Wikipedia

Ero sivun ”Constantin Linder” versioiden välillä

Selaa historiaa interaktiivisesti
[katsottu versio][katsottu versio]
← Vanhempi muutosUudempi muutos →
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
VisuaalinenWikiteksti
→‎Kartanonomistajana: - nuoruudenkuva
fix
Rivi 31:
Avioliiton solmittuaan Linder osti Nääsin eli Kytäjän kartanon [[Hyvinkää]]ltä ja muutti sinne perheineen asumaan heinäkuussa 1861. Kartano maksoi 60 000 hopearuplaa. Varat tähän saatiin Marie Linderin isältään saaman 100 00 hopearuplan perinnön turvin. Perintöä tilitettiin vuosittain Demidovien kauppahuoneen välityksellä. Kartanoon kuului maata 18 000 hehtaaria ja sillä oli 40 torppaa. Kartano oli nuoren parin yhteinen hanke, sillä Marie Linder osasi hoitaa kirjanpidon ja oli perehtynyt myös meijeritoimintaan. Vuonna 1864 Linderit perustivat Kytäjän kansakoulun, sairastuvan ja apteekin. Toisen kansakoulun he perustivat vuonna 1874 Rytkönniemeen. <ref> Wolff 2016, s. 58–59.</ref>
 
Suurmaanviljelijänä Linder keskittyi erityisesti karjatalouteen ja sai luvan myös viinatehtaan perustamiseen kartanon maille. Vuosina 1875–1882 hän rakennutti kartanolle uuden päärakennuksen. Linderin taloudellinen tilanne heikkeni vuoden 1868 nälkävuoden aikana merkittävästi. Viljasato oli jäänyt pieneksi eikä kartano saanut viljan myymisestä juurikaan tuloja. Kytäjään saapui useita nälkäänäkeviänälkää näkeviä pyytämään ruokaa ja Linderit pitivät velvollisuutenaan auttaa. Tämä maksoi ja hänen oli pyydettävä avustuksia sukulaisiltaan. Lopulta hänen piti lisätulojen hankkimiseksi ottaa vastaan virka [[Suomen Yhdyspankki|Suomen Yhdyspankista]] 583 markan kuukausipalkalla. Nälkävuosina liikkuivat kulkutaudit ja Linderin veli, Ernst Linder kuoli [[lavantauti]]in. Tieto veljen kuolemasta masensi Constantin Linderin pitkäksi aikaa. <ref name="KB" /><ref>Wolff 2016, s. 74.</ref>
 
Kytäjän ohella Linder omisti myös [[Pohja]]n pitäjässä sijainneen [[Åminnen kartano (Raasepori)|Joensuun kartanon]] vuosina 1868–1908 ja [[Mustion kartano|Mustion sääntöperintötilan]] 1896–1908.<ref name="source">[http://fi.wikisource.org/wiki/Kuka_kukin_oli:_L#li Wikiaineisto: Kuka kukin oli 1961.] Viitattu 16.10.2012.</ref> Lisäksi hän muodosti Kytäjän kartanon alaisesta, [[Janakkala]]n puolella sijainneesta Hiivolasta 1870-luvulla erillisen ulkotilan, joka nykyään tunnetaan myös Hiivolan kartanona.<ref>[https://www.riihimaki.fi/wp-content/uploads/sites/3/2015/01/Kalmu-Maisemaselvitys-pieni.pdf ''Selvitys Kalmun alueen maisemasta ja kulttuurihistoriallisista arvoista'', s. 21–22] Riihimäen kaupunki 2007. Viitattu 28.11.2018.</ref>
Rivi 46:
Linder oli mukana [[Säätyvaltiopäivät|säätyvaltiopäivillä]] ritariston ja aatelin jäsenenä 1863–1878 ja 1888–1905.<ref name="source" /> Vuoden 1863 säätyvaltiopäivillä Linder ilmoitti kannattavansa uskonnonvapautta. Uskonnonvapaus oli hänestä tärkeä asia jo perhesyistä, sillä hänen venäläissyntyinen vaimonsa oli ortodoksi. Linder puolusti myös naisten oikeudellisen aseman parantamista ja ehdotti, että myös naimattomien naisten täysi-ikäisyys tulee olla 21-vuotta, kuten miestenkin. Täysi-ikäisten naisten ei hänen mukaansa pitäisi enää pyytää huoltajiensa lupaa avioitumiseen ja niille, jotka pitävät naisia liian kevytmielisinä hän totesi, että tästä ennakkoluulosta päästään, kun naisia siirtyy vastuullisiin tehtäviin. Hän sai 1864 [[kamarijunkkari]]n, 1874 [[kamariherra]]n ja 1885 [[hovijahtimestari]]n arvonimen.<ref>Wolff 2016, s. 52, 66.</ref>
 
