Wikipedia

Ero sivun ”Yhdistyneet kansakunnat” versioiden välillä

Selaa historiaa interaktiivisesti
[katsottu versio][katsottu versio]
← Vanhempi muutosUudempi muutos →
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
VisuaalinenWikiteksti
→‎Organisaatio: kirjasta tiiviimmin tai laajemmin; pääsihteerien historian voi laittaa historiaosioon
siirretään järjestöt organisaation yhteyteen
Rivi 70:
YK:n sihteeristö vastaa järjestön hallinnosta ja toteuttaa yleiskokouksen ja muiden toimijoiden päätöksiä. Sihteeristö toimii New Yorkissa, [[Geneve]]ssä, [[Wien]]issä ja [[Nairobi]]ssa. Sillä on seitsemän osastoa ja useita toimistoja, joissa työskentelee yhteensä noin 14&nbsp;000 henkilöä yli 160 maasta. Sihteeristöä johtaa [[YK:n pääsihteeri]], joka on myös YK:n hallinnollinen johtaja. Hänet valitaan viisivuotiskaudeksi.<ref>Kankaansivu 2007, s. 18.</ref> Nykyinen pääsihteeri on [[portugali]]lainen [[António Guterres]], joka astui virkaansa vuoden 2017 alussa.
 
== Historia ==
=== Atlantin julistuksesta Yhdistyneiksi kansakunniksi ===
[[Tiedosto:Prince of Wales-5.jpg|right|thumb|220px|Churchill ja Roosevelt HMS Prince of Walesilla 1941.]]
Alun perin Yhdistyneet kansakunnat perustettiin [[liittoutuneet|liittoutuneiden]] maiden perustalle. Yhdistyneitä kansakuntia olivat ne maat, jotka liittyivät [[Winston Churchill]]in ja [[Franklin Roosevelt]]in 14. elokuuta 1941 taistelulaiva ''[[HMS Prince of Wales (53)|HMS Prince of Walesilla]]'' allekirjoittamaan kahdeksan kohdan [[Atlantin julistus|Atlantin julistukseen]]. Julistuksessa määriteltiin [[Yhdysvallat|Yhdysvaltain]] ja [[Yhdistynyt kuningaskunta|Yhdistyneen kuningaskunnan]] [[toinen maailmansota|toista maailmansotaa]] koskevia tavoitteita, ja sitä on verrattu Yhdysvaltain presidentti [[Woodrow Wilson|Wilsonin]] [[neljäntoista kohdan ohjelma]]an. Atlantin julistus oli osa Rooseveltin politiikkaa liittää Yhdysvallat toiseen maailmansotaan Britannian puolelle kuitenkaan sotaa itse julistamatta.
 
Akselivaltoja vastaan taistelleet liittoutuneet 26 valtiota allekirjoittivat tammikuussa 1942 [[Yhdistyneiden kansakuntien julistus|Yhdistyneiden kansakuntien julistuksen]], jonka pohjana toimi Atlantin julistus ja jossa käytettiin ensimmäistä kertaa termiä Yhdistyneet kansakunnat. Liittoutuneiden lisäksi julistuksen allekirjoitti 21 muuta valtiota. Britannian, Kiinan, Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton edustajat määrittelivät lokakuussa 1943 [[Moskovan julistukset|Moskovan julistuksissa]], että kansainvälisen rauhan ylläpitämiseksi oli perustettava kansainvälinen järjestö. Sen hallintorakenteita alettiin suunnitella [[Dumbarton Oaksin konferenssi]]ssa lokakuussa 1944. [[Jaltan konferenssi|Jaltan konferenssissa]] helmikuussa 1945 sovittiin kansakuntien kokouksien järjestämisestä [[San Francisco]]ssa.<ref name="leisma17">Leisma, s. 17.</ref>
 
[[Yhdistyneiden kansakuntien peruskirja]] laadittiin huhti–kesäkuussa 1945 kokoontuneessa [[San Franciscon konferenssi]]ssa, jossa oli edustettuna 46 valtiota. Pohjana käytettiin ehdotuksia, jotka oli aiemmin laadittu Dumbarton Oaksin ja Jaltan konferensseissa. Peruskirjan allekirjoitti 26. kesäkuuta 1945 San Franciscossa 50 valtiota ja Puola myöhemmin 15. lokakuuta 1945.<ref>{{Verkkoviite|osoite=http://www.un.org/depts/dhl/unms/founders.shtml|nimeke=UN{{!}}DPI — OD{{!}}Dag Hammarskjöld Library: Member States{{!}}On the Record|julkaisu=www.un.org|viitattu=2018-12-29|ietf-kielikoodi=en}}</ref> Se astui voimaan 24. lokakuuta 1945, kun turvallisuusneuvoston viisi pysyvää jäsentä ja suurin osa muista YK:n silloisista jäsenvaltioista oli sen ratifioinut.<ref name="leisma17"/>
 
YK:n jäsenyys määriteltiin avoimeksi kaikille ”rauhaa rakastaville valtioille”, jotka hyväksyvät peruskirjan vaatimukset ja ovat järjestön mielestä halukkaita ja kykeneviä täyttämään nämä vaatimukset käytännössä. Toisessa maailmansodassa hävinneellä puolella olleet valtiot saattoivat liittyä jäseniksi vasta myöhemmin, kun niiden suhteet voittajiin oli saatu sopimuksin selvitetyksi.
 
