Ero sivun ”Kaarina Maununtytär” versioiden välillä

Ei muutosta koossa ,  9 kuukautta sitten
p
wfix, typo
p (wfix, typo)
Kevättalvella 1577 Kaarina Maununtyttären saavutti sanoma Ruotsista, jossa kerrotiin hänen puolisonsa Eerikin kuolleen Örbyhusissa 26. helmikuuta. Tämän jälkeen Kaarinalla ei enää ollut tarvetta olla vangittuna. Yhdeksän vankeusvuoden jälkeen Kaarina Maununtyttärelle ja hänen tyttärelleen, lähes koko elämänsä vankiloissa viettäneelle 10-vuotiaalle Sigridille koitti elämä vapaudessa. Kaarinalla ei ollut lainkaan omia varoja, vaan hän oli yhä täysin riippuvainen vangitsijastaan eli omasta langostaan Juhanasta. Tyypillistä kaikille Kustaa Vaasan pojille oli kuitenkin se, että huolimatta keskinäisistä erimielisyyksistään he aina kunnioittivat toistensa vaimoja ja hylättyjä jalkavaimoja.
 
Vajaa kuukausi Eerikin kuoleman jälkeen, 20. maaliskuuta 1577 Juhana III läänitti "rakkaalle rouva Kaarina Maununtyttärelle, velivainajamme kuningas Eerikin leskelle" [[Liuksialan kartano]]n "Ylä-Satakunnassa" siihen kuuluvine 26 [[verotila|verotaloineen]], niin että hän "edellä mainitut kartanon ja verotalot kaikkine korkoineen ja veroineen, jotka niistä koituvat ja pitää maksaa, saa esteettä nauttia ja pitää". Liuksialan kartano sijaitsi [[Kangasala]]n pitäjässä vajaat 20 kilometriä itäkaakkoon nykyisestä Tampereesta. Se oli suurimpia kartanoita "Ylä-Satakunnassa" kuten tätä Hämeen osaa siihen aikaan kutsuttiin. Kartanon oli yhdistänyt useista eri taloista vuonna 1556 Kustaa Vaasa, joka oli tällöin luonut [[RoineenRoine]]en rannalle kuninkaankartanon, joka sitten aina Kaarinan tuloon asti vuoteen 1577 oli Ylä-Satakunnan voudin asemapaikka. Liuksialan kartanon tilien mukaan kartanossa söi 40 henkeä "huovien ruokapöydässä", joten kartano lienee ollut henkilökunnaltaan hyvin suuri. Viljeleminen seudulla oli kuitenkin vaikeaa ja aivan erilaista kuin Lounais-Suomen viljavissa kartanoissa. Kartanon päärakennuksesta oli vain viisi kilometriä linnuntietä [[Vääksyn kartano]]n pihapiiriin, jonka omisti Juhanan entinen pitkäaikainen jalkavaimo [[Kaarina Hannuntytär]].<ref>Cardberg s. 133</ref>
 
