Ero sivun ”Punaiset prikaatit” versioiden välillä

Järjestöllä oli juurensa ''Collettivo politico metropolitano''&nbsp;-nimisessä aktivistiryhmässä jonka perustivat 1960-luvun loppupuolella Renato Curcio ja Duccio Berio.<ref>Cazzullo s. 41</ref> Noin 70 tämän ryhmittymän jäsentä kokoontui marraskuussa 1969 erääseen hotelliin [[Chiavari]]n kaupungissa tarkoituksella luoda teoreettinen perusta tulevalle taistelulle. Osaanottajien listasta löytyy melkein kaikki ensimmäisen sukupolven johtavien prikaatilaisten nimet. Paikalla oli neljä sosiologian opiskelijaa [[Trento]]n yliopistosta: Renato Curcio, Margherita "Mara" Cagol, Paola Besuschio ja Giorgio Semeria, kolme entistä [[Italian kommunistinen puolue|Italian kommunistipuolueen PCI]]:n jäsentä: Alberto Franceschini, [[Prospero Gallinari]] ja Roberto Ognibene, sekä kolme Sit-Siemens-tehtaan työläistä: [[Mario Moretti]], Corrado Alunni ja Alfredo Bonavita.<ref>Zavoli s. 75-76</ref>

Punaisten prikaatien edeltäjänä voi pitää myös [[Giangiacomo Feltrinelli]]n "Partisaanitoiminnan ryhmää" (GAP), joka toimi vuosina 1969-19721969–1972 tehden omaisuuteen kohdistuvia iskuja muun muassa suuryhtiöitä ja [[Yhdysvallat|USA:n]] konsulaatteja vastaan sekä lähetti piraattiradiota. Feltrinelli ja Punaisten prikaatien johto olivat kuitenkin eri mieltä monesta asiasta joten mitään yhteistyötä ei ryhmien välillä saatu aikaan.<ref>Galli s. 14-15</ref>

Ensimmäiset Punaisten prikaatien nimissä allekirjoitetut ''kommunikeat'' ilmestyivät syyskuussa [1971 liittyen tehtaissa toteutettuun sabotaasiin. Ensimmäiset kidnappaukset kohdistuivat tehtaiden esimiehiin vuosina 1972-19731972–1973, ja kidnapatut vapautettiin lyhyen vangitsemisen jälkeen. Punaiset prikaatit ilmoittivatkin olevansa nimenomaan tehdastyöläisten taisteluita tukeva järjestö, ja organisaation toiminta rajoittui [[Milano]]n ja [[Torino]]n teollisuuskeskuksiin.

Ensimmäiset prikaatien toiminnan vaatimat kuolonuhrit olivat 17. kesäkuuta 1974 kaksi uusfasistisen MSI-puolueen [[Padova]]n jaoston jäsentä, jotka ammuttiin "vahingossa" MSI-puolueen arkistona käyttämään varastotilaan kohdistuneen murtovarkauden yhteydessä. Tarkoituksena oli varastaa MSI:n jäsenluetteloita tai muita tärkeitä papereita, ja kun paikalla sattumalta olleet Giuseppe Mazzola (s. 1914) ja Graziano Giralucci (s. 1944) yrittivät estää varkauden, heidät ammuttiin.<ref>Zavoli s. 102</ref> Samana vuonna BR kidnappasi [[Genova]]n pääsyyttäjän [[Mario Sossi]]n vaatien kahdeksan ''Gruppo XXII Ottobre''&nbsp;-aktivistiryhmän jäsenen vapauttamista vankilasta. Sossia pidettiin vankina 35 vuorokautta, kunnes genovalainen tuomioistuin päätti, että vangit vapautetaan. Tämä päätös jäi kuitenkin toteuttamatta, koska syyttäjä Francesco Coco valitti siitä heti korkeampaan oikeusasteeseen, eikä päätöstä voitu panna toimeen, ennen kuin valitus oli käsitelty. Punaiset prikaatit tunsivat kuitenkin itsensä moraalisiksi voittajiksi, ja Sossi sai kyydin Milanoon, jossa hänet jätettiin istumaan puiston penkille taskussaan junalippu kotikaupunkiinsa.<ref>Zavoli s. 156-159</ref> Seuraava kidnappaus oli Punaisten prikaatien ensimmäinen täysin epäonnistunut operaatio. Sitä johti Mara Cagol, Renato Curcion vaimo. Kidnappauksen uhri oli tunnettu liikemies Vittorio Vallarino Gancia. Tällä kertaa poliisi löysi "kansan vankilan" 5. kesäkuuta 1975, ja syntyneessä tulitaistelussa kuoli Cagol ja yksi poliisi. Poliisien iskua johtanut luutnantti Umberto Rocca menetti vasemman kätensä, kun Cagolin heittämä käsikranaatti räjähti hänen vieressään.<ref>Zavoli s. 208-209</ref>