=== Kylmän sodan aika ===
Kun 51 valtion edustajat kokoontuivat Lontoossa tammikuussa 1946 ensimmäisiin tapaamisiin, maailmanpoliittinen tilanne oli jo muuttumassa. Neuvostoliiton johtaja [[Josif Stalin]] piti helmikuussa puheensa, jossa hän kertoi maailman olevan jakaantunut kahteen taloudelliseen ja poliittiseen järjestelmään. Britannian pääministeri [[Winston Churchill]] julisti maaliskuussa, että [[rautaesirippu]] on jakanut Euroopan. Eurooppa jakautui lopullisesti kahteen toisilleen vihamieliseen liittoumaan, kun [[Nato]] perustettiin huhtikuussa 1949.<ref name="hanhimäki17">Hanhimäki, s. 17–18.</ref>
 
YK:n ensimmäiset vuosikymmenet olivat pitkälti Yhdysvaltojen valtakautta. Se näkyi erityisesti kansainvälistä kauppaa määritelleessä [[GATT]]-sopimuksessa, [[Kansainvälinen valuuttarahasto|Kansainvälisessä valuuttarahastossa]] (IMF) ja [[Maailmanpankki|Maailmanpankissa]], jotka sisäistivät nopeasti Yhdysvaltojen taloudellisen ylivallan. YK:n hallinnollinen pääpaino oli alkuun ollut [[Yhdistyneiden kansakuntien turvallisuusneuvosto|turvallisuusneuvostossa]], mutta se siirtyi [[Yhdistyneiden kansakuntien yleiskokous|yleiskokoukseen]], joka oli keskeisessä asemassa Yhdysvaltain ja sen liittolaisten taistelussa sosialistisia valtioita vastaan. Uusia jäseniä valittiin nihkeästi, ja sosialistimailla oli hyvin heikot mahdollisuudet saada enemmistö yleiskokoukseen.<ref>Leisma, s. 19.</ref>
 
Vaikka kylmä sota vaikutti YK:n tehokkuuteen sen ensimmäisinä vuosikymmeninä, se sai aikaan kuitenkin myös monia myönteisiä kehitysaskelia. Vuonna 1948 YK antoi [[Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus|ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen]], ja samana vuonna se lähetti ensimmäiset [[Rauhanturvaaminen|rauhanturvaajansa]] Lähi-itään ja Etelä-Aasiaan. YK toimi myös aktiivisesti toisen maailmansodan jäljiltä olleiden pakolaisten puolesta, mikä johti vuonna 1950 pakolaisjärjestö [[Yhdistyneiden kansakuntien pakolaisjärjestö|UNHCR:n]] perustamiseen.<ref>Hanhimäki, s. 20.</ref>
 
[[Kiinan kansantasavalta|Kiinan kansantasavallan]] perustamista 1. lokakuuta 1949 seurasi Kiinan ja Neuvostoliiton liittouma ja heinäkuussa 1950 [[Korean sota|Korean sodan]] käynnistyminen. Sota oli YK:n ensimmäinen vakava haaste.<ref name="hanhimäki17"/> Neuvostoliitto boikotoi turvallisuusneuvoston istuntoja, joissa [[Kiinan tasavalta]] edusti Kiinaa. Neuvostoliiton vaatimus [[Kiinan kansantasavalta|Kiinan kansantasavallan]] jäsenyydestä sai aikaan sen, että Yhdysvallat liittolaisineen kykeni käymään Korean sodan (1950–1953) YK:n nimissä. Näin Neuvostoliiton liittolaiset, [[Korean demokraattinen kansantasavalta|Pohjois-Korea]] ja sitä tukevat kommunistisen Kiinan vapaaehtoiset, voitiin tuomita hyökkääjinä YK-järjestelmänkin puitteissa.{{Lähde}} Korean sodan yhteydessä hyväksyttiin niin sanottu [[Yhdistyneiden kansakuntien yleiskokouksen päätöslauselma 377|”Uniting for Peace” -päätoslauselma]], joka antoi Korean operaation valvonnan Yhdysvaltain asevoimille. Päätöslauselma hyödynnettiin myös [[Suezin kriisi|Suezin]] ja [[Unkarin kansannousu|Unkarin kriiseissä]] 1956, Lähi-idän kriisissä 1958 ja Kongossa 1960.<ref name="leisma20">Leisma, s. 20.</ref>
 
Yleiskokouksen merkitys kasvoi entisestään, kun turvallisuusneuvoston toiminta käytännössä halvaantui Neuvostoliiton alettua käyttää ahkerasti [[veto-oikeus|veto-oikeuttaan]]. Neuvostoliitto vastusti päätöslauselmia vuosina 1946–1965 kaikkiaan 103 kertaa, kun Yhdysvallat puolestaan teki ensimmäisen vetonsa vasta 1970. Neuvostoliiton innokas veto-oikeutensa käyttäminen johtui Yhdysvaltojen valta-asemasta. Yhdysvallat liittolaisineen pyrki nostamaan esille ihmisoikeuksia, taloudellista kehitystä ja kollektiivista turvallisuutta, mutta Neuvostoliitto painotti valtioiden itsemääräämisoikeutta.<ref name="leisma20"/>
 
=== Kaksinapaisuudesta moni-ilmeisemmäksi ===
Yhdistyneiden kansakuntien jäsenistö alkoi hiljalleen monipuolistua 1950-luvun lopulla ja 1960-luvun alussa, jolloin YK:hon hyväksyttiin 43 uutta valtiota. Ne olivat pääasiassa entisiä siirtomaita, jotka valtasivat nopeasti kaksi kolmasosaa paikoista. Järjestön ilme ja sen kaksinapainen suhtautuminen maailmanpoliittisiin kysymyksiin alkoikin uusien jäsenten myötä muuttua ja saada uusia näkökulmia.<ref name="leisma20"/> Moni uusista valtiosta ei ollut valinnut puoltaan lännen ja idän välisessä taistelussa, ja 25 tällaista valtiota perustivat vuonna 1961 [[Sitoutumattomien maiden liike|Sitoutumattomien maiden liikkeen]]. Sitoutumattomien maiden liikkeen keskeisiä huolenaiheita oli talouden epätasainen jakautuminen etelän ja pohjoisten valtioiden välillä. Ensimmäisessä [[Yhdistyneiden kansakuntien kauppa- ja kehityskonferenssi|kauppa- ja kehityskonferenssissa]] 1964 perustettiin [[G77]]-ryhmittymä huolehtimaan siitä, että kehitysapu pysyy YK:n toiminnan keskiössä.<ref>Hanhimäki, s. 22.</ref>
 
