tilannetta selvensi Venäjällä toimineiden työväenyhdistysten siirtyminen osaksi VKP:tä joulukuussa 1919.<ref>Saarela 1996, s. 63-66.</ref> Kominternia seuraten SKP käsitti puolueen kurinalaisena ryhmänä (kaaderipuolueena), joka erosi laajoista joukkopuolueista.<ref name="saarela2002s24"/> Vuoden 1920 sääntöjen mukaan SKP:n jäseniä olivat vain aktiivisesti puoluetoimintaan osallistuvat ja puoluekuria noudattavat kommunistit.<ref>Saarela 1996, s. 214.</ref> Toukokuussa 1921 SKP:ssä arvioitiin olevan noin 500 jäsentä. Luku käsitti vain pienen osan SKP:n päämäärien hyväksi Suomessa ja Venäjällä toimineista.<ref name="saarela1996s225">Saarela 1996, s. 225.</ref> Jäseniksi kirjattiin niitä puolueen toimitsijoiden tapaamia henkilöitä, joiden tulkittiin tehneen liittymispäätöksen. Vuonna 1923 jäsenmaksuksi määriteltiin yksi prosentti kuukausituloista. Maanalaisella kaudella Suomessa oli maksavia jäseniä parhaimmillaan 390 vuonna 1927.<ref name="saarela2002s24"/> Salaisen organisaation jäsenmäärä oli suurimmillaan 1930-luvun alussa, kun julkiset toimintamahdollisuudet estettiin. Vuonna 1932 jäseniä oli yli 2 000 tuhatta, mutta määrä lähti sen jälkeen laskuun ja alitti 1 000 vuonna 1937.<ref name=”rentola94s79”/> Valtakunnallisten yhteyksien katkettua eristyksiin jääneet rivijäsenet käsittivät itsensä yleensä edelleen puolueen jäseniksi ja he olettivat puoluejohdon toimivan toisaalla.<ref>Rentola 1994, s. 16.</ref>
 
Syksyllä 1944 Suomen vankiloista ja keskitysleireiltä vapautui noin 800 poliittista vankia, joita SKP piti kommunisteina. Lukuun eivät sisälly esimerkiksi soihtulaiset tai kuutoset.<ref>Leppänen 1994, s. 12.</ref> Vuodenvaihteessa 1944-1945 puolueeseen kuului hieman yli 3000 jäsentä, joista 1000-2000 oli puoluetoimikunnalle ilmoittautuneita vanhoja jäseniä.<ref>Leppänen 1994, s. 38.</ref> Messuhallissa 1. marraskuuta pidettyyn julkiseksitulon juhlaan kerääntyi 6 000 osanottajaa.<ref>Leppänen 1994, s. 45-46.</ref> Vuoden 1945 lopussa jäsenmäärä oli 23 778. Suurimmillaan puolueeseen kuului 54 630 jäsentä vuonna 1948.<ref name="leppänen93"/>
 
SKP omaksui ajatuksen puoluekurin tärkeydestä aiemmin ja vahvemmin kuin monet muut Kominternin puolueet.<ref>Rentola 1994, s. 49.</ref> SKP korosti tiukkaa kuria ja hierarkista järjestörakennetta myös julkisen toiminnan alkuvuosina.<ref>Leppänen 1994, s. 57.</ref> Aluksi kaikilla jäsenillä piti olla takaajat ja täysjäsenyyttä edelsi koejäsenyys. Huhtikuussa 1945 takaukset muutettiin vähemmän sitoviksi suosituksiksi ja koejäsenyys poistettiin. Vuoden 1945 lopussa jäsenmäärä oli 23 778.<ref>Leppänen 1994, s. 92.</ref> Puoluekuria ja jäsenten oikeaoppisuutta valvoi loppuvuonna 1944 muodostettu valvontakomitea<ref>Rentola 1994, s. 491.</ref> ja sitä seurannut kaaderiosasto. Suurimmillaan puolueeseen kuului 54 630 jäsentä vuonna 1948.<ref name="leppänen93"/>
 