[[Image:Via_Mario_Fani_incrocio_via_Stresa.jpg|thumb|Via Mario Fanin ja Via Stresan risteys vuonna 2012. Kuvan auto seisoo sunnilleensuunnilleen samassa paikassa kuin mihin Mario Morettin auto pysähtyi 34 vuotta aikaisemmin.]]

Syvästi uskovaisen Moron päivittäisiin tapoihin kuului käynti aamumessussa Via Riccardo Zandonain varrella olevassa Santa Chiaran kirkossa. Tutkittiin mahdollisuutta kidnapata hänet kirkossa, mutta suunnitelma hylättiin pian, koska ympärillä olisi liian paljon sivullisia, jotka saattaisivat joutua keskelle tulitaistelua. Moroa varjostaessaan Franco Bonisoli pani merkille, että Moron [[Fiat 130|Fiat 130 berlinaBerlina]]&nbsp;-mallinen auto ei ollut panssaroitu. Tämä merkittävä havainto sinetöi Moron kohtalon. Koska hän aina istui yksin auton takaistuimella, oli mahdollista ampua auton etuosassa istuvat kaksi miestä, autonkuljettaja ja henkivartija, lähietäisyydeltä Moroa vahingoittamatta. Saattueen toinen auto oli [[Alfa Romeo Alfetta]], jossa yleensä istui kolme henkivartijaa. Oli vain valittava sopivin paikka Moron reitin varrelta, missä autot voisi pysäyttää. Katu joka valittiin, oli Via Mario Fani, tarkemmin Via Stresan risteys.

Moron kaappauksesta käytetään Italiassa nimityksiä "Via Fanin verilöyly" (''la strage di via Fani'') ja "Via Fanin väijytys" (''l'agguato di via Fani''). Se alkoi 16. maaliskuuta 1978, kello 09:9.02 paikallista aikaa, ja kesti kokonaisuudessaan vain pari minuuttia. Hyökkääjiä oli yhdeksän, kahdeksan miestä ja yksi nainen: Barbara Balzerani, Franco Bonisoli, Alessio Casimirri, Raffaele Fiore, Prospero Gallinari, Alvaro Lojacono, Mario Moretti, Valerio Morucci ja Bruno Seghetti. Moretti paljasti haastattelussa 15 vuotta myöhemmin, että paikalla oli aluksi ollut kymmeneskin henkilö, "kukkaistyttö" Rita Algranati.<ref>Castronuovo s. 277</ref> Hänen tehtävänään oli seisoa Via Mario Fanin määrätyssä kohdassa kukkakimppu kädessään ikään kuin jotain ystävää odottaen. Moron ja henkivartijoiden autojen ohittaessa Algranati nosti kukkakimpun korkealle päänsä yläpuolelle heiluttaen sitä kuin tervehtiäkseen jotain kadun toisella puolella olevaa henkilöä. Heilutettuaan näin nimensä historiaan hän välittömästi poistui paikalta osallistumatta itse hyökkäykseen. Seuraavilla tapahtumilla oli useita silminnäkijöitä, joista ainakin yhden voidaan epäillä olleen [[mytomaani]], ja hänen kertomuksellaan on ollut merkittävä vaikutus tapauksesta myöhemmin kehitettyihin salaliittoteorioihin. Tämä silminnäkijä, Alessandro Marini, väitti muun muassa, että paikalle saapui myös kaksi henkilöä Honda-merkkisellä moottoripyörällä, joista toinen ampui häntä kohti sarjan konepistoolilla. Tämän konepistoolin jättämiä tyhjiä hylsyjä ei kuitenkaan tapahtumapaikalta koskaan löydetty.<ref>Bianco & Castronuovo s. 109-115</ref> Tapauksen tunnetuin silminnäkijä oli Via Fanilla asuva uusfasistisen MSI-puolueen parlamentaarikko ja tuleva puoluesihteeri [[Pino Rauti]], joka näki kidnappauksen loppuvaiheet parvekkeeltaan. Rauti kertoi ymmärtäneensä heti, että kyseessä oli kidnappaus, mutta hän oli liian kaukana nähdäkseen, kuka uhri oli. Kukaan silminnäkijöistä ei nähnyt tapahtumaa kokonaisuudessaan, ja kaikki varma tieto siitä perustuu kidnappauksesta tuomittujen prikaatilaisten virallisiin lausuntoihin oikeudessa ja parlamentaaristen komiteoiden kuulusteluissa.