Vuonna 1891 Linder nimitettiin hovijahtimestariksi. Hän liittyi jo vuonna 1867 Ryska klubben -nimiseen seuraan (’venäläinen kerho’) ja asui vuodesta 1880 alkaen perheineen Pietarissa, jossa toimi ruhtinas Demidovin liikkeen toimitusjohtajana. Demidovien liikeasioiden hoitoon liittyi myös paljon matkustelua, aina Italiaa ja Ranskaa myöden. Kerran Linderille lankesi epäkiitollinen tehtävä pelastaa Paul Demidov [[Monte Carlo]]n kasinolta, missä tämä oli vähän ennen kuolemaansa hävinnyt yli puolimiljoonaa ruplaa. Demidovien omaisuuden järjestely ei ollut mikään helppo tehtävä, sillä siihen kuului metsiä, maatiloja, kaivoksia Uralilla ja San Donaton huvila Italiassa erittäin suurine taidekokoelmineen. Työ Demidovien kauppahuoneessa toi Linderille näkyvyyttä ja hän toimi Pariisin maailmannäyttelyn tuomaristossa vuonna 1878. Constantin Linder erosi Demidovien kauppahuoneen palveluksesta vuonna 1883 kyllästyttäänkyllästyttyään perheen lähes holtittomaan tuhlailuun.<ref>Wolff 2016, s. 92–94.</ref>
 
Nuoruuden liberalismin jälkeen Constantin Linderin maailmankuva oli tehnyt täyskäännöksen. Hänestä oli kehkeytynyt kyyninen liikemies ja reaalipoliitikko. Hänen piireissään muutokset tapahtuivat hitaasti, jos niitä yleensä tapahtui. NiisäNiissä merkitsivät konventiot, sukulaissuhteet ja uskollisuus itsevaltaiselle hallitsijalle. Siellä reitti yhteiskunnalliseen arvostukseen kävi erilaisten kabinettien ja luottamuksellisten keskustelujen kautta. Linder uskoi, että vain palvelus hovissa on oikeutettu tapa hankkia muutos asioihin. Niissä pietarilaispiireissä, missä Linder ja hänen vaimonsa tunsivat itsensä kotoisiksi, olivat Suomi ja koko Venäjä vain alisteisia välikappaleita suuren imperiumin intresseille. 1860-luvulta lähtien olivat asiat Suomessa kehittyneet toiseen suuntaan. Suomalainen suuri yleisö oli erityisesti Venäjään verrattuna lukutaitoista ja valveutunutta. Sitä kiinnosti määrittää tsaarin ja Suomen väliset valtasuhteet perustuslailla ja paljon pohdittiin siirtymistä 8-tuntiseen työpäivään sekä siirtymistä säätyvallasta yleiseen äänioikeuteen. Linder oli täydellisesti ajautumassa törmäyskurssille kotimaansa kanssa. <ref>Wolff 2016, s. 103, 108, 110.</ref>
 
