Ero sivun ”Suomen Kommunistinen Puolue” versioiden välillä
| [katsottu versio] | [katsottu versio] |
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
terrori, terijoki |
1940-1944, internationalismi-kappale alulle |
||
Rivi 77:
|[[Arvo Tuominen]]
|1935–1940
|-
|[[Toivo Antikainen]]
|1940–1941
|-
|[[Ville Pessi]]
Rivi 151 ⟶ 154:
Suomessa ja Neuvostoliitossa toimineiden aiemmin säännölliset yhteydet muuttuivat satunnaisiksi vuonna 1938, kun Ulkomaan byroo puhdistettiin. Rahantulo Suomeen loppui, SKP:n organisaatio heikkeni ja kommunistien motivaatio laski epätietoisuuden myötä. Puolueen johtava rooli mureni ja vasemmistolainen työväenliike alkoi kehittyi itsenäisesti eri toimintasektoreilla.<ref>Rentola 1994, s. 95, 97, 112-113</ref> Marraskuussa 1938 Valtiollinen poliisi pidätti SKP:n maanalaisen johdon ja monia muita toimijoita, jolloin valtakunnallinen järjestörakenne tuhoutui. Uutta maanlaajuista johtoa ei koottu, mutta osa alueellisista komiteoista ja ammatillinen jaosto jatkoivat toimintaansa. Kommunistit olivat hajallaan ja yhteydet katkonaisia. Toisaalta maanalaista toimintaa ei koettu kommunistien keskuudessa yhtä tärkeäksi kuin aiemmin, sillä julkisen toiminnan mahdollisuudet olivat parantuneet.<ref>Rentola 1994, s. 9, 114-116.</ref>
Keväällä 1940 helsinkiläiset kommunistit muodostivat puolueen keskusjohdoksi työkomitean, jota johti [[Urho Oras]]. Komitea sai laajemmin tunnustetun aseman syksyllä, kun sen kokoonpanoa täydennettiin. [[Suomen-Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seura]] perustettiin toukokuussa 1940 työkomitean ja [[Soihtu (opiskelijalehti)|soihtulaisten]] yhteistyön tuloksena. Yhdistyksestä muotoutui kommunistien julkisen toiminnan keskus, joka toimi käytännössä kuin
[[Jatkosota|Jatkosodan]] sytyttyä pidätyksiltä välttyneet ja kutsunnoista poisjääneet kommunistit pyrkivät aktiiviseen sodanvastaiseen toimintaan ja [[antifasismi|antifasistisen]] [[Jatkosodan vastarinta|vastarintaliikkeen]] luomiseen.<ref>Rentola 1994, s. 336, 340.</ref> Suurimmat [[metsäkaarti]]laisryhmät muodostuivat niille syrjäseuduille, joissa kommunisteilla oli kannatusta väestön keskuudessa. Hajanaiset sissiryhmät suorittivat joitakin [[sabotaasi|sabotaaseja]], mutta niiden merkitys sodankäynnille jäi vähäiseksi. Liikkeellä ei ollut keskusjohtoa tai toimivaa maanlaajuista organisaatiota eikä se saanut juurikaan tukea [[Liittoutuneet|liittoutuneilta]] tai kansalta. Viranomaisten vastatoimet tehosivat ja liike nujerrettiin käytännössä varsin pian. Aktiivisin vaihe päättyi jo lokakuussa 1941 ja joulun 1942 jälkeen toimintaa oli jäljellä vain Satakunnassa ja Pohjois-Hämeessä. Metsiin jäi tosin niitä miehiä, jotka pitivät matalaa profiilia. Viimeiset sissiorganisaatiot tuhottiin keväällä 1944 käydyissä taisteluissa.<ref>Rentola 1994, s. 340-345, 421, 449.</ref> SKP:n aktiivien lisäksi vastarintaliikettä olivat keskeisesti luomassa [[Työläisrintamamiehet|työläisrintamamiesliikkeessä]] syksyllä 1940 toimineet.<ref>Rentola 1994, s. 271.</ref>