Yhteiskunnalliset kysymykset, [[kehitysyhteistyö]], naisten aseman parantaminen ja ihmisoikeudet nousivat 1960- ja 1970-luvuilla entistä keskeisimmiksi aiheiksi. [[Yhdistyneiden kansakuntien kehitysohjelma|YK:n kehitysohjelma]] perustettiin 1965. Se on johtanut siitä saakka monia kansainvälisiä kehitystoimintaprojekteja. YK järjesti 1970-luvulla 15 sosiaalisia ja taloudellisia asioita käsitellyttä maailmankonferenssia. Niistä ensimmäinen oli vuonna 1972 [[Tukholma]]ssa järjestetty [[Yhdistyneiden kansakuntien maailmankonferenssi ympäristökysymyksistä|maailmankonferenssi ympäristökysymyksistä]] ja viimeinen vuonna 1980 [[Kööpenhamina]]ssa pidetty YK:n naisten vuosikymmenen maailmankonferenssi.<ref>Leisma, s. 21.</ref>
 
Yhdysvaltain vaikutusvalta YK:ssa romahti kehitysmaiden tulon myötä. Se myös hyökkäsi kehitysmaiden ja sitoutumattomien maiden politiikkaa vastaan ja vaati niiltä poliittisten vaatimusten lisäksi vastuunottoa. Yhdysvallat irtautui järjestön toiminnasta, kun se ei enää pystynyt toteuttamaan sen avulla omaa politiikkaansa. Neuvostoliitollakin oli omat vaikeutensa yleiskokouksen kanssa, joten erityisesti Intia, Brasilia ja Japani onnistuivat vahvistamaan omaa asemaansa.<ref>Leisma, s. 22.</ref>
 
=== Kylmästä sodasta uuden vuosituhannen haasteisiin ===
Neuvostoliiton kaaduttua ja kylmän sodan loputtua poliittinen valta hajautui useammalle valtiolle ja myös monille yrityksille ja järjestöille. YK:ssa uusi aikakausi näkyi yhteisymmärryksen lisääntymisenä, eikä turvallisuusneuvostossa käytetty enää veto-oikeutta kovinkaan usein.<ref name="leisma23">Leisma, s. 23.</ref>
 
YK:ssa haluttiin 1990-luvulla täydentää rauhanturvaamista pakotteilla ja voimatoimilla, jotka sen peruskirjan VII luku mahdollisti. Käänne tapahtui jo vuonna 1990, kun YK:n turvallisuusneuvosto valtuutti Yhdysvallat johtamaan liittouman käyttämään kaikki keinoja Kuwaitin vapauttamiseksi. [[Persianlahden sota|Persianlahden sodassa]] ei kuitenkaan toimittu peruskirjan mukaan, sillä sotilaalliset toimet olivat Yhdysvaltain presidentin alaisuudessa eikä turvallisuusneuvoston alaisen esikuntavaliokunnan alaisuudessa. Turvallisuusneuvosto hyväksyi 1990-luvulla Yhdysvaltain johtamat voimatoimet myös Somaliassa, Kroatiassa ja Bosniassa, mutta varsinkin epäonnistumiset Somaliassa ja Bosniassa aiheuttivat huolta YK:n mahdollisuudesta rauhaan pakottamisessa.<ref name="leisma23"/>
 
YK:ssa nostettiin 1990-luvulla aktiivisesti esiin myös esimerkiksi köyhyys, naisten asema ja ihmisoikeudet. Näiden tiimoilta järjestettiin suuria maailmankonferensseja, joiden pohjalta luotiin 2000-luvun maailmanlaajuiset kehitystavoitteet.<ref name="leisma23"/> YK järjesti syyskuussa 2000 niin sanotun [[Vuosituhathuippukokous|vuosituhathuippukokouksen]], joka oli ensimmäinen yleiskokouksen tapaaminen, jossa oli paikalla kaikkien jäsenvaltioiden päämiehet. Sen yhteydessä koottiin [[Yhdistyneiden kansakuntien vuosituhatjulistus|vuosituhatjulistus]]. Huomiota siitä ovat saaneet erityisesti [[YK:n vuosituhattavoitteet|vuosituhattavoitteet]], joiden päämääränä oli vastustaa köyhien maiden kehittymistä jarruttavia tekijöitä.<ref name="leisma24">Leisma, s. 24.</ref>
 
YK:n rauhanoperaatiot ovat 2000-luvulla muuttuneet entistä kunnianhimoisemmiksi, ja niiden tavoitteena on auttaa vielä sodan jälkeenkin yhteiskunnan jälleenrakentamisessa. Työn tukemiseksi perustettiin 2005 [[rauhanrakennuskomissio]]. Rauhanrakennus sai myös takapakkia, kun Yhdysvallat ja Britannia hyökkäsivät ilman kansainvälisen yhteisön täyttä tukea Irakiin maaliskuussa 2003.<ref name="leisma24"/>
 
== Jäsenvaltiot ==
*{{Pääartikkeli|[[Yhdistyneiden kansakuntien jäsenvaltiot]]}}
=== Kiistanalaisia tapauksia ===
[[Tiedosto:United Nations Members.svg|thumb|400px|YK:n jäsenvaltiot]]
Yhdistyneisiin kansakuntiin liittyivät sen perustamisen yhteydessä myös [[Neuvostoliitto]]on kuuluneet neuvostotasavallat [[Ukrainan sosialistinen neuvostotasavalta|Ukraina]] ja [[Valko-Venäjän sosialistinen neuvostotasavalta|Valko-Venäjä]], jotka olivat kärsineet erityisen paljon oltuaan taistelualueina toisessa maailmansodassa. Neuvostoliitto epäili [[brittiläinen kansainyhteisö|brittiläisen kansainyhteisön]] maiden tuovan Britannialle moninkertaisen äänimäärän, kun taas Yhdysvaltain osavaltioiden ryhtyminen suoraan YK:n jäseniksi Valko-Venäjän tai Ukrainan tapaan olisi voinut olla Yhdysvaltain [[perustuslaki|perustuslain]] vastaista.
 