Suuri osa jyrkimmistä vallankumouksellisista vasemmistolaisista ei heti sotien jälkeen liittynyt puolueeseen.<ref>Leppänen 1994, s. 87-91.</ref>
Vasemmistolaisia lehtiä estettiin usein ilmestymästä rikoslakiin tammikuussa 1919 tehdyillä muutoksilla, joilla tehtiin rangaistavaksi muun muassa hallituksen, viranomaisten ja yhteiskuntajärjestelmän halventaminen.<ref name=”saarela96s23”/>
 
16. lokakuuta 1939 pidätettiin 272 henkilöä, jotka Valpo arvioi SKP:n johtaviksi toimijoiksi. Valpon luettelo käsitti yhteensä 3 793 nimeä. Pidätetyt kuitenkin vapautettiin pian.<ref>Rentola 1994, s. 154.</ref> Talvisodan aikana vangittiin [[turvasäilö]]ihin 199 kommunistina pidettyä, jotka valikoituivat ensisijaisesti vanhan maineen eivätkö akuutin toiminnan perusteella.<ref>Rentola 1994, s. 188-189.</ref> Suurin osa vapautui sodan aikana ja viimeiset vappuna 1940.<ref>Rentola 1994, s. 216.</ref> 30. heinäkuuta 1940 alkaen pidätettiin [[Suomen ja Neuvostoliiton Rauhan ja Ystävyyden Seura|SNS:n]] johtohenkilöitä. Elokuun puolivälissä vangittuna oli 28 ystävyysseuralaista.<ref>Rentola 1994, s. 246-250.</ref> Vasemmistoa vastaan suunnatut salaiset tarkkailutoimet tehostuivat, kun Valpon ohella tehtävää ryhtyivät hoitamaan armeijan Vastavakoilutoimisto sekä sosialidemokraattien ja porvareiden [[Suomen Aseveljien Liitto|Aseveliliitto]].<ref>Rentola 1994, s. 255-257.</ref> Pidätykset laajenivat joulukuussa ja 9. tammikuuta 1941 turvasäilöissä oli 102 henkilöä. Valpo pyrki pidättämään kaikki SNS:n johtotasolla toimineet kommunistit ja paikallisten seurojen johtajat. Laajempia pidätyksiä alettiin suunnitella valtiojohdossa tammikuussa, ja ne toteutettiin juuri ennen jatkosodan alkua. Heinäkuun loppuun mennessä turvasäilöissä oli pidätettynä 457 vasemmistolaista.<ref name="rentola94s291">Rentola 1994, s. 291, 333.</ref> Valpon rinnalla kommunisteja tarkkaili [[Päämajan valvontaosasto]].<ref>Rentola 1994, s. 339.</ref> Syyskuussa 1941 asekuntoisista turvasäilöläisistä muodostettiin [[Osasto Pärmi]], joka osallistui taisteluihin muutaman päivän ajan. Osastoon kuului rikollisvankeja ja yli 250 turvasäilöläistä. Turvasäilöläisistä kuusi pakeni Suomessa, viisi kaatui, neljä katosi, osa loukkaantui pahoin ja 53 loikkasi Neuvostoliittoon. Jäljelle jääneistä muodostettiin [[erillinen työkomppania]], joka vietti lopun sota-ajan epäinhimillisissä olosuhteissa Kangasjärven, Säämäjärven ja [[Koverin keskitysleiri|Koverin]] [[Itä-Karjalan keskitysleirit|leireillä]]. Joulukuussa 1941 komppaniaan kuului 166 miestä. Muut turvasäilöläiset koottiin [[Karvian varavankila]]an ja naiset [[Hämeenlinnan vankila|Hämeenlinnaan.<ref>Rentola 1994, s. 361-364.</ref> Heinäkuussa 1942 pidätettiin 59 [[metsäkaarti]]en toimintaan tai avustamiseen osallistunutta. Joukossa oli myös SKP:n johtohenkilöitä, joista [[Arnold Salminen]] kuoli Valpon kuulusteluissa.<ref>Rentola 1994, s. 404.</ref> Alkuvuonna 150 pidätettiin metsäkaartiyhteyksien perusteella 150 henkilöä Varsinais-Suomessa, Satakunnassa ja Pohjois-Hämeessä.<ref>Rentola 1994, s. 449.</ref> [[Kuolemanrangaistus Suomessa|Kuolemanrangaistukset]] otettiin käyttöön jatkosodan alettua. Sodan loppuvaiheissa kuolemaantuomittuja teloitettiin aivan aselevon alkuun asti.<ref>Rentola 1994, s. 349, 462.</ref> Poliittiset vangit vapautettiin välirauhansopimuksen myötä syyskuussa 1944. Niin sanotuista kriminaalirikoksista tuomitut eivät kuitenkaan päässeet ulos heti.<ref>Rentola 1994, s. 349, 505.</ref>
 