Kommunistien vapauduttua vankiloista SKP:n virallinen asema oli hetken epäselvä ja puolue aloitti uuden järjestäytymisen maanalaisen mallin mukaisesti. SKP:n 14.–15. lokakuuta 1944 pidetty valtakunnallinen kokous, joka päätti puolueen legalisoinnista, kutsuttiin koolle salaisesti ja rivikommunistit saivat tietää siitä vasta jälkikäteen.<ref>Leppänen 1994, s. 15-22.</ref>▼
SKP:n Helsingissä toiminut johtoryhmä välitti sodan aikana yhteyksiä ja levitti julistuksia. Puolueen ohella ryhmä käytti kannanotoissaan nimeä Suomen Kansan Vapauden Liitto.<ref>Rentola 1994, s. 348-350, 376-379.</ref> Linjaa vetivät [[Aimo Rikka]] ja [[Yrjö Leino]], kunnes Leino syrjäytti Rikan joulukuussa 1941. Leino muodosti kantansa pääasiassa neuvostoliittolaisten [[Vapausradio|radiolähetyksistä]] saamiensa tietojen pohjalta. SKP:n nimellä sota-aikana tehtyjen julistusten poliittinen merkitys jäi vähäiseksi.<ref>Rentola 1994, s. 378, 380-381, 384.</ref> Kesän 1942 pidätysten jälkeen Leinon ympärille jäi hyvin suppea joukko ja kesäkuussa 1944 Leinon yhteydet katkesivat kokonaan, kun hänen lähipiirinsä pidätettiin.<ref>Rentola 1994, s. 405, 449.</ref> Suurin osa kommunistien kannattajista toimi sota-ajan normaalisti osana muuta yhteiskuntaa rintamalla ja siviilissä.<ref>Rentola 1994, s. 405, 452.</ref>
▲Kommunistien vapauduttua vankiloista SKP:n virallinen asema oli hetken epäselvä ja puolue aloitti uuden järjestäytymisen maanalaisen mallin mukaisesti. SKP:n 14.–15. lokakuuta 1944 pidetty valtakunnallinen kokous, joka päätti puolueen legalisoinnista, kutsuttiin koolle salaisesti ja rivikommunistit saivat tietää siitä vasta jälkikäteen.<ref>Leppänen 1994, s. 15-22.</ref> Julkisen puolueen ydinjohdon muodostivat vankilaneuvostoja johtaneet ja Leinon organisaatioon kuuluneet.<ref>Rentola 1994, s. 194, 465-468.</ref> Kimmo Rentola on pitänyt kokousta kaappauksena, sillä johdon ulkopuolelle jätettiin monia aiemmin johtoasemissa toimineita.<ref>Rentola 1994, s. 487-488.</ref>
===Nuorisotoiminta===
SKP:n perustamisen jälkeen nuoret kannattajat toimivat puolueen lisäksi [[Kommunistinen nuorisointernationaali|Kommunistisessa nuorisointernationaalissa]] (KNI). Venäjällä oleskelleet toimivat lisäksi [[puna-armeija]]ssa ja Suomeen jääneet julkisessa [[Suomen sosialidemokraattinen nuorisoliitto|Suomen sosialidemokraattisessa nuorisoliitossa]] (SSN), joka sisällissodan jälkeen valitsi kommunistit liittolaisikseen. SSN lakkautettiin 1923 ja sen toimintaa jatkoi [[Sosialistinen nuorisoliitto]] (SNL), joka koki saman kohtalon pari vuotta myöhemmin. Alkuvuodesta 1925 perustettiin [[Suomen kommunistinen nuorisoliitto]] (SKNL) SKP:n viralliseksi ja sille alisteiseksi nuorisojärjestöksi. SKNL toimi vuoteen 1936, jolloin se lakkautettiin ja jäseniä kehotettiin siirtymään SDP:n [[Suomen Sosialistinen Nuorisoliitto|Työläisnuorisoliitto]]on (STL).
Sotien jälkeen perustettiin [[Suomen Demokraattinen Nuorisoliitto]] (SDNL) SKDL:n nuorisojärjestöksi eikä SKP sittemmin nähnyt erillistä kommunistista nuoriso-organisaatiota tarpeelliseksi. Puolueen nuorisotyötä ohjasi nuorisojaosto. SDNL oli kommunistien hallinnassa ja 1970-luvulla se julistautui marxilais-leniniläiseksi. SDNL kuului [[Demokraattisen nuorison maailmanliitto]]on (DNML).