Pohjoismaista [[Norja]] ja [[Tanska]] kuuluivat perustajajäseniin. [[Ruotsi]] ja [[Islanti]] liittyivät jäseniksi vuonna 1946.
 
Toisessa maailmansodassa hävinneellä puolella olleille valtiolle, muun muassa [[Suomi|Suomelle]], mahdollisuus anoa YK:n jäsenyyttä muodostui vasta [[Pariisin rauhansopimus (1947)|Pariisin rauhansopimuksen]] tultua voimaan syksyllä [[1947]]. Kuitenkin suurvaltojen, lähinnä Neuvostoliiton sekä Yhdysvaltain ja sen liittolaisten, välisestä tasapainopolitiikasta johtui se, ettei [[1950]]–[[1954]] Yhdistyneisiin kansakuntiin otettu uusia jäseniä, ennen kuin niitä oli riittävän suuri ja tasapuolinen joukko. Vasta 14. joulukuuta 1955 YK:n jäseniksi hyväksyttiin samanaikaisesti [[Albania]], [[Bulgaria]], Ceylon (nyk. [[Sri Lanka]]), [[Espanja]], [[Irlanti]], [[Italia]], [[Itävalta]], [[Jordania]], [[Kambodža]], [[Laos]], [[Libya]], [[Nepal]], [[Portugali]], [[Romania]], [[Suomi]] ja [[Unkari]].
 
[[Kylmä sota|Kylmän sodan]] vuoksi myös molemmat [[Saksa]]t olivat kauan YK:n ulkopuolella ja hyväksyttiin jäseniksi vasta vuonna 1973. Lisäksi molemmat [[Korea]]t pääsivät YK:n jäseniksi vasta vuonna 1991.
 
Kun Afrikassa sijainneet entiset [[siirtomaa]]t etupäässä 1960-luvulla itsenäistyivät, ne liittyivät yleensä YK:n jäseniksi lyhyen ajan kuluessa itsenäistymisestään. Sama juttu tapahtui myös kylmän sodan päättyessä [[Jugoslavia]]n ja [[Neuvostoliitto|Neuvostoliiton]] hajoamisten yhteydessä syntyneiden uusien valtioiden kohdalla. Poikkeuksena oli valkoisen vähemmistöhallituksen itsenäiseksi julistama [[Rhodesia]], nykyinen [[Zimbabwe]], joka ei saanut kansainvälistä tunnustusta, ennen kuin siellä 1980-luvulla oli siirrytty enemmistövaltaan.
 
=== Kiina ja YK ===
Merkittävä muutos Yhdistyneiden kansakuntien jäsenvaltioiden piirissä tapahtui [[1971]], kun Yhdistyneiden kansakuntien perustajajäsen, [[Kiinan tasavalta]], syrjäytettiin Yhdistyneistä kansakunnista ja Kiinaa edustamaan valittiin [[Kiinan kansantasavalta]] Yhdistyneiden kansakuntien turvallisuusneuvoston pysyvän jäsenen oikeuksin. Tämä Yhdysvaltain aikaansaama hanke perustui [[Richard Nixon]]in hallinnon ulkoasiainministeri [[Henry Kissinger]]in [[sukkuladiplomatia]]n, minkä tarkoituksena oli päästä vetämään yhdysvaltalaisjoukot [[Vietnam]]ista ilman, että Yhdysvaltain liittolaisena toiminut [[Etelä-Vietnam]] olisi hävinnyt [[Vietnamin sota|Vietnamin sodan]] Kiinan kansantasavallan [[Pohjois-Vietnam]]ille myöntämän tuen vuoksi. Toinen mahdollistaja Yhdysvaltain [[Mao Zedong]]in johtaman Kiinan kansantasavallan tunnustamiseksi [[1976]] oli Kiinan ja Neuvostoliiton välirikko sen jälkeen, kun Neuvostoliitto oli [[Hruštšev]]in johdolla sanoutunut irti [[stalinismi]]sta.
 
Syrjäytettyään Kiinan tasavallan Yhdistyneistä kansakunnista Yhdysvallat kuitenkin takasi lainsäädännöllään Taiwanin tosiasiallisen itsenäisyyden sotilasavun ja turvallisuustakuiden muodossa. Taiwan 1971 oli [[Guomindang]]in hallitsema diktatuuri, jota johti [[Tšiang Kai-šek]], joka piti kiinni tiukasti [[yhden Kiinan politiikka|yhden Kiinan politiikasta]] eli siitä, että Kiinan tasavalta Taiwanilla on Kiinan valtion ainoa laillinen edustaja, ja Kiinan kansantasavalta on kapinallinen osa tätä Kiinaa. Myös Kiinan kansantasavalta pitää vielä nykyään kiinni yhden Kiinan politiikasta, jonka mukaan Taiwan on Kiinan kansantasavallan kapinallinen maakunta. Kiinan tasavallan demokratisoiduttua [[Guomindang]] joutui välillä oppositioon, ja jotkut kannattavat myös yhden Kiinan politiikasta luopumista ja Taiwanin itsenäisyyttä.
 
=== Uusimpia jäseniä ===
[[Sveitsi]] kieltäytyi pitkään liittymästä YK:hon, koska ei katsonut sen soveltuvan yhteen [[puolueettomuus|puolueettomuutensa]] kanssa. Vasta syyskuussa [[2002]] se liittyi jäseneksi samaan aikaan kuin tuolloin itsenäistynyt [[Itä-Timor]]. 28. kesäkuuta [[2006]] [[Montenegro]] liittyi Yhdistyneisiin kansakuntiin 192. [[Yhdistyneiden kansakuntien jäsenvaltiot|jäsenvaltiona]]. Viimeksi järjestöön liittyi 14. heinäkuuta [[2011]] 193. jäsenvaltio, [[Etelä-Sudan]].
 