Laajempia pidätyksiä alettiin suunnitella valtiojohdossa tammikuussa, ja ne toteutettiin juuri ennen jatkosodan alkua. Heinäkuun loppuun mennessä turvasäilöissä oli pidätettynä 457 vasemmistolaista.<ref name="rentola94s291"/> Valpon rinnalla kommunisteja tarkkaili [[Päämajan valvontaosasto]].<ref>Rentola 1994, s. 339.</ref> Syyskuussa 1941 asekuntoisista turvasäilöläisistä muodostettiin [[Osasto Pärmi]], joka osallistui taisteluihin muutaman päivän ajan. Osastoon kuului rikollisvankeja ja yli 250 turvasäilöläistä. Turvasäilöläisistä kuusi pakeni Suomessa, viisi kaatui, neljä katosi, osa loukkaantui pahoin ja 53 loikkasi Neuvostoliittoon. Jäljelle jääneistä muodostettiin [[erillinen työkomppania]], joka vietti lopun sota-ajan epäinhimillisissä olosuhteissa Kangasjärven, Säämäjärven ja [[Koverin keskitysleiri|Koverin]] [[Itä-Karjalan keskitysleirit|leireillä]]. Joulukuussa 1941 komppaniaan kuului 166 miestä. Muut turvasäilöläiset koottiin [[Karvian varavankila]]an ja naiset [[Hämeenlinnan vankila|Hämeenlinnaan]].<ref>Rentola 1994, s. 361-364.</ref> Heinäkuussa 1942 pidätettiin 59 [[metsäkaarti]]en toimintaan tai avustamiseen osallistunutta. Joukossa oli myös SKP:n johtohenkilöitä, joista [[Arnold Salminen]] kuoli Valpon kuulusteluissa.<ref>Rentola 1994, s. 404.</ref> Alkuvuonna 150 pidätettiin metsäkaartiyhteyksien perusteella 150 henkilöä Varsinais-Suomessa, Satakunnassa ja Pohjois-Hämeessä.<ref>Rentola 1994, s. 449.</ref> [[Kuolemanrangaistus Suomessa|Kuolemanrangaistukset]] otettiin käyttöön jatkosodan alettua. Sodan loppuvaiheissa kuolemaantuomittuja teloitettiin aivan aselevon alkuun asti.<ref>Rentola 1994, s. 349, 462.</ref> Poliittiset vangit vapautettiin [[Moskovan välirauha|välirauhansopimuksen]] myötä syyskuussa 1944. Niin sanotuista kriminaalirikoksista tuomitut eivät kuitenkaan päässeet ulos heti.<ref>Rentola 1994, s. 349, 505.</ref>
Valpo jatkoi kommunistien tarkkailua tiiviisti kommunistien vapauduttua vankiloista jatkosodan päätyttyä.<ref>Leppänen 1994, s. 18-19.</ref> Huhtikuussa 1945 SKP sai sisäministerin salkun ja [[Punainen Valpo|Valpo uudistettiin]]. SKP:n puheenjohtaja Aimo Aaltonen nimitettiin Valpon apulaispäälliköksi ja Aaltosen johdolla erityisen tarkkailun kohteeksi otettiin oikeistolainen liikehdintä.<ref>Leppänen 1994, s. 96-99.</ref> SKP kannusti jäseniään rekrytoitumaan Valpon ja poliisin palvelukseen.<ref>Leppänen 1994, s. 227-228.</ref>
 