Kenraalikuvernööri [[Nikolai Bobrikov]]in aloittaessa venäläistämispolitiikkansa Linderistä tuli nuoruutensa liberaalista taustastaan huolimatta varsin pitkälle taipuvan myöntyväisyyslinjan edustaja. Suomen ja Venäjän suhteet alkoivat heikentyä jo 1880-luvulla ja ne kärjistyivät 1890-luvulla. Suomen posti alistettiin Venäjän postille ja vuonna 1884 venäläisnationalistit esittivät ankaraa kritiikkiä Suomen ja Venäjän välistä tullirajaa kohtaan. Asiaa ratkaisemaan asetettiin komitea, johon kuului myös Linder. Suomalaiset puolustivat tullirajaa ja venäläiset esittivät yhä pidemmälle esittäviä vaatimuksia. Linder kirjoitti kirjeen nuoruusystävälleen [[Leo Mechelin]]ille, jossa oli sitä mieltä että suomalaisten ehdotukset ovat perusteettomia ja joustamattomia kun taas venäläisosapuoli on oikealla asialla. Linder puolusti loppuun asti venäläisten vaatimuksia ja hänen mielestään suomalaiset ovat käyttäytyneet provosoivasti. <ref>Wolff 2016, s. 114–115.</ref>
Rivi 55:
 
===Senaattorina ja maamarsalkkana===
Seuraavaksi Bobrikov julkaisi kesäkuussa vuonna 1900 kielimanifestin. Sen mukaan Suomen hallintokoneisto ja oikeuslaitos siirtyvät käyttämään pelkkää venääjävenäjää.Suomalaiset senaattorit vierailivat Pietarissa esittämässä vastalauseensa hallitukselle, mutta heitä uhkailtiin kostotoimenpiteillä Suomea kohtaan.Useat senaattorit erosivat ja uusia oli vaikea saada. Tämän johdosta Linderistä tehtiin [[Suomen senaatti|Suomen senaatin]] talousosaston varapuheenjohtaja syksyllä 1900. Linderiä pidettiin Venäjällä järkevänä miehenä ja hallinnon mieleen oli myös hänen aatelistaustansa. Bobrikov oli tyytyväinen nimitykseen ja myös [[Suomalainen puolue|vanhasuomalaisten]] johtaja [[Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen]] löysi pian Linderin kanssa yhteisen sävelen. Linder uskoi, että Suomen venäläistämistä voitaisiin hidastaa ainoastaan myötäilemällä Venäjän politiikkaa ja välttämällä vastarintaa. Saatuaan vuonna 1903 oikeudet maastakarkotuksiin Bobrikov asetti komitean käsittelemään karkotusasioita ja Linder nimitettiin sen jäseneksi.<ref name="KB" /><ref>Wolff 2016, s. 122–123.</ref>
 
Senaatin talousosaston johtajaksi tultuaan Linder oli ympäröinyt itsensä miehillä, joilla oli sama näkemys kuin hänellä. Linderin piirien mukaan Suomen kansa ei tuhoutuisi, vaikka Venäjä venäläistäisi Suomen. Prosessi kestäisi vuosikymmeniä, mutta myöntyväisyyspolitiikalla sitä olisi mahdollista hidastaa. Sillä, että kansakuntaa hallittaisiin laittomasti, ei ollut mitään merkitystä. Linderin piireissä merkittävää oli vain suhde hallitsijaan. Yleisellä mielipiteellä ja tiedotusvälineillä ei ollut mitään merkitystä niin kauan kuin esivalta seisoi hänen takanaan. Näistä lähtökohdista Linder puolusti myös Bobrikovin ja karkotuskomitean, jonka jäsen oli, toimia. Kansaa oli suojeltava "kapinallisilta voimilta" oli hänen näkemyksensä. Yleinen mielipide ei enää karkotusten jälkeen ollut välinpitämätön ja tämän myös Linder tunsi pian henkilökohtaisesti. <ref>Wolff 2016, s. 135.</ref>
Rivi 66:
Linder nimitettiin Suomen ministerivaltiosihteeriksi Pietariin 18. tammikuuta 1905,<ref name="mmm1951">{{kirjaviite | Tekijä = Laati, Iisakki | Nimeke = Mitä Missä Milloin 1951 | Vuosi = 1950 | Sivu = 136 | Julkaisija = Kustannusosakeyhtiö Otava | Julkaisupaikka = Helsinki}}</ref> mutta jo saman vuoden syksyllä [[Vuoden 1905 suurlakko|suurlakon]] jälkeen Suomessa alettiin vaatia hänen eroaan. Suomen olojen rauhoittamiseksi tsaari [[Nikolai II]] myönsi hänelle eron 28. marraskuuta<ref name="mmm1951"/> ja nimitti hänet samalla [[Venäjän valtakunnanneuvosto]]n jäseneksi. Tässä tehtävässä Linder toimi kuolemaansa asti. On epäselvää, mikä hänen asemansa Venäjän valtakunnanneuvostossa oli ja pystyikö hän vaikuttamaan siellä mihinkään mikä koski Suomea. Vuonna 1907 hänelle myönnettiin vielä [[ylihovijahtimestari]]n arvo. Jäsenyys valtakunnan neuvostossa ja uusi arvonimi olivat seurasta siitä, että Venäjän hallitus luotti kovin harvoihin suomalaisiin ja vielä harvempi suostui työskentelemään Venäjän hallituksessa. Samana vuonna hän myi Kytäjän kartanon pojalleen, kamariherra [[Hjalmar Linder]]ille viiden miljoonan markan hinnalla. <ref>Wolff 2016, s. 154–155, 162.</ref>
 