===Piirijärjestöt===
Rivi 313 ⟶ 320:
Syksyllä 1944 Suomen vankiloista ja keskitysleireiltä vapautui noin 800 poliittista vankia, joita SKP piti kommunisteina. Lukuun eivät sisälly esimerkiksi soihtulaiset tai kuutoset.<ref>Leppänen 1994, s. 12.</ref> Vuodenvaihteessa 1944-1945 puolueeseen kuului hieman yli 3000 jäsentä, joista 1000-2000 oli puoluetoimikunnalle ilmoittautuneita vanhoja jäseniä.<ref>Leppänen 1994, s. 38.</ref> Messuhallissa 1. marraskuuta pidettyyn julkiseksitulon juhlaan kerääntyi 6 000 osanottajaa.<ref>Leppänen 1994, s. 45-46.</ref>
SKP omaksui ajatuksen puoluekurin tärkeydestä aiemmin ja vahvemmin kuin monet muut Kominternin puolueet.<ref>Rentola 1994, s. 49.</ref> SKP korosti tiukkaa kuria ja hierarkista järjestörakennetta myös julkisen toiminnan alkuvuosina.<ref>Leppänen 1994, s. 57.</ref> Aluksi kaikilla jäsenillä piti olla takaajat ja täysjäsenyyttä edelsi koejäsenyys. Huhtikuussa 1945 takaukset muutettiin vähemmän sitoviksi suosituksiksi ja koejäsenyys poistettiin. Vuoden 1945 lopussa jäsenmäärä oli 23 778.<ref>Leppänen 1994, s. 92.</ref> Puoluekuria ja jäsenten oikeaoppisuutta valvoi loppuvuonna 1944 muodostettu valvontakomitea<ref>Rentola 1994, s. 491.</ref> ja sitä seurannut kaaderiosasto. Suurimmillaan puolueeseen kuului 54 630 jäsentä vuonna 1948.<ref name="leppänen93"/>
Suuri osa jyrkimmistä vallankumouksellisista vasemmistolaisista ei heti sotien jälkeen liittynyt puolueeseen.<ref>Leppänen 1994, s. 87-91.</ref>
Rivi 330 ⟶ 337:
Kun riitelevä SKP helmikuussa 1970 piti eheyttävän ylimääräisen edustajakokouksen, oli pelissä myös neuvostotuki. SKP sai viikkoa ennen kokousta 900 000 markkaa, ja vuoden kokonaistuki oli noin 3,8 miljoonaa. Lisätuki pelasti SKP:n talouden ja mahdollisti osapuolisopimuksen vaatiman kaksinkertaisen miehityksen, jossa enemmistölle ja vähemmistölle taattiin edustus puolue-elimissä. [[Kimmo Rentola]]n mukaan SKP:n enemmistö olisi voinut tulla toimeen ilman Neuvostoliiton taloudellista tukea, mutta sillä ei ollut varaa ulkopoliittiseen välirikkoon, joka olisi johtanut myös sisäpoliittiseen paitsioon.<ref>Kimmo Rentola: Vallankumouksen aave. Vasemmisto, Beljakov ja Kekkonen 1970 (Otava 2005), s. 88.</ref>
1980-luvun alussa SKP:n enemmistöjohto
==Viranomaisten suhtautuminen==
Sisällissodan voittajat rajoittivat vasemmiston yhdistys- ja julkaisutoimintaa. Erityishuomio kohdistui tekoihin, jotka voitiin tulkita tueksi Neuvosto-Venäjälle. Syytteen [[Valtiopetos|valtiopetoksen]] valmistelusta saattoi saada pelkän jäsenyyden tai kokoukseen osallistumisen perusteella. Vuonna 1919 perustetun [[Etsivä keskuspoliisi|Etsivän keskuspoliisin]] päätehtävä oli kommunistien tarkkailu. Vuosina 1919–1923 hovioikeuksissa annettiin yhteensä 703 tuomiota valtiorikoksista.<ref name=”saarela96s23”>Saarela 1996, s.