Valpo jatkoi kommunistien tarkkailua tiiviisti kommunistien vapauduttua vankiloista jatkosodan päätyttyä.<ref>Leppänen 1994, s. 18-19.</ref> Huhtikuussa 1945 SKP sai sisäministerin salkun ja [[Punainen Valpo|Valpo uudistettiin]]. SKP:n puheenjohtaja [[Aimo Aaltonen]] nimitettiin Valpon apulaispäälliköksi ja Aaltosen johdolla erityisen tarkkailun kohteeksi otettiin oikeistolainen liikehdintä.<ref>Leppänen 1994, s. 96-99.</ref> SKP kannusti jäseniään rekrytoitumaan Valpon ja poliisin palvelukseen.<ref>Leppänen 1994, s. 227-228.</ref>
 
Myös [[Suojelupoliisi]] tarkkaili kommunisteja intensiivisesti. 1950- ja 1960-luvuilla Supo kortistoi noin 30 000 SKP:n jäsenen tiedot. Viittä tuhatta kommunistia epäiltiin erilaisista salaisista toimista.<ref>[http://www.hs.fi/paivanlehti/arkisto/Suojelupoliisin+uusi+historia+my%C3%B6nt%C3%A4%C3%A4/aaHS990410SI1YO04vbr?src=haku&ref=arkisto%2F Suojelupoliisin uusi historia myöntää] Helsingin Sanomat 10.4.1999 (arkisto)</ref>
SKP kannatti alkuvuosinaan Kominternin linjan mukaisesti maailmanlaajuista valtioliittoa, johon kaikkien sosialististen maiden oletettiin liittyvän. Linja muuttui, kun maailmanvallankumouksen näköalat heikkenivät ja Neuvostoliitto alkoi rakentaa [[Sosialismi yhdessä maassa|sosialismia yhdessä maassa]]. Vuodesta 1925 alkaen SKP puolusti Suomen valtiollista itsenäisyyttä. Terijoen hallituksenkin ohjelmissa tavoitteena oli ainakin jonkinasteinen valtiollisesti itsenäinen asema. Lokakuussa 1944 julkisuuteen tulon yhteydessä annetussa vetoomuksessa SKP ilmoitti Suomen itsemääräämisoikeuden ja itsenäisyyden olleen puolueelle ”aina kallis ja pyhä”. Yksityiskeskusteluissa ja julkaisematta jääneissä luonnoksissa osa SKP:n johtohenkilöistä kannatti 1940-luvulla myös Suomen liittämistä Neuvostoliittoon.<ref>Rentola 1994, s. 321, 490.</ref>
 
[[Internationalismi]]n marxilais-leniniläinen tulkinta ei sulkenut pois [[Isänmaallisuus|isänmaallisuutta]]. NeuvostomarxisminNeuvostoliittolaisten käsityskautta internationalismistaSKP:lle välittynyt suhtautuminen tuli esiin esimerkiksi valvontakomission Ždanovin marraskuussa 1944 SKP:n johdollepuoluejohdolle antamissa neuvoissa: kommunistien piti olla [[Patriotismi|patrioottisia]] sortumatta sovinismiin[[sovinismi]]in tai kosmopolitanismiin[[kosmopolitanismi]]in.<ref>Rentola 1994, s. 505.</ref> Kimmo Rentolan mukaan suomalainen kommunismi oli ”vallan verkosto, joka sijaitsi kahden valtion välillä ja sisällä”.<ref>Rentola 1994, s. 18.</ref>
 
