Ero sivun ”B12-vitamiini” versioiden välillä

 

==Historia ja nimet==

Ensimmäisenä pernisiöösin anemian lääketieteellisenä kuvauksena pidetään usein [[Thomas Addison|Thomas Addisonin]] 1849 esittämiä kuvauksia anemiaan liittyvistä oireista. 1877 [[William Osler]] ja [[William Gardner]] kuvailivat tähän anemiaan liittyviä hermosto-oireita. 1878 [[Georges Hayem]] kuvaili verenkierron punasolujen olleen suurentuneita anemiassa. 1880 [[Paul Ehrlich]] tunnisti anemiaa potevilla olevan suurentuneita punasoluja ([[Megaloblasti|megaloblasteja]]) luuytimissä. 1887 [[Ludwig Lichtheim]] tunnisti [[myeliini]]tuhon (myelopatian) liittyvän anemiaan liittyviin hermosto-oireisiin.<ref>{{Kirjaviite|Tekijä=JP Greer et al|Nimeke=Wintrobe's clinical hematology|Vuosi=2014|Sivu=2140|Selite=13. painos|Julkaisija=Wolters Kluwer/Lippincott Williams & Wilkins|Isbn=9781451172683}}</ref>

1926 [[George Minot]] ja [[William Murphy]] havaitsivat suurten (120–240 g) ja säännöllisten naudan maksa-annosten parantavan pernisiöösin anemian oireet. Eläinten maksoissa on runsaasti B₁₂-vitamiinia, joka tunnistettiin anemiaan vaikuttavaksi tekijäksi kuitenkin vasta myöhemmin. Koska pernisiöösissä anemiassa on B₁₂:n imeytymiseen vaadittavan sisäisen tekijän puutos ja naudan maksassa on verrattain vähän B₁₂:tä, on myöhemmin esitetty että Minotin ja Murphyn potilailla havaitsema terveyden koheneminen johtui osin myös heillä ilmenneestä [[folaatti]]- ja [[rauta]]puutoksesta. Näiden puutos aiheuttaa myös anemian eri muotoja ja niitä on runsaasti maksassa.<ref>{{Lehtiviite|Tekijä=WP Murphy, GR Minot|Otsikko=Treatment of pernicious anemia by a special diet|Julkaisu=Journal of the American Medical Association|Ajankohta=1926-08-14|Vuosikerta=87|Numero=7|Sivut=470–476|Pmid=11769340|Doi=10.1001/jama.1926.02680070016005|Issn=0002-9955|www=https://www.ncbi.nlm.nih.gov/pmc/articles/PMC2588744/pdf/yjbm00014-0041.pdf}}</ref><ref name=":5">{{Lehtiviite|Tekijä=JM Scott, AM Molloy|Otsikko=The discovery of vitamin B(12)|Julkaisu=Annals of Nutrition & Metabolism|Ajankohta=2012|Vuosikerta=61|Numero=3|Sivut=239–245|Pmid=23183296|Doi=10.1159/000343114|Issn=1421-9697|www=https://www.karger.com/Article/Abstract/343114}}</ref>

 

1929 [[William Bosworth Castle]] (elänyt 1897–1990)<ref>{{Lehtiviite|Tekijä=JH Jandl|Otsikko=Biographical Memoir of William B. Castle|Julkaisu=National Academy of Sciences|Ajankohta=1995|www=http://www.nasonline.org/publications/biographical-memoirs/memoir-pdfs/castle-wb.pdf}}</ref> osoitti [[mahaneste]]essä olevan jokin tuntematon kehon erittämä eli "[[sisäinen tekijä]]", joka sitoutui maksassa olevaan tuntemattomaan "ulkoiseen tekijään" (B₁₂-vitamiiniin) vatsahaposta tai [[pepsiini]]stä riippumattomasti. Kokeissaan Castle syötti terveille ihmisille proteiineja. Alle tunnin ruuansulatuksen jälkeen terveet oksensivat ulos mahanestettä, joka annettiin pernisiöösiä anemiaa poteville nenäletkulla. Anemiaa potevien anemian paranemiseen johtava vaste veressä oli lähes samanlainen kuin Minotin ja Murphyn maksan ruokintakokeissaan havaitsema.<ref name=":5"/>

Useat tutkijät lähtivät selittämään Minotin ja Murphyn havaintoa. Vasta 1948 kaksi tutkijaryhmää eristivät lähes yhtä aikaa ja toisistaan riippumattomasti puhdasta B₁₂-vitamiinia. Ensimmäinen ryhmä olivat [[Karl Folkers]] (1906–1997) ja kollegat [[Merck]]ille työskennellessään.<ref name=":5"/> Tästä viisi kuukautta myöhemmin [[Ernest Lester Smith]] (1904–1992) ja kollegat eristivät aineen Glaxon laboratorioissa (nykyinen [[GlaxoSmithKline]]).<ref>{{Lehtiviite|Tekijä=WFK Cuthbertson, JE Page|Otsikko=Ernest Lester Smith. 7 August 1904-6 November 1992|Julkaisu=Biographical Memoirs of Fellows of the Royal Society|Ajankohta=1994|Numero=40|Sivut=349–365|Issn=0080-4606|www=https://www.jstor.org/stable/770314}}</ref>