=== Suomi ja YK ===
[[Suomi]] jätti jäsenhakemuksen heti [[Pariisin rauha, 1947|Pariisin rauhansopimuksen]] tultua voimaan [[1947]]. Suurvaltapoliittisista syistä Suomi samoin useat muutkin maat kuitenkin hyväksyttiin jäseniksi vasta 14. joulukuuta 1955. Jo edellisenä vuonna oli kuitenkin perustettu [[Suomen YK-liitto]] tiedotusta antamaan ja koulutusta järjestämään.
 
Suomi korosti asemaansa YK:n jäsenenä ja puolueettomana [[rauhanturvaaminen|rauhanturvaamisen]] kannattajana. Suomen ensimmäinen merkittävä ulkopoliittinen toimi Yhdistyneiden kansakuntien piirissä oli kiireellä järjestetty osallistuminen [[UNEF]] I -rauhanturvaoperaatioon Siinailla [[Suezin kriisi]]n jälkeen. Sittemmin Suomi on ollut aktiivinen rauhanturvatoiminnassa, kansainvälisen oikeuden kehittämisessä, [[aseidenriisunta|aseidenriisunnassa]] sekä monenkeskisissä kehitysyhteistyöhankkeissa. 1960-luvulta alkaen Suomi on antanut [[kehitysapu]]a.
 
Muutamia suomalaisia on ollut YK:ssa korkeissa asemissa. [[Helvi Sipilä]] oli järjestön ensimmäinen naispuolinen apulaispääsihteeri. [[Martti Ahtisaari]] on toiminut apulaispääsihteerinä, pääsihteerin erityisedustajana [[Namibia]]ssa ja erityislähettiläänä [[Kosovo]]-neuvotteluissa. [[Harri Holkeri]] toimi yleiskokouksen puheenjohtajana 2000–2001. Lisäksi [[Ensio Siilasvuo]] toimi YK:n apulaispääsihteerinä johtaessaan Lähi-idän rauhanoperaatioita.
 
28. toukokuuta 2008 [[Suomen ulkoasiainministeriö|ulkoministeriö]] julkaisi Suomen YK-strategian, jossa hahmotellaan muun muassa Suomen tavoitteet YK:ssa ja sen operaatioissa ja yhteistyöhankkeissa.<ref>[http://formin.finland.fi/public/download.aspx?ID=30490&GUID={01239902-64D0-4178-A384-6BA454F8DEB7} Yhteistyön maailma - Suomen ulkoasiainhallinnon YK-strategia] – Ulkoasiainministeriö 28.5.2008</ref> Sen mukaan ”Suomi pitää YK:ta keskeisimpänä monenkeskisen yhteistyön välineenä”.
====Suomen YK:n suurlähettiläät====
{| class="wikitable sortable"
! vuodet
!suurlähettiläs<ref>{{Verkkoviite | Osoite =http://www.finlandun.org/public/default.aspx?nodeid=35901&contentlan=1&culture=fi-FI| Nimeke =Suomen pysyvät edustajat YK:ssa |Julkaisu= SUOMEN PYSYVÄ EDUSTUSTO,
Yhdistyneet kansakunnat, New York |Julkaisija=
Suomen ulkoasiainministeriö| Viitattu =30.12.2012}}</ref>
|-
|1956–1958
|[[G. A. Gripenberg]]
|-
|1959–1965
|[[Ralph Enckell]]
|-
|1965–1972
|[[Max Jakobson]]
|-
|1972–1977
|[[Aarno Karhilo]]
|-
|1977–1983
|[[Ilkka Pastinen]]
|-
|1983–1988
|[[Keijo Korhonen]]
|-
|1988–1991
|[[Klaus Törnudd]]
|-
|1991–1998
|[[Wilhelm Breitenstein]]
|-
|1998–2005
|[[Marjatta Rasi]]
|-
|2005–2009
|[[Kirsti Lintonen]]
|-
|2009–2014
| [[Jarmo Viinanen]]
|-
|2014–
| Kai Sauer
|}
 
== Rahoitus ==
Yhdistyneiden kansakuntien sihteeristö laatii maailmanjärjestön sääntömääräisen talousarvion joka toinen vuosi. YK-virkamiesten palkat ja matkustuskustannukset käsittävät noin 60 prosenttia budjetista.
 
Sen sijaan esimerkiksi rauhanturvatoiminnan, katastrofiavun tai alajärjestöjen kehitysaputoiminnan rahoitusta ei lasketa kuuluvaksi sääntömääräisen talousarvion piiriin.
 
Jäsenvaltiot maksavat osuutensa niiden maksukykyyn perustuvan prosenttiasteikon mukaisesti, jonka yleiskokous on hyväksynyt. Vuonna 2000 yhden valtion maksimiosuudeksi YK-budjetista määriteltiin 22 prosenttia; tämä on Yhdysvaltain maksuosuus. Vuonna 2013 suurimmat maksajat ja niiden osuudet budjetista olivat:
{| class="wikitable sortable"
! [[Yhdistyneiden kansakuntien jäsenvaltiot|YK:n jäsenvaltio]]
! Rahoituksen osuus YK:n budjettiin<ref name=unbudget>{{cite web |url=http://www.un.org/ga/search/view_doc.asp?symbol=A/RES/67/238 |title=Assessment of Member States' contributions to the United Nations regular budget for the year 2013 |publisher=Yhdistyneiden kansakuntien pääsihteerin toimisto |format=PDF |date=February 11, 2013 |accessdate=2013-02-11}}</ref><br /><small>([[%]] YK:n budjetista)</small>
|-
| '''{{Yhdysvallat}}''' || 22,000 %
|-
| '''{{Japani}}''' || 10,833 %
|-
| '''{{Saksa}}''' || 7,141 %
|-
| '''{{Ranska}}''' || 5,593 %
|-
| '''{{Britannia}}''' || 5,179 %
|-
| '''{{Kiina}}''' || 5,148 %
|-
| '''{{Italia}}''' || 4,448 %
|-
| '''{{Kanada}}''' || 2,984 %
|-
| '''{{Espanja}}''' || 2,973 %
|-
| '''{{ Brasilia}}''' || 2,934 %
|-
| '''{{Venäjä}}''' || 2,438 %
|-
| '''{{Australia}}''' || 2,074 %
|-
| '''{{Korean tasavalta}}''' || 1,994 %
|-
| '''{{Meksiko}}''' || 1,842 %
|-
| '''{{Alankomaat}}''' || 1,654 %
|-
| '''Muut jäsenvaltiot''' || 20,765 %
|}
 