===Toiminta Neuvostoliitossa===
Venäjällä SKP:n perusorganisaation muodostivat aluksi kommunistiset klubit. Osa klubeista syntyi jo pidempään toimineiden suomenkielisten työväenyhdistysten pohjalta. Klubeja toimi myös puna-armeijan suomalaisissa joukko-osastoissa. Klubit kuuluivat samanaikaisesti sekä Suomen että [[Venäjän kommunistinen puolue|Venäjän kommunistiseen puolueeseen]]. Puolueiden suhdetta ei määritelty tarkasti, mutta käytännössä SKP asettautui muiden VKP:n alueellisten ja kansallisten järjestöjen rinnalle. VKP määritteli yleisen linjan, mutta SKP teki itsenäisiä päätöksiä suomalaisten keskuudessa. SKP agitoi kansalaisia neuvostohallituksen puolelle, järjesti sotilaita puna-armeijaan ja huolehti suomalaisten pakolaisten asioista. Helmikuussa 1919 toimi 23 klubia. Syksyllä 1919 suurimmassa osassa klubeista oli venäjänsuomalainen enemmistö. Joulukuussa 1919 VKP:n puoluekokous päätti muodostaa [[VKP:n suomalaisten järjestöjen keskustoimisto]]n, jonka alaisuuteen siirrettiin kaikki Venäjällä toimineet SKP:n klubit ja suurin osa puolueen alaisuuteen aiemmin kuuluneista toiminnoista. Päätös oli SKP:n lokakuussa tekemän ehdotuksen mukainen, mutta samalla osa VKP:n kansallisten järjestöjen uudelleenorganisointia.<ref>Saarela 1996, s. 37, 63-66, 100.</ref> Pietarissa toiminut keskustoimisto lakkautettiin vuoden 1922 lopussa.<ref>Saarela 1996, s. 379.</ref>
 
Toukokuussa 1921 puolueessa arvioitiin olevan noin 500 jäsentä, joista vain 100 oleskeli Venäjällä.<ref>Saarela 1996, s. 225.</ref> Suuri osa tästä joukosta oli Venäjällä kotipaikkaansa pitäneen keskuskomitean palveluksessa.
SKP:n poliittinen johto toimi 1940-luvulle asti Neuvostoliitossa ja puolueen politiikka oli perustamisesta lähtien läheisesti kytköksissä Neuvostoliiton kommunistisen puolueen linjauksiin. Alkuvuosina bolsevikkien esimerkkiä sovellettiin Suomen olosuhteisiin suhteellisen vapaasti ja tulkinnoista keskusteltiin avoimesti. NKP:n sallima liikkumavara kapeni vähitellen ja supistui lopulta olemattomiin 1930-luvun lopun terrorin myötä.<ref>Rentola 1994, s. 122.</ref> Vuosina 1940-1941 SKP:n toimintaa Neuvostoliitossa välillä elvytettiin ja välillä tukahdutettiin Stalinin ja NKVD:n aikeista riippuen.<ref>Rentola 1994, s. 280-281, 283, 303.</ref> Jatkosodan sytyttyä SKP:n toimitsijat ohjattiin neuvostovaltion, armeijan ja Kominternin tehtäviin eikä puoluetoimintaa enää käynnistetty uudelleen. SKP:n paikkaa Kominternissä ei täytetty puoluesihteeri Antikaisen kuoltua lokakuussa 1941.<ref>Rentola 1994, s. 351-352, 365.</ref> Neuvostoliittoon rintaman yli loikanneet kommunistit ohjattiin pääasiassa tiedustelutehtäviin NKVD:lle ja [[GRU]]:lle.<ref>Rentola 1994, s. 366-373.</ref> Myös SKP:n Suomen organisaatio kytkettiin Neuvostoliiton sotilastiedustelun käyttöön, kun siihen saatiin yhteys kesällä 1942.<ref>Rentola 1994, s. 389, 393, 395.</ref> NKP:n johtava rooli kansainvälisen kommunismin keskuksena vahvistui entisestään toisessa maailmansodassa saavutettujen voittojen myötä.<ref>Rentola 1994, s. 444.</ref>
 