Nähdessään Algranatin kukkakimpun ilmassa Moretti ohjasi pysäköitynä olleen valkoisen [[Fiat 128]]&nbsp;-mallisen autonsa ulos Moron auton eteen. Morettin autossa oli varastetut diplomaattikilvet. Hän ajoi niin hitaasti kuin oli erityistä huomiota herättämättä mahdollista Via Stresan risteykseen. Tällä kohdalla autojen vasemmalla puolella seisoi jalkakäytävällä neljä miestä [[Alitalia]]-lentoyhtiön univormuissa, joiden alla oli luodinkestävät liivit, näennäisesti keskusteluun syventyneinä. He olivat Bonisoli, Fiore, Gallinari ja Morucci. Tultuaan "lentäjien" kohdalle Moretti jarrutti autonsa äkkipysähdykseen, minkä seurauksena oli lievä ketjukolari. Samanaikaisesti jonkun matkaa näiden kolmen auton takana neljäs auto, jossa istuivat Casimirri ja Lojacono, pysäköi lähes poikittain keskelle Via Mario Fania tukkien siten mahdollisen pakotien takaisin päin. Moretti astui ulos autostaan ikäänkuin katsastaakseen minkälaista peltivahinkoa kolari oli aiheuttanut. Tällöin "lentäjät" ottivat salkuistaan esille neljä [[konepistooli]]a ja hyökkäys alkoi. Fiore ja Morucci avasivat tulen kohti Moron autoa, kun taas Bonisolin ja Gallinarin maalina oli henkivartijoiden auto. Samanaikaisesti Balzerani hyppäsi ulos Via Stresalle risteyksestä muutaman metrin oikealle pysäköidystä autostaan konepistoolilla aseistettuna estääkseen siltä suunnalta mahdollisesti tulevat yritykset vaikuttaa tapahtumien kulkuun. Samasta tehtävästä saattueen takana vastasi [[M1 Garand]]&nbsp;-mallisella itselataavalla kiväärillä aseistautunut Lojacono.

Päinvastoin kunkuin tapahtumasta kertovassa elokuvassa (''Il caso Moro'', 1986) konepistoolit eivät suinkaan nakuttaneet ongelmatta koko hyökkäyksen ajan. Tämä ei ollut hyökkääjille yllätys, koska kolme niistä oli vanhanaikaisia, partisaanien sodanaikaisista varastoista löydettyjä aseita. Tästä syystä kaikilla oli myös pistooli taskussa. Moron autossa henkivartija Oreste Leonardi kääntyi heti hyökkäyksen alkaessa ympäri ja heittäytyi takaistuimella yksin istuvaa Moroa kohti yrittäen vetää häntä alaspäin suojaan, mutta kuoli lähes välittömästi, kun Moruccin ampuma sarja osui hänen oikeaan kylkeensä. Sen jälkeen Moruccin ase meni jumiin. Fioren konepistooli jumittui jo parin laukauksen jälkeen ja hänen päämaalinsa, Moron autonkuljettaja Domenico Ricci haavoittui vain lievästi. Riccillä oli kuitenkin vain pari sekuntia aikaa yrittää ohjastaaohjata auto esteiden ohi, eikä hän onnistunut, ennen kuin Morucci sai taas konepistoolinsa toimimaan ja tappoi hänet. Myös henkivartijoiden autoa tulittaneen Gallinarin konepistooli lakkasi toimimasta vain muutaman laukauksen jälkeen, ja hän jatkoi ampumista pistoolilla. Bonisolin konepistooli oli ainoa neljästä, joka toimi moitteettomasti, kunnes ammukset loppuivat. Alfa Romeon takaistuimella istunut henkivartija Raffaele Iozzino oli ainoa Moron saattajista, joka pääsi autosta elävänä ulos ja jopa onnistui ampumaan pari laukausta hyökkääjiä kohti, ennen kuin Bonisolin ja Gallinarin tulitus kaatoi hänet kuolleena kadulle.