== Saavutuksia ==
[[Tiedosto:UN building, Genevra.jpg|thumb|220px|Yhdistyneiden kansakuntien rakennus [[Sveitsi]]n [[Geneve]]ssä.]]
YK:n toiminnan ansiosta yli 80 entistä siirtomaavaltiota on saavuttanut itsenäisyytensä ja noin 170 alueellista konfliktia on ratkaistu rauhanomaisesti. Maailmanjärjestö on ollut mahdollistamassa vapaita vaaleja ainakin 45 valtiossa. Lisäksi YK on auttanut yli 80 poliittisen, taloudellisen, sosiaalisen ja kulttuurisen sekä ihmisoikeuksiin liittyvän sopimuksen täytäntöönpanossa.
 
YK on julistanut useita [[Kansainvälinen vuosipäivä|kansainvälisiä vuosipäiviä]], joita vietetään maailmanlaajuisesti sen jäsenvaltioissa.<ref>{{Kirjaviite | Tekijä = Oja, Heikki | Nimeke = Aikakirja | Vuosi =1999 | Sivu = 193| Julkaisupaikka = | Julkaisija =Otava | Tunniste =ISBN 951–1–16334–5 }}</ref> Joitain tällaisia teemapäiviä ovat [[Kansainvälinen rauhanpäivä]], [[Maailman ruokapäivä]] ja [[Kansainvälinen lasten päivä]].
 
== Kritiikkiä ==
 
Valtioiden yksinoikeus kansainvälisessä päätöksenteossa saattaa polkea alleen yksittäisten ihmisten ja ryhmien tarpeita. YK-järjestelmässä tätä epäkohtaa ovat pyrkineet korjaamaan erilaiset kansalliset tai kansainväliset kansalaisjärjestöt. <ref>{{Verkkoviite | Osoite = https://web.archive.org/web/20070928010535/http://www.ykliitto.fi/yktieto/YK-j1.htm | Nimeke = YK kansainvälisenä järjestelmänä | Julkaisu = Tietopaketti YK:sta | Julkaisija = YK-liitto | Selite = Internet Archive | Viitattu = 11.4.2014}}</ref>
 
== Kansalaisjärjestöt ==
Yhdistyneiden kansakuntien ihanteita vaalimaan ja järjestöä koskevaa tiedotusta hoitamaan on moniin maihin perustettu kansalaisjärjestöjä. Yksi näistä on [[Suomen YK-liitto]].
 
==Erityis- ja yhteistyöjärjestöt==
=== Erityisjärjestöt===
{| class="wikitable sortable" style="text-align:left"
Rivi 475 ⟶ 306:
| [http://www.unrwa.org/ www.unrwa.org]
|}
 
=== Kansalaisjärjestöt ===
Yhdistyneiden kansakuntien ihanteita vaalimaan ja järjestöä koskevaa tiedotusta hoitamaan on moniin maihin perustettu kansalaisjärjestöjä. Yksi näistä on [[Suomen YK-liitto]].
 
== Historia ==
=== Atlantin julistuksesta Yhdistyneiksi kansakunniksi ===
[[Tiedosto:Prince of Wales-5.jpg|right|thumb|220px|Churchill ja Roosevelt HMS Prince of Walesilla 1941.]]
Alun perin Yhdistyneet kansakunnat perustettiin [[liittoutuneet|liittoutuneiden]] maiden perustalle. Yhdistyneitä kansakuntia olivat ne maat, jotka liittyivät [[Winston Churchill]]in ja [[Franklin Roosevelt]]in 14. elokuuta 1941 taistelulaiva ''[[HMS Prince of Wales (53)|HMS Prince of Walesilla]]'' allekirjoittamaan kahdeksan kohdan [[Atlantin julistus|Atlantin julistukseen]]. Julistuksessa määriteltiin [[Yhdysvallat|Yhdysvaltain]] ja [[Yhdistynyt kuningaskunta|Yhdistyneen kuningaskunnan]] [[toinen maailmansota|toista maailmansotaa]] koskevia tavoitteita, ja sitä on verrattu Yhdysvaltain presidentti [[Woodrow Wilson|Wilsonin]] [[neljäntoista kohdan ohjelma]]an. Atlantin julistus oli osa Rooseveltin politiikkaa liittää Yhdysvallat toiseen maailmansotaan Britannian puolelle kuitenkaan sotaa itse julistamatta.
 