Syksystä 1944 alkaen kommunistit tekivät läheistä yhteistyötä [[Liittoutuneiden valvontakomissio]]ta johtaneen neuvostoliittolaisen [[Andrei Ždanov]]in kanssa. ZhdanovinŽdanovin esittämät neuvot määrittelivät pitkälti myös SKP:n poliittiset linjaukset. NKP:n vaikutuksesta SKP ohjautui suhteellisen maltillisille linjoille ja vallankumouksellisuus jäi syrjään. SKP ei pitänyt esimerkiksi [[sosialisointi]]a ajankohtaisena kysymyksenä.<ref>Leppänen 1994, s. 14, 24.</ref><ref>Rentola 1994, s. 476, 481, 485-486, 508-511, 515-516, 520-534, 537.</ref> SKP ei ollut vuonna 1947 muodostetun informaatiotoimisto [[Kominform]]in jäsenpuolue, mutta se noudatti NKP:n johdolla toimineen järjestön kansainvälisiä linjauksia. NKP:n ja jugoslavialaisten välirikon jälkeen SKP kampanjoi voimakkaasti [[Josip Broz Tito|titolaisuutta]] vastaan.<ref>Leppänen 1994, s. 434-435, 441, 731.</ref>
 
==Tiedonvälitys==
 
Vuoteen 1944 asti SKP:n julkaisut olivat kiellettyjä Suomessa. Puolueen maanalainen painotoiminta oli kuitenkin vilkasta ja maahan levitettiin runsaasti Neuvostoliitossa painettua kirjallisuutta.
SKP:llä oli laaja lehdistö koko puolueen olemassaolon ajan. Alkuvuosien äänenkannattajia olivat [[Proletaari (SKP:n äänenkannattaja)|Proletaari]] (1920–1932) ja Leningradissa ilmestynyt [[Vapaus (Leningrad)|Vapaus]] (1918–1937). SKP:n perustava kokous päätti ottaa puolueen haltuun Vapaus- ja [[Kumous]]-lehdet, mutta joulukuussa 1919 SKP:n Venäjällä tapahtunut kustannustoiminta siirrettiin [[VKP:n suomalaisten järjestöjen keskustoimisto]]n alaisuuteen.<ref>Saarela 1996, s. 65-66.</ref> Leningradissa ja Petroskoissa ilmestynyttä aikakauslehti [[Kommunisti (neuvostoliittolainen lehti)|Kommunistia]] (1925–1937) julkaisivat NKP:n aluejärjestöt. SuomessaMaanalaisen SKP:nlehdistön julkaisutlisäksi olivatSKP kiellettyjä,sai joten niitä painettiin ja levitettiin salaa. Kesäänkesään 1930 asti puolue sai tosin ääntään kuuluville myös julkisissa vasemmistolehdissä, kuten [[Suomen Työmies (Suomen Sosialistinen Työväenpuolue)|Suomen Työmiehessä]] (1920–1922) ja [[Työväenjärjestöjen Tiedonantaja]]ssa (1923–1930). 1930-luvulla SKP:n maanalainen pää-äänenkannattaja oli [[SKP:n Tiedonantaja]]. Paikallisia lyhytikäisiä SKP:n lehtiä ilmestyi kymmenillä eri nimikkeillä.
 