Risteyksen vasemmalla puolella Via Stresalla istui Seghetti [[Fiat 132]]&nbsp;-mallisessa autossa odottamassa ammuskelun loppumista, ja peruutti sitten autonsa nopeasti Via Fanille. Moretti ja Fiore siirsivät nopeasti Moron Seghettin autoon. Fiore asettui takapenkille Moron viereen ja Moretti etupenkille Seghettin jäädessä ohjaajaksi. Vuonna 1993 antamassaan haastattelussa Moretti sai muun muassa vastata kysymykseen siitä mitä Moro tässä tilanteessa todella sanoi, koska siitä oli huhuja liikkeellä. Moretti: "Hän ei sanonut sanaakaan. Olimme šokkitilassa mekin, hänestä puhumattakaan".<ref>Moretti s. 132</ref> Pakoautoja oli valmiina kaikkiaan neljä. Seghettin auton lisäksi Balzeranin sininen [[Fiat 128]], Via Stresalle Bonisolin aikaisemmin pysäköimä [[Autobianchi A112]], sekä Casimirrin ja Lojaconon valkoinen [[Fiat 128]]. Bonisolin auto jätettiin jostakin syystä paikalle. Käytetyt pakoautot löydettiin myöhemmin samasta paikasta, Via Licinio Calvo-kadulle pysäköitynä. Jossakin matkan varrella Moro siirrettiin [[Fiat 850T]]&nbsp;-malliseen pakettiautoon ja siinä olevaan puulaatikkoon joka oli suuniteltusuunniteltu helposti kannettavaksi ja Moron mittojen mukaiseksi. Kaikki tapahtui erittäin nopeasti, sillä poliisien löytäessä Seghettin pakoauton kello 09:9.23, prikaatilaiset ja heidän vankinsa olivat jo kadonneet näkymättömiin.<ref>Bianco & Castronuovo s. 132</ref> Samanaikaisesti kun Moretti ja Gallinari veivät Moron vankilaansa, Balzerani, Bonisoli ja Fiore ajoivat pakoautot Via Licinio Calvolle, missä muut jäivät kyydistä ei ole tiedossa. Pysäköityään autonsa Bonisoli ja Fiore menivät bussilla [[Termini]]-rautatieasemalle ja sieltä junalla Milanoon, kun taas Balzerani, jonka oli määrä jäädä Roomaan poistui paikalta jalan.

Hyökkäyksen aikana ammuttiin kaikkiaan 91 laukausta, joista 45 osui Moron saattajiin. Iozzino joka oli ainoa autosta ulos ehtinyt sai myös kehoonsa eniten osumia. Hänen ruumiistaan löytyi 17 luotia. Hänen edessään saattoautossa istunut Francesco Zizzi sai vain kolme osumaa kehoonsa, kolme muuta 8 tai 9. <ref>Castronuovo s. 88-89</ref> Ottaen huomioon, että suurin osa laukauksista ammuttiin vain 1-21–2 metrin etäisyydeltä, noin 50&nbsp;% osumatarkkuutta voi pitää aika huonona tuloksena. Tätä mieltä oli ainakin Moretti, joka kertoi, että koska prikaateilla aina oli puute ammuksista, konetuliaseilla ampumista ei juuri harjoiteltu. Hän itse oli vuosikymmenen aikana kokeillut konepistoolilla ampumista vain kahdesti. Menestyksen takana olikin hänen mielestään aivan toinen tekijä, täydellisen yllätyksen antama etulyöntiasema.<ref>Moretti s. 122-123</ref>