Vain päivä sen jälkeen kun Kaarina oli saanut Liuksialan, 21. maaliskuuta 1577, Juhana III kirjoitti vielä kaksi muuta kirjettä, toisen Suomen käskynhaltijalle Klas Åkenpoika Tottille ja toisen Turun linnan voudille. Heidät velvoitettiin pitämään huoli siitä, että Kaarina todella sai Kangasalta Liuksialan kartanon taloineen. Samalla Kaarinan tuli saada Turun linnasta tiettyjä "vaatekamarivarusteita" siltä varalta, että Liuksialan kartanon varastot olivat talven jäljiltä tyhjentyneet. Klas Åkenpoika Totti velvoitettiin vielä maksamaan Kaarinalle 200 taaleria alkupääomaksi nuorelle entiselle kuningattarelle, joka lienee ollut täysin kokematon suuren maatilan hoidossa. Liuksialan kartanosta on saatu lisätietoja myös voutikunnan tileihin 1577 kuuluvasta luettelosta jossa kerrotaan, mitä kartanossa oli. Luettelo käsittää muun muassa 31 härkää, 31 lypsylehmää, 3 sonnia, 90 lammasta, 49 sikaa, 12 vasikkaa ja 60 kanaa. Härkien suuri määrä johtui siitä, että niitä käytettiin Hämeessä pelloilla vetojuhtina. Luettelossa mainitaan edelleen kattiloita, patoja, olutpannuja ja sammioita, viikatteita, kirveitä, piilukirveitä, varstoja, pesuvateja, rautaisia kynttilänjalkoja, pirtoja, häkilöitä, keritsimiä, pajatyökaluja, lihatiinuja, oluttynnyreitä ja nuottausvälineitä. Luettelon päättävät patjat, lakanat, pöytäliinat, ryijyt ja käsipyyhkeet.
Rahaa Kaarina Maununtyttären sarkofagiin ei kuitenkaan ollut, ja siksi komitea päätti järjestää keräyksen. Ensimmäinen lahjoitus tuli jo helmikuussa eräältä naisryhmältä [[Medelpad]]ista Ruotsista. Naiset olivat varmoja siitä, että Kaarina oli kotoisin heidän maakunnastaan. Keräys jatkui tämänkin jälkeen kirjeillä, joita kirjoitettiin henkilöille, joiden voitiin ajatella osallistuvan avustuksilla keräykseen. Lisäksi tehtiin listoja, joita levitettiin ympäri maata. [[Zacharias Topelius]] antoi keräykselle tukensa ja kirjoitti siihen liittyen vetoomuksen [[Helsingfors Dagblad]]iin. Tulos oli lopulta vajaat 10&nbsp;000 markkaa, joka osoittautui riittäväksi. Sarkofagin suunnitteli virkaa tekevä lääninarkkitehti Theodor Decker. Se veistettiin Amsterdamissa mustasta belgialaisesta marmorista, kun taas jalustan teki turkulainen kivenhakkaaja K.G. Forsström, joka louhi kiven läheisestä Kerttulinmäestä. Sarkofagi pystytettiin valmistuttuaan niin sanottuun Kankaisten kuoriin, joka on Turun tuomiokirkon pohjoislaivan ulkopuolisista kappeleista itäisin. Kaarina Maununtytär siis siirrettiin eteläpuolen itäisimmän kappelin alla olevasta hautaholvista suoraan sen vastapäätä sijaitsevaan pohjoispuolen kappeliin. Täten hän sai kokonaan oman kappelin, johon sarkofagi voitiin sijoittaa. Kappeli oli alun perin rakennettu 1655–1657 Horn- ja Kurck-sukuja varten, joiden haudat ovat kappelin lattian alla.
 
27. elokuuta 1867 Kaarina Maununtyttären arkku nostettiin Tottien hautaholvista ja pantiin sen jälkeen mustaan marmorisargofagiinmarmorisarkofagiin. Siirrosta vastanneen komitean kaikki jäsenet olivat paikalla samoin kuin suuri joukko tapahtumasta kiinnostuneita kaupunkilaisia. Kaksi lääkäriä olivat saaneet tehtäväkseen tutkia arkun sisällön ja Kaarina Maununtyttären jäänteet. Lääkärit olivat professori Johan Fredrik Elfving ja kaupunginlääkäri Berndt Gustaf Hahl. Pöytäkirjan kirjoitti pastori Adolf Lindtman ja siitä voi lukea muun muassa seuraavaa:<ref>Cardberg s. 198</ref>
 