Perustava kokous päätti ottaa puolueen haltuun Vapaus- ja [[Kumous]]-lehdet, mutta joulukuussa 1919 SKP:n Venäjällä tapahtunut kustannustoiminta siirrettiin [[VKP:n suomalaisten järjestöjen keskustoimisto]]n alaisuuteen.<ref>Saarela 1996, s. 65-66.</ref>
 
1930-luvulla SKP:n maanalainen pää-äänenkannattaja oli [[SKP:n Tiedonantaja]]. Paikallisia lyhytikäisiä SKP:n lehtiä ilmestyi kymmenillä eri nimikkeillä. Vuonna 1941 SKP:n työvaliokunta julkaisi ''Etujoukko''-monistelehteä [[Bertolt Brecht]]in lahjoittamalla monistuskoneella.<ref>Rentola 1994, s. 323.</ref> Syksyllä 1941 SKP:n äänenkannattajaksi perustettiin ''Sosialismin Airut''.<ref>Rentola 1994, s. 348-350.</ref>
 
Vuonna 1945 puolueen pää-äänenkannattajaksi perustettiin sanomalehti [[Työkansan Sanomat (1945)|Työkansan Sanomat]]. Se yhdistettiin vuoden 1957 alusta SKDL:n [[Vapaa Sana (sanomalehti)|Vapaa Sana]] -lehteen, jolloin nimi muutettiin [[Kansan Uutiset|Kansan Uutisiksi]]. Kansan Uutiset oli SKP:n ja SKDL:n yhteinen äänenkannattaja puolueiden lakkauttamiseen asti. SKP:n poliittis-teoreettinen aikakauslehti oli kuukausittain ilmestynyt [[Kommunisti (SKP:n äänenkannattaja)|Kommunisti]] (1944–1990) ja tiedotuslehti [[Päivän Posti]] (1964–).
 
1960-luvun lopulla syntynyt puolueoppositio vastusti Kansan Uutisten poliittista linjaa, ja se vaati SKP:lle itsenäistä äänenkannattajaa. [[Taisto Sinisalo]]n mukaan SKP oli maailman ainoa kommunistinen puolue, jolta puuttui oma äänenkannattaja.<ref>Taisto Sinisalo: Puolueen joukkopohjan laajentamisen ja yhtenäisyyden lujittamisen tehtävät. teoksessa ''SKP:n 17. edustajakokous'' (SKP 1975), s. 47–48.</ref> Opposition äänenkannattaja oli [[Tiedonantaja]]. Syyskuussa 1983 SKP teki periaatepäätöksen uudesta [[Yhteistyö (SKP:n äänenkannattaja)|Yhteistyö]]-lehdestä, johon sulautettiin Päivän Posti sekä Kommunisti ja, johon myös Tiedonantajan toivottiin yhdistyvän.<ref>SKP:n keskuskomitean päätös lehdistön kehittämisestä (Kommunisti 10/1983)</ref> Yhteistyötä julkaistiin alkuvuonna 1984 parisenkymmentä numeroa, mutta se lakkautettiin 20. edustajakokouksen jälkeen.
 
SKP:n arkisto perustettiin toukokuussa 1945. Toimintaa ohjasi arkistoimikunta ja vuodesta 1952 alkaen valistusjaosto. [[Kansan Arkisto]] muodostettiin vuonna 1957 SKP:n Arkiston pohjalta.<ref>Anna-Maija Nirhamo: Kansan Arkiston vuosikymmenet. teoksessa {{Kirjaviite | Tekijä = Marita Jalkanen (toim.) | Nimeke = Elämää arkistossa. Kansan Arkisto 60 vuotta | Sivut = 7-16 | Vuosi = 2005 | Julkaisija = Yhteiskunnallinen Arkistosäätiö }}</ref>
Sisällissodan jälkeen kommunistit saivat enemmistön uudelleen järjestäytyneessä [[Suomen Ammattijärjestö]]ssä, jonka jäsenmäärä ja vaikutusvalta tosin jäivät varsin vähäisiksi. 1920-luvun SAJ:ta leimasi kommunistien ja sosiaalidemokraattien keskinäinen kamppailu, ja keskusliitto hajosi vuonna 1929 SDP:n kannattajien lähdettyä siitä.
 