Punaiset prikaatit tulkitsivat tilanteen siten että heillä oli nyt tavallaan kaksi panttivankia. Yksi oli Moro ja toinen oli kaikki Moron tiedossa olevetolevat arkaluontoiset poliittiset salaisuudet. Moron kuulustelut eivät kuitenkaan sujuneet hyvin. Moron osallistuminen Italian politiikkaan ja sen monitasoisiin juonitteluihin oli alkanut jo ennen Morettin syntymää ja hän oli itse asiassa kuulustelijalleen jos ei välttämättä älyllisesti niin ainakin kokemukseltaan täysin ylivoimainen vastustaja. Moretti myönsikin haastattelussa 15 vuotta myöhemmin että hänen mahdollisuutensa tulkita Moron vastauksia täysin ja oikein vuonna 1978 olivat hyvin rajoitetut.<ref>Moretti s. 159</ref> Moro paljasti epäsuorasti tietävänsä paljon muiden poliitikkojen salaisuuksia, mutta hän puhui niin kuin olisi puhunut toiselle kristillisdemokraattiselle poliitikolle, "puhuen koodia", eli siis jatkuvasti viitaten asioihin joista Morettilla ei ollut mitään ennakkotietoa.<ref>Moretti s. 161</ref> Moretti ilmaisi itse asian siten että hänellä ei silloin Moron "koodin avaimia” ollut, eikä Punaisilla prikaateilla ollut sellaista kuulustelijaa jota olisi tarvittu, nimittäin noin 60-vuotiasta pitkää politiikan kokemusta omavaa henkilöä. Moron vankeudessa kirjoittamat kirjeet ja muistiinpanot olivat yhtä ongelmallisia. Morettin mukaan Moro selvästi kirjoitti niille, joilla oli hänen koodinsa avaimet eikä uskonut, että Moretti todella ymmärtäisi sisällön täysin. Moretti myönsikin asian todella olleen näin. Hän ymmärsi että Moron vastaukset, kirjeet ja muistiinpanot itse asiassa sisälsivät paljon arkaluontoista mutta vain [[Palazzo Chigi]]n (hallituksen palatsin) salaisuudet tuntevalle käyttökelpoista informaatiota. Moron muistiinpanot olivat näin ollen Punaisille prikaateille "pommi joka oli mahdoton saada räjähtämään", ja hänen vastauksensa kuulustelijan kysymyksiin eivät niiltä osin jotka Moretti täysin ymmärsi sisältäneet mitään uutta käyttökelpoista tietoa. Moron muistiinpanot kuitenkin säästettiin aikomuksena tulkita ja julkaista ne myöhemmin poliittisesti kommentoituina, tehtävä jonka sai [[Nadia Mantovani]], ainoa Punaisten prikaatien jäsen jolla uskottiin olevan edellytykset tässä onnistua.<ref>Castronuovo s. 256-260</ref> Tämä suunitelmasuunnitelma kuitenkin kaatui jo 1. lokakuuta 1978 kun [[Italian karabinieerit|karabinieerit]] tekivät ratsian prikaatien Via Monte Nevoson tukikohtaan Milanossa, mistä löytyi Moron muistiinpanot sekä kolme prikaatilaista: Lauro Azzolini, Franco Bonisoli ja Nadia Mantovani.<ref>Zavoli s. 345-346</ref>

Punaisten prikaatien ajattelun mukaan poliittinen voitto voitaisiin saada myös sillä tavalla että pakoitetaanpakotetaan valtio vapauttamaan jo vankiloissa istuvia prikaatilaisia nostamalla asteettain hallitukseen kohdistuvaa painetta. Kun Moron kidnappauksesta oli kulunut tasan kuukausi, seurasi tiedoitetiedote numero 6., jossa ilmoitettiin että oikeudenkäynti Moroa vastaan oli viety päätökseen ja hänet oli tuomittu kuolemaan. TiedoiteTiedote numero 7. julkaistiin 20. huhtikuuta ja siinä ilmoittettiinilmoitettiin, että Moron voisi saada takaisin päästämällä vapauteen poliittisia vankeja. Vastaus tuli toimittaa 48 tunnin sisällä. Se tuli kuitenkin jo seuraavana päivänä: ”ei minkäänlaista vaihtokauppaa”.<ref>Zavoli s. 298</ref> Hallituksen vastaveto oli nimittäin jo tehty ja tulos oli valmiina. Oli asetettu asiantuntijakomitea tutkimaan Moron kirjeitä. Komitean tehtävänä oli näyttää toteen että Moro kärsi [[Tukholman syndrooma]]sta ja että hänen kirjeidensä ajatukset ja ehdotukset eivät siis olleet enää hänen omiaan vaan Punaisten prikaatien. Komitean tärkein jäsen professori Franco Ferracuti selvitti myöhemmin asiaa FBI:n edustajille: "Aldo Moro oli poliittisesti kuollut siitä päivästä kun hänen ensimmäinen kirjeensä Cossigalle [julkaistiin]." <ref>Castronuovo s. 222</ref>

Komitean avulla voitiin sitten sivuuttaa hiljaisuudella ne Moron viimeiset katkerat kirjeet, joissa hän kirjoitti että hän kuolee jos se on hänen puolueensa toivomus, ja lopulta parlamentin puhemiehelle suunattusuunnattu pyyntö siirtää hänet pois kristillisdemokraattien penkiltä toiselle paikalle, koska hän ei enää edusta tätä puoluetta.<ref>Zavoli s. 313</ref> Punaiset prikaatit täsmensivät 24. huhtikuuta ehtojaan tiedoitteessatiedotteessa numero 8. ja vaativat 13 vankilassa istuvan poliittisen aktivistin vapauttamista. Muussa tapauksessa Moron kuolemantuomio pantaisiin täytäntöön.<ref>Zavoli s. 307-308</ref>