Vasemmistolaisia lehtiä estettiin usein ilmestymästä rikoslakiin tammikuussa 1919 tehdyillä muutoksilla, joilla tehtiin rangaistavaksi muun muassa hallituksen, viranomaisten ja yhteiskuntajärjestelmän halventaminen.<ref name=”saarela96s23”/>
16. lokakuuta 1939 pidätettiin 272 henkilöä, jotka Valpo arvioi SKP:n johtaviksi toimijoiksi. Valpon luettelo käsitti yhteensä 3 793 nimeä. Pidätetyt kuitenkin vapautettiin pian.<ref>Rentola 1994, s. 154.</ref> Talvisodan aikana vangittiin [[turvasäilö]]ihin 199 kommunistina pidettyä, jotka valikoituivat ensisijaisesti vanhan maineen eivätkö akuutin toiminnan perusteella.<ref>Rentola 1994, s. 188-189.</ref> Suurin osa vapautui sodan aikana ja viimeiset vappuna 1940.<ref>Rentola 1994, s. 216.</ref> 30. heinäkuuta 1940 alkaen pidätettiin [[Suomen ja Neuvostoliiton Rauhan ja Ystävyyden Seura|SNS:n]] johtohenkilöitä. Elokuun puolivälissä vangittuna oli 28 ystävyysseuralaista.<ref>Rentola 1994, s. 246-250.</ref> Vasemmistoa vastaan suunnatut salaiset tarkkailutoimet tehostuivat, kun Valpon ohella tehtävää ryhtyivät hoitamaan armeijan Vastavakoilutoimisto sekä sosialidemokraattien ja porvareiden [[Suomen Aseveljien Liitto|Aseveliliitto]].<ref>Rentola 1994, s. 255-257.</ref> Pidätykset laajenivat joulukuussa ja 9. tammikuuta 1941 turvasäilöissä oli 102 henkilöä. Valpo pyrki pidättämään kaikki SNS:n johtotasolla toimineet kommunistit ja paikallisten seurojen johtajat. Laajempia pidätyksiä alettiin suunnitella valtiojohdossa tammikuussa, ja ne toteutettiin juuri ennen jatkosodan alkua. Heinäkuun loppuun mennessä turvasäilöissä oli pidätettynä 457 vasemmistolaista.<ref>Rentola 1994, s. 291, 333.</ref> Valpon rinnalla kommunisteja tarkkaili [[Päämajan valvontaosasto]].<ref>Rentola 1994, s. 339.</ref> Syyskuussa 1941 asekuntoisista turvasäilöläisistä muodostettiin [[Osasto Pärmi]], joka osallistui taisteluihin muutaman päivän ajan. Osastoon kuului rikollisvankeja ja yli 250 turvasäilöläistä. Turvasäilöläisistä kuusi pakeni Suomessa, viisi kaatui, neljä katosi, osa loukkaantui pahoin ja 53 loikkasi Neuvostoliittoon. Jäljelle jääneistä muodostettiin [[erillinen työkomppania]], joka vietti lopun sota-ajan epäinhimillisissä olosuhteissa Kangasjärven, Säämäjärven ja [[Koverin keskitysleiri|Koverin]] [[Itä-Karjalan keskitysleirit|leireillä]]. Joulukuussa 1941 komppaniaan kuului 166 miestä. Muut turvasäilöläiset koottiin [[Karvian varavankila]]an ja naiset [[Hämeenlinnan vankila|Hämeenlinnaan.<ref>Rentola 1994, s. 361-364.</ref> Heinäkuussa 1942 pidätettiin 59 [[metsäkaarti]]en toimintaan tai avustamiseen osallistunutta. Joukossa oli myös SKP:n johtohenkilöitä, joista [[Arnold Salminen]] kuoli Valpon kuulusteluissa.<ref>Rentola 1994, s. 404.</ref> Alkuvuonna 150 pidätettiin metsäkaartiyhteyksien perusteella 150 henkilöä Varsinais-Suomessa, Satakunnassa ja Pohjois-Hämeessä.<ref>Rentola 1994, s. 449.</ref> [[Kuolemanrangaistus Suomessa|Kuolemanrangaistukset]] otettiin käyttöön jatkosodan alettua. Sodan loppuvaiheissa kuolemaantuomittuja teloitettiin aivan aselevon alkuun asti.<ref>Rentola 1994, s. 349, 462.</ref> Poliittiset vangit vapautettiin välirauhansopimuksen myötä syyskuussa 1944. Niin sanotuista kriminaalirikoksista tuomitut eivät kuitenkaan päässeet ulos heti.<ref>Rentola 1994, s. 349, 505.</ref>