Kommunistien haltuun jäänyt SAJ lakkautettiin 1930 muiden vasemmistojärjestöjen tavoin. Sosiaalidemokraatit perustivat samana vuonna uuden [[Suomen Ammattiyhdistysten Keskusliitto|Suomen Ammattiyhdistysten keskusliiton]], johon suurin osa vasemmiston kannattajista ei liittynyt. SKP perusti salaisen [[Suomen Punainen Ammattijärjestö|Punaisen ammattijärjestön]], joka toimi vuosina 1931–1934, mutta jäi hyvin pieneksi. Kominternin [[Kansanrintama|vaihdettua asennettaan]] SKP alkoi ohjata kannattajiaan SAK:hon elokuusta 1933 alkaen.<ref>Saarela 2002, s. 48-50.</ref> Tämä johti SAK:n jäsenmäärän huomattavaan kasvuun ja lähes katkoksissa ollut lakkoliikehdintä alkoi elpyä.<ref>Rentola 2002, s. 65.</ref> Välirauhan aikana kommunistien linjan määritteli SKP:n työkomitean ammatillinen jaosto [[Väinö TattarinTattari]]n ja [[Aaro UusitalonUusitalo]]n johdolla. SAK:n lokakuun 1940 edustajakokouksessa vasemmistosuuntaus sai noi neljänneksen kannatuksen ja valtuuston valittiin kaksi kommunistia. SKP pyrki nostamaan lakkoliikettä, jonka SAK:n johto tukahdutti alkuvuonna 1941.<ref>Rentola 1994, s. 275-276.</ref>
 
Toisen maailmansodan jälkeen jälkeen kommunistit ja sosialidemokraatit taistelivat vallasta SAK:ssa. Kamppailu oli kiivainta 1940- ja 1950-lukujen vaihteessa, jolloin jakautuminen kahdeksi keskusjärjestöksi oli lähellä. 1950-luvun alussa sosialidemokraatit saivat pysyvän yliotteen keskeisissä liitoissa ja koko keskusjärjestössä. SKP:n toimintaa johdettiin ay-jaostosta käsin. Yksittäisten liittojen työtaistelujen ohella kommunistit käynnistivät laajempia lakkoliikkeitä, joihin osallistuivat useat puolueen hallitsemat liitot. [[Tapio Bergholm]]in mukaan SKP:n heikosti toiminut ja poukkoilevia päätöksiä tehnyt ay-organisaatio ei kuitenkaan pystynyt ohjailemaan työmarkkinatapahtumia kuin poikkeustapauksissa. Kommunistit olivat enemmistönä [[Suomen Elintarviketyöläisten Liitto|Elintarviketyöläisten]], [[Suomen Kuljetustyöntekijäin Liitto (1925)|Kuljetustyöntekijäin]], [[Suomen Kutomatyöväen Liitto|Kutomateollisuustyöväen]], [[Suomen Metsä- ja Uittotyöväen Liitto|Metsä- ja uittotyöväen]], [[Suomen Muurarien Liitto|Muurarien]], [[Kumi- ja nahkatyöväen liitto|Nahka-, jalkine- ja kumityöväen]], [[Suomen Puutyöväen Liitto|Puutyöväen]], [[Rakennusliitto|Rakennustyöläisten]] ja [[Suomen Sukeltajain Liitto|Sukeltajain]] liitoissa. [[Paperiliitto|Paperiteollisuudentyöntekijäin Liitto]] siirtyi kommunisteilta sosialidemokraateille keväällä 1949.<ref>{{Kirjaviite | Nimeke = Sopimusyhteiskunnan synty I. Suomen Ammattiyhdistysten Keskusliitto 1944–1956 | Julkaisija = Otava | Vuosi = 2005 | Tekijä = Tapio Bergholm | Sivut = 228-234 | Isbn = 951-1-20418-1 }}</ref> Monet kommunistijohtoiset liitot erotettiin SAK:sta. Metsä- ja uitto- sekä kuljetusliittoa ei päästetty koskaan takaisin.<ref>Leppänen 1994, s. 706.</ref>
9 613

muokkausta