Punaisten prikaatien viimeinen yritys saada jonkinlainen vaihtokauppa aikaan tapahtui 30. huhtikuuta kun Mario Moretti soitti Moron perheelle Termini-aseman puhelinkopista. Moretti sanoi aika suoraan että Moron aika oli loppumassa ja viimeinen mahdollisuus oli nyt että puoluesihteeri [[Benigno Zaccagnini]] nopeasti selvittäisi tilanteen lausunnolla joka antaisi mahdollisuuden lykätä tai kumota Moron kuolemantuomio. Moron vaimo vastasi tähän että perhe oli tehnyt kaiken minkä voi mutta heidän tilanteensa oli vaikea koska heitä käytännössä pidettiin vankeina omassa kodissaan. Moretti totesi että ongelma oli poliittinen, ja ainoa mahdollisuus pysäyttää tapahtumien kulku huonoon suuntaan oli nyt Zaccagninin käsissä.<ref>Zavoli s. 311-312</ref> Perhe toimi nopeasti ja 1. toukokuuta julkaistiin ''Il Giorno''&nbsp;-sanomalehdessä heidän avoin kirjeensä kristillisdemokraattien johdolle, jossa he kehottivat puoluetta osoittamaan rohkeutta tekemällä velvollisuutensa, jotta puolueen johtaja voitaisiin saada vapaaksi vankeudestaan. Kukaan ei vastannut, puolue näytti hylänneen johtajansa. Näin tulkitsi asian myös Moro ja kirjoitti kirjeen, jolla sanoutui irti kaikista poliittisista tehtävistään ja ilmoitti eroavansa puolueesta.<ref>Zavoli, s. 313.</ref>

Toukokuun ensimmäisinä päivinä Punaiset prikaatit äänestivät Moron kuolemantuomion täytäntöönpanosta. Äänestykseen osallistuivat kaikki prikaatien neljä jaostoa (Rooma, Milano, Torino ja Genova) sekä vankilassa istuvat entiset johtajat. Äänestyksen tulos oli Morettin mukaan lähes yksimielinen: kuolemantuomio pantaisiin täytäntöön.<ref>Zavoli s. 315</ref> Miten äänestys käytännössä tapahtui siitä ei ole kaikilta yksityiskohdiltaan varmaa tietoa. Rooman jaostosta kuitenkin tiedetään Morettin lausuntojen perusteella että hän tapasi henkilökohtaisesti siellä olevat prikaatien jäsenet kerätäkseen heiltä äänet. Yksi näistä tapaamisista, 3. toukokuuta, kehittyi kaksi tuntia kestäneeksi keskusteluksi jossa Moretti, Valerio Morucci ja Adriana Faranda eivät päässetpäässeet yhteisymmärrykseen tuomion täytäntöönpanosta. Keskustelun päätteeksi Morucci ja Faranda äänestivät Moron tappamista vastaan, ollen ainoat Punaisten prikaatien vakinaisista jäsenistä jotka näin tekivät.<ref>Moretti s. 168, 178</ref> Samaan tulokseen päätyi kaksi Moron vanginvartijoista, Germano Maccari ja Anna Laura Braghetti. Näiden neljän toimeenpanon vastustajan yhteinen asenne oli että Moro oli jo kärsinyt tarpeeksi. Hänen poliittinen uransa oli lopussa ja hänen tappamisensa sen alennuksen jälkeen mitä hän oli kärsinyt ja hänen puoluetoveriensa jätettyään hänet oman onnensa nojaan olisi moraaliton ja lähes epäinhimmillinen teko.<ref>Castronuovo s. 347-348</ref>

Toukokuun 5. päivänä tuli julkisuuteen Punaisten prikaatien tiedoitetiedote numero 9. Siinä ilmoitettiin lyhyesti että prikaatit päättävät 16. maaliskuuta alkaneen operaationsa toimeenpannen nyt Moron kuolemantuomion.<ref>Zavoli s. 314</ref> TiedoitteenTiedotteen tärkein verbi ”toimeenpanna” (”eseguire”) oli taivutettu [[gerundi]]-muotoon (”eseguendo”) mikä ilmaisee parhaillaan tapahtuvaa tekemistä.Tätä gerundin käyttöä on pidetty viimeisenä epäsuorana yrityksenä muuttaa johtavan hallituspuolueen asennetta aikaansaammalla ehkä jokin paniikinomainen reaktio. Toukokuun 8. päivänä kokoontuivat illalla Via Chiabreralla sijaitsevaan prikaatien tukikohtaan neuvotteluun ne Roomassa olevat prikaatilaiset joiden oli määrä osallistua tuomion toimeenpanoon. Keskustelun tuloksena oli toteamus että kristillisdemokraattien suunnalta viime hetkillä tulleisiin vinkkeihin, että saattettaisiinsaatettaisiin ”terveyssyistä” laskea vapaaksi yksi aktivisti, ei ollut syytä kiinnittää huomiota. Epäiltiin että kyseessä oli vain uusi yritys voittaa aikaa Moron vankilaa etsiville poliiseille. Päätökseksi tuli, että Moro tapetaan seuraavana päivänä, 9. toukokuuta.<ref>Castronuovo s. 350</ref>