Valpo jatkoi kommunistien tarkkailua tiiviisti kommunistien vapauduttua vankiloista jatkosodan päätyttyä.<ref>Leppänen 1994, s. 18-19.</ref> Huhtikuussa 1945 SKP sai sisäministerin salkun ja [[Punainen Valpo|Valpo uudistettiin]]. SKP:n puheenjohtaja Aimo Aaltonen nimitettiin Valpon apulaispäälliköksi ja Aaltosen johdolla erityisen tarkkailun kohteeksi otettiin oikeistolainen liikehdintä.<ref>Leppänen 1994, s. 96-99.</ref> SKP kannusti jäseniään rekrytoitumaan Valpon ja poliisin palvelukseen.<ref>Leppänen 1994, s. 227-228.</ref>
Rivi 342 ⟶ 351:
==Kansainväliset yhteydet==
===Internationalismi===
SKP kannatti alkuvuosinaan Kominternin linjan mukaisesti maailmanlaajuista valtioliittoa, johon kaikkien sosialististen maiden oletettiin liittyvän. Linja muuttui, kun maailmanvallankumouksen näköalat heikkenivät ja Neuvostoliitto alkoi rakentaa [[Sosialismi yhdessä maassa|sosialismia yhdessä maassa]]. Vuodesta 1925 alkaen SKP puolusti Suomen valtiollista itsenäisyyttä. Terijoen hallituksenkin ohjelmissa tavoitteena oli ainakin jonkinasteinen valtiollisesti itsenäinen asema. Lokakuussa 1944 julkisuuteen tulon yhteydessä annetussa vetoomuksessa SKP ilmoitti Suomen itsemääräämisoikeuden ja itsenäisyyden olleen puolueelle ”aina kallis ja pyhä”. Yksityiskeskusteluissa ja julkaisematta jääneissä luonnoksissa osa SKP:n johtohenkilöistä kannatti 1940-luvulla myös Suomen liittämistä Neuvostoliittoon.<ref>Rentola 1994, s. 321, 490.</ref>
[[Internationalismi]]n marxilais-leniniläinen tulkinta ei sulkenut pois [[Isänmaallisuus|isänmaallisuutta]]. Neuvostomarxismin käsitys internationalismista tuli esiin esimerkiksi valvontakomission Ždanovin marraskuussa 1944 SKP:n johdolle antamissa neuvoissa: kommunistien piti olla patrioottisia sortumatta sovinismiin tai kosmopolitanismiin.<ref>Rentola 1994, s. 505.</ref>
===Toiminta Neuvostoliitossa===
Venäjällä SKP:n perusorganisaation muodostivat aluksi kommunistiset klubit. Osa klubeista syntyi jo pidempään toimineiden suomenkielisten työväenyhdistysten pohjalta. Klubeja toimi myös puna-armeijan suomalaisissa joukko-osastoissa. Klubit kuuluivat samanaikaisesti sekä Suomen että Venäjän kommunistiseen puolueeseen. Puolueiden suhdetta ei määritelty tarkasti, mutta käytännössä SKP asettautui muiden VKP:n alueellisten ja kansallisten järjestöjen rinnalle. VKP määritteli yleisen linjan, mutta SKP teki itsenäisiä päätöksiä suomalaisten keskuudessa. SKP agitoi kansalaisia neuvostohallituksen puolelle, järjesti sotilaita puna-armeijaan ja huolehti suomalaisten pakolaisten asioista. Helmikuussa 1919 toimi 23 klubia. Syksyllä 1919 suurimmassa osassa klubeista oli venäjänsuomalainen enemmistö. Joulukuussa 1919 VKP:n puoluekokous päätti muodostaa [[VKP:n suomalaisten järjestöjen keskustoimisto]]n, jonka alaisuuteen siirrettiin kaikki Venäjällä toimineet SKP:n klubit ja suurin osa puolueen alaisuuteen aiemmin kuuluneista toiminnoista. Päätös oli SKP:n lokakuussa tekemän ehdotuksen mukainen, mutta samalla osa VKP:n kansallisten järjestöjen uudelleenorganisointia.<ref>Saarela 1996, s. 37, 63-66, 100.</ref> Pietarissa toiminut keskustoimisto lakkautettiin vuoden 1922 lopussa.<ref>Saarela 1996, s. 379.</ref>
Rivi 356 ⟶ 370:
Ulkomaan byroo piti viimeisen kokouksensa Moskovassa 22. syyskuuta 1937. Kokouksessa käsiteltiin vain puhdistuksiin liittyviä asioita. Byroon viimeinen yhteinen päätös tehtiin 4. joulukuuta. Puheenjohtajaksi Mäkisen syrjäyttämisen jälkeen valittu Lehtosaari hoiti toimiston kirjeenvaihtoa kunnes joutui itse pidätetyksi.<ref>Rentola 1994, s. 51, 53, 56-59.</ref> Puolueen Moskovan toimisto jatkoi vuonna 1938 toimintaa matalalla profiililla pysyen erossa aktiivisesta politikoinnista.<ref>Rentola 1994, s. 60.</ref> SKP:n Neuvostoliitossa oleskelleista johtohenkilöistä syrjäyttämiseltä välttyivät [[Inkeri Lehtinen]], [[Armas Äikiä]], [[Otto-Wille Kuusinen]] ja [[Tuure Lehen]].<ref>Rentola 1994, s. 64-66, 69.</ref> Ryhmällä ei ollut mahdollisuuksia poliittisiin aloitteisiin ja sen jäsenet olivat itsekin NKVD:n tutkintojen kohteina. Ryhmä mukautui kaikessa toiminnassaan neuvostojohdon tavoitteisiin.<ref>Rentola 1994, s. 69, 74.</ref> Terrorin hellitettyä toiminta hieman elpyi, mutta esimerkiksi kokouksia ei pidetty. SKP:n toimitsijoiden liikkumista kontrolloitiin ja kirjeenvaihtoa rajoitettiin. Ulkomaan byroosta tuli siten pelkkä Stalinin ulkopolitiikan väline.<ref>Rentola 1994, s. 122, 126.</ref>
Suomessa olleet kommunistit ja uhrien omaiset eivät tienneet vuosina 1937-1938 kadonneiden tarkemmista kohtaloista ennen 1950-luvun loppua.<ref name=”rentola94s55”/> Toisen maailmansodan jälkeen myös esimerkiksi Suomen poliittinen johto uskoi Neuvostoliitossa oleskelevan runsaasti vallankumoukseen valmiita suomalaisia [[punaupseerit|punaupseereita]].<ref name=”rentola94s72”>Rentola 1994, s. 72-73, 477.</ref> Toisaalta Suomeen palasi jo puhdistusten aikana selvinneitä, joiden kertomukset levisivät laajasti julkisuuteen.<ref>Rentola 1994, s. 113-114, 295.</ref> Neuvostoliitossa teloitukset salattiin ja ihmiset tajusivat asian laidan ajan myötä, kun kadonneista ei kuulunut mitään.<ref name=”rentola94s72”/> Puhdistukset olivat tabu SKP:n piirissä 1950-luvulle asti. Maltillinenkin julkinen kritiikki terroria kohtaan tulkittiin puolueen ja Neuvostoliiton halventamiseksi, ja monet suunsa avanneet erotettiin. Terrorin kokeneet ja puolueuskollisuutensa säilyttäneet pitivät tapahtumien syynä esimerkiksi fasistien soluttautumista NKVD:hen.<ref>Rentola 1994, s. 64.</ref>
====Terijoen hallitus====
Rivi 365 ⟶ 379:
Kansanhallituksen suosio Suomen suomalaisten keskuudessa oli vähäistä. Hyökkäys koettiin laajasti epäoikeudenmukaiseksi myös vasemmistopiireissä ja kritiikkiä Neuvostoliittoa kohtaan esitettiin johtavien kommunistienkin keskuudessa.<ref>Rentola 1994, s. 176-179, 190, 217.</ref> Neuvostomielistä vastarintaliikettä ei syntynyt.<ref>Rentola 1994, s. 181-182.</ref> Sota vahvisti SDP:n otetta työväestöstä ja vasemmistolaisesta sivistyneistöstä.<ref>Rentola 1994, s. 207-208.</ref> Tukholmassa oleskellut pääsihteeri [[Arvo ”Poika” Tuominen|Arvo Tuominen]] irtautui SKP:stä sotaan liittyneiden erimielisyyksien johdosta.<ref>Rentola 1994, s. 197-207.</ref>
Jatkosodan jälkeen SKP:n ydinjohtoon ei nostettu niitä henkilöitä, jotka kritisoivat Neuvostoliittoa talvisodan aikana. Neuvostoliitossa hallituksen ja sodan taustat salattiin 1980-luvulle asti. Suomessa Terijoen hallitusta pidettiin pitkään keskeisenä todisteena Neuvostoliiton ekspansiivisista aikeista ja suomalaisten kommunistien maanpetoksellisuudesta.<ref>Rentola 1994, s. 177-178, 190, 207.</ref> Neuvostoliitto ei päästänyt Otto-Wille Kuusista Suomeen sotien jälkeen, mikä Kimmo Rentolan mukaan johtui ennen kaikkea siitä, että suhteita Suomen johtoon ei haluttu pilata.<ref>Rentola 1994, s. 537.</ref> Osa ministereistä kuitenkin saapui Suomeen ja he toimivat SKP:ssä keskeisissä tehtävissä.