Akselivaltoja vastaan taistelleet liittoutuneet 26 valtiota allekirjoittivat tammikuussa 1942 [[Yhdistyneiden kansakuntien julistus|Yhdistyneiden kansakuntien julistuksen]], jonka pohjana toimi Atlantin julistus ja jossa käytettiin ensimmäistä kertaa termiä Yhdistyneet kansakunnat. Liittoutuneiden lisäksi julistuksen allekirjoitti 21 muuta valtiota. Britannian, Kiinan, Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton edustajat määrittelivät lokakuussa 1943 [[Moskovan julistukset|Moskovan julistuksissa]], että kansainvälisen rauhan ylläpitämiseksi oli perustettava kansainvälinen järjestö. Sen hallintorakenteita alettiin suunnitella [[Dumbarton Oaksin konferenssi]]ssa lokakuussa 1944. [[Jaltan konferenssi|Jaltan konferenssissa]] helmikuussa 1945 sovittiin kansakuntien kokouksien järjestämisestä [[San Francisco]]ssa.<ref name="leisma17">Leisma, s. 17.</ref>
 
[[Yhdistyneiden kansakuntien peruskirja]] laadittiin huhti–kesäkuussa 1945 kokoontuneessa [[San Franciscon konferenssi]]ssa, jossa oli edustettuna 46 valtiota. Pohjana käytettiin ehdotuksia, jotka oli aiemmin laadittu Dumbarton Oaksin ja Jaltan konferensseissa. Peruskirjan allekirjoitti 26. kesäkuuta 1945 San Franciscossa 50 valtiota ja Puola myöhemmin 15. lokakuuta 1945.<ref>{{Verkkoviite|osoite=http://www.un.org/depts/dhl/unms/founders.shtml|nimeke=UN{{!}}DPI — OD{{!}}Dag Hammarskjöld Library: Member States{{!}}On the Record|julkaisu=www.un.org|viitattu=2018-12-29|ietf-kielikoodi=en}}</ref> Se astui voimaan 24. lokakuuta 1945, kun turvallisuusneuvoston viisi pysyvää jäsentä ja suurin osa muista YK:n silloisista jäsenvaltioista oli sen ratifioinut.<ref name="leisma17"/>
 
YK:n jäsenyys määriteltiin avoimeksi kaikille ”rauhaa rakastaville valtioille”, jotka hyväksyvät peruskirjan vaatimukset ja ovat järjestön mielestä halukkaita ja kykeneviä täyttämään nämä vaatimukset käytännössä. Toisessa maailmansodassa hävinneellä puolella olleet valtiot saattoivat liittyä jäseniksi vasta myöhemmin, kun niiden suhteet voittajiin oli saatu sopimuksin selvitetyksi.
 
=== Kylmän sodan aika ===
Kun 51 valtion edustajat kokoontuivat Lontoossa tammikuussa 1946 ensimmäisiin tapaamisiin, maailmanpoliittinen tilanne oli jo muuttumassa. Neuvostoliiton johtaja [[Josif Stalin]] piti helmikuussa puheensa, jossa hän kertoi maailman olevan jakaantunut kahteen taloudelliseen ja poliittiseen järjestelmään. Britannian pääministeri [[Winston Churchill]] julisti maaliskuussa, että [[rautaesirippu]] on jakanut Euroopan. Eurooppa jakautui lopullisesti kahteen toisilleen vihamieliseen liittoumaan, kun [[Nato]] perustettiin huhtikuussa 1949.<ref name="hanhimäki17">Hanhimäki, s. 17–18.</ref>
 
YK:n ensimmäiset vuosikymmenet olivat pitkälti Yhdysvaltojen valtakautta. Se näkyi erityisesti kansainvälistä kauppaa määritelleessä [[GATT]]-sopimuksessa, [[Kansainvälinen valuuttarahasto|Kansainvälisessä valuuttarahastossa]] (IMF) ja [[Maailmanpankki|Maailmanpankissa]], jotka sisäistivät nopeasti Yhdysvaltojen taloudellisen ylivallan. YK:n hallinnollinen pääpaino oli alkuun ollut [[Yhdistyneiden kansakuntien turvallisuusneuvosto|turvallisuusneuvostossa]], mutta se siirtyi [[Yhdistyneiden kansakuntien yleiskokous|yleiskokoukseen]], joka oli keskeisessä asemassa Yhdysvaltain ja sen liittolaisten taistelussa sosialistisia valtioita vastaan. Uusia jäseniä valittiin nihkeästi, ja sosialistimailla oli hyvin heikot mahdollisuudet saada enemmistö yleiskokoukseen.<ref>Leisma, s. 19.</ref>
 
Vaikka kylmä sota vaikutti YK:n tehokkuuteen sen ensimmäisinä vuosikymmeninä, se sai aikaan kuitenkin myös monia myönteisiä kehitysaskelia. Vuonna 1948 YK antoi [[Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus|ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen]], ja samana vuonna se lähetti ensimmäiset [[Rauhanturvaaminen|rauhanturvaajansa]] Lähi-itään ja Etelä-Aasiaan. YK toimi myös aktiivisesti toisen maailmansodan jäljiltä olleiden pakolaisten puolesta, mikä johti vuonna 1950 pakolaisjärjestö [[Yhdistyneiden kansakuntien pakolaisjärjestö|UNHCR:n]] perustamiseen.<ref>Hanhimäki, s. 20.</ref>
 
[[Kiinan kansantasavalta|Kiinan kansantasavallan]] perustamista 1. lokakuuta 1949 seurasi Kiinan ja Neuvostoliiton liittouma ja heinäkuussa 1950 [[Korean sota|Korean sodan]] käynnistyminen. Sota oli YK:n ensimmäinen vakava haaste.<ref name="hanhimäki17"/> Neuvostoliitto boikotoi turvallisuusneuvoston istuntoja, joissa [[Kiinan tasavalta]] edusti Kiinaa. Neuvostoliiton vaatimus [[Kiinan kansantasavalta|Kiinan kansantasavallan]] jäsenyydestä sai aikaan sen, että Yhdysvallat liittolaisineen kykeni käymään Korean sodan (1950–1953) YK:n nimissä. Näin Neuvostoliiton liittolaiset, [[Korean demokraattinen kansantasavalta|Pohjois-Korea]] ja sitä tukevat kommunistisen Kiinan vapaaehtoiset, voitiin tuomita hyökkääjinä YK-järjestelmänkin puitteissa.{{Lähde}} Korean sodan yhteydessä hyväksyttiin niin sanottu [[Yhdistyneiden kansakuntien yleiskokouksen päätöslauselma 377|”Uniting for Peace” -päätoslauselma]], joka antoi Korean operaation valvonnan Yhdysvaltain asevoimille. Päätöslauselma hyödynnettiin myös [[Suezin kriisi|Suezin]] ja [[Unkarin kansannousu|Unkarin kriiseissä]] 1956, Lähi-idän kriisissä 1958 ja Kongossa 1960.<ref name="leisma20">Leisma, s. 20.</ref>
 