Moron elämän viimeisen vuorokauden tapahtumien yksityiskohdat selvitti viidennessä tapausta käsittelevässä oikeudenkäynnissä Germano Maccari 19. kesäkuuta 1996 antamallaan todistajanlausunnolla. Neljässä aikaisemmassa oikeudenkäynnissä kukaan prikaatilaisista ei ollut paljastanut mitään siitä kuka oli mitäkin tehnyt. Maccarin osallistuminenkin Moron kaappaukseen ja murhaan oli viranomaisille täysin tuntematon asia aina Mario Morettin 1993 antamaan haastatteluun asti. Moretti mainitsi silloin että Moron vartijoita oli ollut yhteensä neljä, ja vaikka Moretti käytti Maccarista vain tämän peitenimeä "insinööri Altobelli" viranomaiset onnistuivat muutaman kuukauden tutkimusten jälkeen jotenkin löytämään oikean miehen.<ref>Moretti s. 137-138</ref> Mainitussa haastattelussa Moretti sanoi tappaneensa itse Moron, ja se oli yksi niistä asioista jotka Maccari vahvisti lausunnollaan kolme vuotta myöhemmin. Maccarin todistajanlausunnon mukaan Morolle sanottiin toukokuun 8. päivän illalla että seuraavana päivänä tulisi aikainen herätys koska hänet aiottiin siirtää toiseen paikkaan. Aikaisin aamulla Moretti ja Maccari veivät Moron jonkinlaiselle vaunulle asetetussa isossa kannellisessa pyykkikorissa talon autotalliin Braghettin ensin tarkastettua että reitti oli selvä. AutotalliissaAutotallissa Moron oli määrä asettua makuulle Renault &nbsp;4&nbsp;-mallisen auton tavaratilaan, missä hänet piiloitettaisiinpiilotettaisiin huovan alle kuljetuksen ajaksi. Moron asetuttua tavaratilaan Moretti ampui häntä ilman mitään ennakovaroitusta kahdesti rintaan äänenvaimentimella varustetulla [[Walther PPK]]&nbsp;-pistoolilla joka kuitenkin meni rikki toisen laukauksen jälkeen. Moretti pyysi silloin Maccaria antamaan hänelle aseensa, niinikään äänenvaimentimella varustetun [[Vz. 61 Škorpion|Skorpion]]-konepistoolin. Moretti ampui sillä kaksi lyhyttä sarjaa Moron yläruumiisen ja antoi sitten aseen takaisin Maccarille.<ref>Castronuovo s. 350-352</ref>

Selvää symboliikkaa oli siinä aikaisemmin tehdyssä päätöksessä että punainen Renault 4 jossa oli Moron ruumis jätettäisiin kristillisdemokraattien ja kommunistipuolueen päämajojen lähellä kulkevalle Via Caetanille. Reitin loppuosa Rooman keskustaan oli erittäin vaarallinen ja sen takia Valerio Morucci ja Bruno Seghetti saivat tehtäväkseen ajaa toisella autolla edellä. Kun autot saapuivat Via Caetanille Seghetti ajoi pois kolmannen auton, jolla oli varannut sen paikan, mihin Renault oli tarkoitus pysäköidä. Kun Renault oli pysäköity ennalta päätetylle paikalle, prikaatilaiset poistuivat kukin omalle taholleen. Maccari palasi Via Montalcinille ja aloitti siellä yhdessä Prospero Gallinarin kanssa ”kansan vankilan” purkutyöt.<ref>Castronuovo s. 353</ref> Valerio Moruccilla oli vielä yksi tehtävä. Hän soitti puolelta päivin Termini-aseman puhelinkopista, ja varmistettuaan että toisessa päässä oli Moron perheen läheinen ystävä professori Franco Tritto, hän kehotti tätä ilmoittamaan henkilökohtaisesti Moron perheelle että tämän ruumis löytyy Via Caetanille pysäköidystä Renaultista. Järkyttynyt Tritto purskahti itkuun ja sanoi olevansa kykenemätön viemään sellaisia uutisia Moron perheelle. Tritto antoi puhelimen läsnä olevalle isälleen joka lupasi hoitaa asian.<ref>Zavoli s. 315-316</ref>