===Komintern===
Rivi 375 ⟶ 389:
===Neuvostoliiton kommunistisen puolueen vaikutus===
SKP:n poliittinen johto toimi 1940-luvulle asti Neuvostoliitossa ja puolueen politiikka oli perustamisesta lähtien läheisesti kytköksissä Neuvostoliiton kommunistisen puolueen linjauksiin. Alkuvuosina bolsevikkien esimerkkiä sovellettiin Suomen olosuhteisiin suhteellisen vapaasti ja tulkinnoista keskusteltiin avoimesti. NKP:n sallima liikkumavara kapeni vähitellen ja supistui lopulta olemattomiin 1930-luvun lopun terrorin myötä.<ref>Rentola 1994, s. 122.</ref> Vuosina 1940-1941 SKP:n toimintaa Neuvostoliitossa välillä elvytettiin ja välillä tukahdutettiin Stalinin ja NKVD:n aikeista riippuen.<ref>Rentola 1994, s. 280-281, 283, 303.</ref> Jatkosodan sytyttyä SKP:n toimitsijat ohjattiin neuvostovaltion, armeijan ja Kominternin tehtäviin eikä puoluetoimintaa enää käynnistetty uudelleen. SKP:n paikkaa Kominternissä ei täytetty puoluesihteeri Antikaisen kuoltua lokakuussa 1941.<ref>Rentola 1994, s. 351-352, 365.</ref> Neuvostoliittoon rintaman yli loikanneet kommunistit ohjattiin pääasiassa tiedustelutehtäviin NKVD:lle ja [[GRU]]:lle.<ref>Rentola 1994, s. 366-373.</ref> Myös SKP:n Suomen organisaatio kytkettiin Neuvostoliiton sotilastiedustelun käyttöön, kun siihen saatiin yhteys kesällä 1942.<ref>Rentola 1994, s. 389, 393, 395.</ref> NKP:n johtava rooli kansainvälisen kommunismin keskuksena vahvistui entisestään toisessa maailmansodassa saavutettujen voittojen myötä.<ref>Rentola 1994, s. 444.</ref>
Syksystä 1944 alkaen kommunistit tekivät läheistä yhteistyötä [[Liittoutuneiden valvontakomissio]]ta johtaneen neuvostoliittolaisen [[Andrei
==Tiedonvälitys==
Rivi 384 ⟶ 398:
Perustava kokous päätti ottaa puolueen haltuun Vapaus- ja [[Kumous]]-lehdet, mutta joulukuussa 1919 SKP:n Venäjällä tapahtunut kustannustoiminta siirrettiin [[VKP:n suomalaisten järjestöjen keskustoimisto]]n alaisuuteen.<ref>Saarela 1996, s. 65-66.</ref>
Vuonna 1941 SKP:n työvaliokunta julkaisi Etujoukko-monistelehteä [[Bertolt Brecht]]in lahjoittamalla monistuskoneella.<ref>Rentola 1994, s. 323.</ref> Syksyllä 1941 SKP:n äänenkannattajaksi perustettiin Sosialismin Airut.<ref>Rentola 1994, s. 348-350.</ref>
Vuonna 1945 puolueen pää-äänenkannattajaksi perustettiin sanomalehti [[Työkansan Sanomat (1945)|Työkansan Sanomat]]. Se yhdistettiin vuoden 1957 alusta SKDL:n [[Vapaa Sana (sanomalehti)|Vapaa Sana]] -lehteen, jolloin nimi muutettiin [[Kansan Uutiset|Kansan Uutisiksi]]. Kansan Uutiset oli SKP:n ja SKDL:n yhteinen äänenkannattaja puolueiden lakkauttamiseen asti. SKP:n poliittis-teoreettinen aikakauslehti oli kuukausittain ilmestynyt [[Kommunisti (SKP:n äänenkannattaja)|Kommunisti]] (1944–1990) ja tiedotuslehti [[Päivän Posti]] (1964–).