Elämänsä viimeisinä vuosina Linder piti itseään edelleen suomalaisena isänmaanystävänä. Talousasioissa hän piti itseään jopa liberaalina. Vaikka monissa piireissä häntä pidettiin täysin mahdottomana ja ei-toivottuna henkilönä, hän ei elänyt suinkaan eristäytyneenä. Hän seurusteli edelleen vanhasuomalaisten piirien kanssa ja huhuttiin, että hän aikoisi suhteillaan estää Leo Mechelinin valmistelemaa eduskuntauudistusta. Huhut kumottiin eikä niille ole myöhemminkään löytynyt mitään näyttöä. Sanottiin, että Linder eli "totilehdossa" ja tähän "totilehtoon" kuului ylhäisiä piirejä kuten kenraalikuvernööri Obolenski puolisoinoineenpuolisoineen, muistelmiaan Kytäjälle kirjoittamaan vetäytynyt [[Anders Gustaf Ramsay]], ranskalaisia diplomaatteja ja Casimir Ehnrooth. <ref>Wolff 2016, s. 149, 156–157.</ref>
 
Constantin Linder kuoli kartanossaan vuonna 1908 lyhyen sairastelun jälkeen. Kuolinsyy oli aivoverenvuoto.<ref name="KB" /> Kuolinuutinen levisi nopeasti ja sanomalehtien muistokirjoitukset eivät olleet tavanomaisen kohteliaita. ''[[Hufvudstadsbladet]]'' oli neutraali, mutta perustuslaillinen ''[[Suomalainen Kansa]]'' totesi, että Linderin poliittista uraa ei voi nekrologissa kiitollisesti käsitellä. ''[[Nya Pressen (1906–1914)|Nya Pressen]]'' kirjoitti pitkän muistokirjoituksen, jossa kritiikkiä ei säästelty ja sosialistien ''[[Työläinen]]'' meni jopa henkilökohtaisuuksiin. Venäläinen lehdistö piti Linderiä maiden välisten suhteiden normalisoijana ja leski sai [[Nikolai II]]:n henkilökohtaisen surunvalittelusähkeen. Kytäjän kartanon torppareiden ja maatyöläisten mielestä Linder oli ollut oikeudenmukainen isäntä joka oli osannut keskustella myös rahvaan kanssa. Epäsuosittuna ja joidenkin piirien jopa vihaamana kuolleen Linderin hautajaisia turvaamaan asetettiin poliisiosasto. Minkäänlaisia mielenosoituksia ei kuitenkaan tapahtunut. <ref>Wolff 2016, s. 59, 163–165.</ref>
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/wiki/Constantin_Linder”