Viisinkertainen ex-pääministeri Aldo Moro olisi todennäköisesti ollut Italian seuraava presidentti. Punaisten Prikaatien Moro-operaatio oli samanaikaisesti järjestön merkittävin saavutus ja käännekohta sen toiminnassa. Moretti totesi että Moron tappamisen jälkeen paluutietä ei ollut. Yleinen mielipide vasemmistonkin piirissä kääntyi voimakkaasti järjestöä vastaan, ja poliisi aloitti määrätietoisen kampanjan järjestön tuhoamiseksi. Keväällä 1982 alkoi yksi Italian historian suurimmista oikeudenkäynneistä. Syytettyinä oli 63 Punaisten prikaatien jäseniksi epäiltyä, joiden joukossa oli useita Moro-operaatioon osallistuneita. Tuomiot julistettiin 28. tammikuuta 1983: 32 syytetyistä tuomittiin elinkautiseen vankeuteen, ja 24 muuta yhteensä 316 vuoden vankeuteen. Seitsemän syytettyä vältti tuomion eri syistä. Kaikki tuomitut valittivat korkeampaan oikeusasteeseen joka 14. maaliskuuta 1985 lievensi tuomioita huomattavasti, koska alin oikeus ei ollut ottanut riittävästi huomioon syytettyjen yhteistyövalmiutta eikä sitä, että useat syytetyt, kuten esimerkiksi Morucci ja Faranda olivat omasta aloitteestaan eronneet Punaisista prikaateista jo ennen kiinni jäämistään. Näin ollen kymmenen elinkautistuomiota kumottiin. Korkein oikeusaste vahvisti nämä lievemmät tuomiot 14. marraskuuta 1985.<ref>Zavoli s. 347</ref> Moro-operaatioon osallistuneille kävi näin:

*'''Alessio Casimirri''' (s. 1951): ei saatu koskaan kiinni, tuomittu poissaolevana elinkautiseen, asuu (2017) Nicaraguassa. Hän on Nicaraguan kansalainen, eikä Nicaragua luovuta omia kansalaisiaan.

Vuonna 1980 ''Patrizio Peci'', yksi Punaisten prikaatien johtajista, "kääntyi" poliisin kuulusteluissa ja ilmiantoi monia järjestön jäseniä, turvapaikkoja ja salaisuuksia. Tammikuussa 1981 Punaisten prikaatien vangitut jäsenet järjestivät vankilakapinan, ja BR kidnappasi turvavankiloista vastaavan tuomarin Giovanni D'Urson. Saman kesän aikana Prikaatit toteuttivat lukuisia murhia ja kidnappauksia, jotka todistivat järjestön olevan edelleen voimissaan.

Jo vuonna 1987 antamassaan TV-haastattelussa Renato Curcio, Mario Moretti ja Barbara Balzerani olivat yhtä mieltä siitä että aseellisen taistelun aika oli ohitse. Kirjallinen vahvistus tuli Prospero Gallinarin toimesta 23. lokakuuta 1988. Seitsemän sivua pitkässä [[Rebibbia]]n vankilassa laaditussa avoimessa kirjeessä ilmoitettiin että "Aseellinen taistelu valtiota vastaan on päättynyt". Kirje sisälsi myös selvityksen siitä että tästä päivämäärästä lähtien Punaiset prikaatit ei ottaisi enää vastuuta mistään nimissään tehdystä aseellisesta toiminnasta ja sellaisten sattuessa kyseessä olisi järjestön nimeä luvatta väärinkäyttävät ulkopuoliset. Kirjeen allekirjoittivat Gallinarin lisäksi seitsemän muuta Rebibbian vankia, heidän joukossaan myös BR-PCC- ja BR-UCC-uusryhmittymien edustajat. Tammikuussa 1989 viranomaiset tekivät viimeiset suuret ratsiansa vasemmistoterrorismia vastaan, eräänlaisen loppusiivouksen. Näissä ratsioissa löydettiin muun muassa Punaisten prikaatien ja toisen merkittävän terroristijärjestön [[Prima Linea]]n arkistot, ja toistakymentätoistakymmentä terroristien tukikohtaa.<ref>Zavoli s. 462-463</ref>