Rivi 394 ⟶ 410:
Sisällissodan jälkeen kommunistit saivat enemmistön uudelleen järjestäytyneessä [[Suomen Ammattijärjestö]]ssä, jonka jäsenmäärä ja vaikutusvalta tosin jäivät varsin vähäisiksi. 1920-luvun SAJ:ta leimasi kommunistien ja sosiaalidemokraattien keskinäinen kamppailu, ja keskusliitto hajosi vuonna 1929 SDP:n kannattajien lähdettyä siitä.
Kommunistien haltuun jäänyt SAJ lakkautettiin 1930 muiden vasemmistojärjestöjen tavoin. Sosiaalidemokraatit perustivat samana vuonna uuden [[Suomen Ammattiyhdistysten Keskusliitto|Suomen Ammattiyhdistysten keskusliiton]], johon suurin osa vasemmiston kannattajista ei liittynyt. SKP perusti salaisen [[Suomen Punainen Ammattijärjestö|Punaisen ammattijärjestön]], joka toimi vuosina 1931–1934, mutta jäi hyvin pieneksi. Kominternin [[Kansanrintama|vaihdettua asennettaan]] SKP alkoi ohjata kannattajiaan SAK:hon elokuusta 1933 alkaen.<ref>Saarela 2002, s. 48-50.</ref> Tämä johti SAK:n jäsenmäärän huomattavaan kasvuun ja lähes katkoksissa ollut lakkoliikehdintä alkoi elpyä.<ref>Rentola 2002, s. 65.</ref> Välirauhan aikana kommunistien linjan määritteli SKP:n työkomitean ammatillinen jaosto Väinö Tattarin ja Aaro Uusitalon johdolla. SAK:n lokakuun 1940 edustajakokouksessa vasemmistosuuntaus sai noi neljänneksen kannatuksen ja valtuuston valittiin kaksi kommunistia. SKP pyrki nostamaan lakkoliikettä, jonka SAK:n johto tukahdutti alkuvuonna 1941.<ref>Rentola 1994, s. 275-276.</ref>
Toisen maailmansodan jälkeen jälkeen kommunistit ja sosialidemokraatit taistelivat vallasta SAK:ssa. Kamppailu oli kiivainta 1940- ja 1950-lukujen vaihteessa, jolloin jakautuminen kahdeksi keskusjärjestöksi oli lähellä. 1950-luvun alussa sosialidemokraatit saivat pysyvän yliotteen keskeisissä liitoissa ja koko keskusjärjestössä. SKP:n toimintaa johdettiin ay-jaostosta käsin. Yksittäisten liittojen työtaistelujen ohella kommunistit käynnistivät laajempia lakkoliikkeitä, joihin osallistuivat useat puolueen hallitsemat liitot. [[Tapio Bergholm]]in mukaan SKP:n heikosti toiminut ja poukkoilevia päätöksiä tehnyt ay-organisaatio ei kuitenkaan pystynyt ohjailemaan työmarkkinatapahtumia kuin poikkeustapauksissa. Kommunistit olivat enemmistönä [[Suomen Elintarviketyöläisten Liitto|Elintarviketyöläisten]], [[Suomen Kuljetustyöntekijäin Liitto (1925)|Kuljetustyöntekijäin]], [[Suomen Kutomatyöväen Liitto|Kutomateollisuustyöväen]], [[Suomen Metsä- ja Uittotyöväen Liitto|Metsä- ja uittotyöväen]], [[Suomen Muurarien Liitto|Muurarien]], [[Kumi- ja nahkatyöväen liitto|Nahka-, jalkine- ja kumityöväen]], [[Suomen Puutyöväen Liitto|Puutyöväen]], [[Rakennusliitto|Rakennustyöläisten]] ja [[Suomen Sukeltajain Liitto|Sukeltajain]] liitoissa. [[Paperiliitto|Paperiteollisuudentyöntekijäin Liitto]] siirtyi kommunisteilta sosialidemokraateille keväällä 1949.<ref>{{Kirjaviite | Nimeke = Sopimusyhteiskunnan synty I. Suomen Ammattiyhdistysten Keskusliitto 1944–1956 | Julkaisija = Otava | Vuosi = 2005 | Tekijä = Tapio Bergholm | Sivut = 228-234 | Isbn = 951-1-20418-1 }}</ref> Monet kommunistijohtoiset liitot erotettiin SAK:sta. Metsä- ja uitto- sekä kuljetusliittoa ei päästetty koskaan takaisin.<ref>Leppänen 1994, s. 706.</ref>
| |||