{{Sitaatti|Nostettiin kuningattaren arkku kankaalle 250-vuotisesta leposijastaan hyvin varovasti, koska se osittain ajan hampaan, osittain mahdollisesti myös ulkoisen väkivallan takia oli niin huonokuntoinen, että se uhkasi hajota. Nostettaessa havaittiin arkun olevan honkaa ja saumoista hartsattu sekä niin ulko- kuin sisäpuolelta verhottu palttinalla, jonka päällä oli mustaa silkkisamettia, vaikka päällisestä nyt ei juuri paljoa ollut jäljellä. Kun rikkinäinen kansi, joka kuitenkin vielä oli naulattuna kiinni arkun jalkopäähän, oli nostettu ylös, löydettiin arkusta paitsi kuningattaren ruumista erään sivukilven kädensija sekä jäännöksiä hiusvalkista, jonka koristeita turhaan etsittiin tomun joukosta. Muuten olivat kaikki muut ulkoiset koristeet, luultavasti tuomiokirkkoa toistuvasti koetelleiden ryöstöjen seurauksena, hävinneet jäljettömiin. Ruumis, joka sen muumiomaisesta tilasta päätellen oli ollut balsamoitu, lepäsi sametilla, jolla arkku oli ollut päällystetty. Pääkallo ja molemmat käsivarret olivat irti muusta ruumiista, joka vielä oli melko hyvin säilynyt. Oikea käsi oli sivulle ojennettuna, vasemman kämmenen luut sitä vastoin olivat pääkallon vieressä. Kummastakin kädestä olivat sormet hävinneet, mikä antaa aiheen olettaa, että ruumista on tätä ennen tutkittu ja kalleudet, jotka sillä mahdollisesti on ollut, on otettu pois. Vatsasta tavattiin joukko pienehköjä silkkilappuja, niitä oletetaan käytetyn balsamoinnissa; ryydeistä ei sitä vastoin voitu havaita jälkeäkään. Jalat ja jalkaterät olivat parhaiten säilyneet, viimemainitus olivat äärimmäisen pienet ja niiden nilkat olivat vielä kauniit ja korkeat. Käärinliinoista oli jäljellä suuria mustan sametin kappaleita ja ruskeaa kuviollista paksua silkkikangasta. Tämän muistiinmerkitsemisen jälkeen komitean puheenjohtaja, kreivi Creutz ja muut läsnä olleet jäsenet kantoivat maatuneen tomumajan sen uuteen leposijaan. Raskas marmorikansi putosi sen jälkeen haudan päälle.}}
Kaarina Maununtyttären jäämistön siirron aikana yksi hammas irtosi kallosta, ja taiteilija [[Erik Johan Löfgren]] otti sen talteen. Kun Turku 14 vuotta myöhemmin sai Turun linnaan kaupungin historiallisen museon, hammas luovutettiin museon omistukseen. Siellä se kuului pitkän aikaa museon vetonauloihin. Nykyisin hammasta säilytetään rasiassa museon varastossa yhdessä käsin kirjoitetun runon, ''Auttamattoman pekoraalin'', kanssa, jonka hampaan kunniaksi kirjoitti sanomalehtimies [[Axel Gabriel Ingelius]]. Runossa sanotaan "Historiallinen hammas. Aarteen omistan enemmän kuin moni suuri, vaikka poroporvari ei mokomaa usko juuri. Se on pieni hammas vain, mutta se ei koskaan lähde kädestäin".
 
Kaarina Maununtyttären sargofaginsarkofagin lisäksi hänen kappeliinsa sijoitettiin länsiseinälle myös hiekkakivestä veistetty rintakuva. Kuva lienee peräisin suuremmasta veistetystä hautamuistomerkistä, joka luultavasti tehtiin Kaarina Maununtyttären hautaanpanon jälkeen, mutta joka oletettavasti vahingoittui jossakin tuomiokirkkoa 1600- tai 1700-luvuilla koetelleista tulipaloista. Nykyisin korkokuva on ainoa kuva, joka varmuudella esittää Kaarina Maununtytärtä. Ruotsin linnoissa olevat muotokuvat ovat osoittautuneet muita henkilöitä esittäviksi. Vuonna 1871 kappeliin sijoitettiin lopuksi taiteilija [[Wladimir Swertschkoff]]in tekemät lasimaalaukset. Keskimmäisessä kuvassa Kaarina Maununtytär luopuu kruunustaan. Hänen sivuillaan on kaksi paashia, joista toinen ottaa hänen kruununsa vastaan. Oikealla kädellään Kaarina sulkee syliinsä toisen, jolla on kädessään Suomen vaakuna.<ref>Cardberg s. 200</ref>
 
==Lähteet==
20 373

muokkausta