Yleiskokouksen merkitys kasvoi entisestään, kun turvallisuusneuvoston toiminta käytännössä halvaantui Neuvostoliiton alettua käyttää ahkerasti [[veto-oikeus|veto-oikeuttaan]]. Neuvostoliitto vastusti päätöslauselmia vuosina 1946–1965 kaikkiaan 103 kertaa, kun Yhdysvallat puolestaan teki ensimmäisen vetonsa vasta 1970. Neuvostoliiton innokas veto-oikeutensa käyttäminen johtui Yhdysvaltojen valta-asemasta. Yhdysvallat liittolaisineen pyrki nostamaan esille ihmisoikeuksia, taloudellista kehitystä ja kollektiivista turvallisuutta, mutta Neuvostoliitto painotti valtioiden itsemääräämisoikeutta.<ref name="leisma20"/>
 
=== Kaksinapaisuudesta moni-ilmeisemmäksi ===
Yhdistyneiden kansakuntien jäsenistö alkoi hiljalleen monipuolistua 1950-luvun lopulla ja 1960-luvun alussa, jolloin YK:hon hyväksyttiin 43 uutta valtiota. Ne olivat pääasiassa entisiä siirtomaita, jotka valtasivat nopeasti kaksi kolmasosaa paikoista. Järjestön ilme ja sen kaksinapainen suhtautuminen maailmanpoliittisiin kysymyksiin alkoikin uusien jäsenten myötä muuttua ja saada uusia näkökulmia.<ref name="leisma20"/> Moni uusista valtiosta ei ollut valinnut puoltaan lännen ja idän välisessä taistelussa, ja 25 tällaista valtiota perustivat vuonna 1961 [[Sitoutumattomien maiden liike|Sitoutumattomien maiden liikkeen]]. Sitoutumattomien maiden liikkeen keskeisiä huolenaiheita oli talouden epätasainen jakautuminen etelän ja pohjoisten valtioiden välillä. Ensimmäisessä [[Yhdistyneiden kansakuntien kauppa- ja kehityskonferenssi|kauppa- ja kehityskonferenssissa]] 1964 perustettiin [[G77]]-ryhmittymä huolehtimaan siitä, että kehitysapu pysyy YK:n toiminnan keskiössä.<ref>Hanhimäki, s. 22.</ref>
 
Yhteiskunnalliset kysymykset, [[kehitysyhteistyö]], naisten aseman parantaminen ja ihmisoikeudet nousivat 1960- ja 1970-luvuilla entistä keskeisimmiksi aiheiksi. [[Yhdistyneiden kansakuntien kehitysohjelma|YK:n kehitysohjelma]] perustettiin 1965. Se on johtanut siitä saakka monia kansainvälisiä kehitystoimintaprojekteja. YK järjesti 1970-luvulla 15 sosiaalisia ja taloudellisia asioita käsitellyttä maailmankonferenssia. Niistä ensimmäinen oli vuonna 1972 [[Tukholma]]ssa järjestetty [[Yhdistyneiden kansakuntien maailmankonferenssi ympäristökysymyksistä|maailmankonferenssi ympäristökysymyksistä]] ja viimeinen vuonna 1980 [[Kööpenhamina]]ssa pidetty YK:n naisten vuosikymmenen maailmankonferenssi.<ref>Leisma, s. 21.</ref>
 
Yhdysvaltain vaikutusvalta YK:ssa romahti kehitysmaiden tulon myötä. Se myös hyökkäsi kehitysmaiden ja sitoutumattomien maiden politiikkaa vastaan ja vaati niiltä poliittisten vaatimusten lisäksi vastuunottoa. Yhdysvallat irtautui järjestön toiminnasta, kun se ei enää pystynyt toteuttamaan sen avulla omaa politiikkaansa. Neuvostoliitollakin oli omat vaikeutensa yleiskokouksen kanssa, joten erityisesti Intia, Brasilia ja Japani onnistuivat vahvistamaan omaa asemaansa.<ref>Leisma, s. 22.</ref>
 
=== Kylmästä sodasta uuden vuosituhannen haasteisiin ===
Neuvostoliiton kaaduttua ja kylmän sodan loputtua poliittinen valta hajautui useammalle valtiolle ja myös monille yrityksille ja järjestöille. YK:ssa uusi aikakausi näkyi yhteisymmärryksen lisääntymisenä, eikä turvallisuusneuvostossa käytetty enää veto-oikeutta kovinkaan usein.<ref name="leisma23">Leisma, s. 23.</ref>
 
YK:ssa haluttiin 1990-luvulla täydentää rauhanturvaamista pakotteilla ja voimatoimilla, jotka sen peruskirjan VII luku mahdollisti. Käänne tapahtui jo vuonna 1990, kun YK:n turvallisuusneuvosto valtuutti Yhdysvallat johtamaan liittouman käyttämään kaikki keinoja Kuwaitin vapauttamiseksi. [[Persianlahden sota|Persianlahden sodassa]] ei kuitenkaan toimittu peruskirjan mukaan, sillä sotilaalliset toimet olivat Yhdysvaltain presidentin alaisuudessa eikä turvallisuusneuvoston alaisen esikuntavaliokunnan alaisuudessa. Turvallisuusneuvosto hyväksyi 1990-luvulla Yhdysvaltain johtamat voimatoimet myös Somaliassa, Kroatiassa ja Bosniassa, mutta varsinkin epäonnistumiset Somaliassa ja Bosniassa aiheuttivat huolta YK:n mahdollisuudesta rauhaan pakottamisessa.<ref name="leisma23"/>
 
YK:ssa nostettiin 1990-luvulla aktiivisesti esiin myös esimerkiksi köyhyys, naisten asema ja ihmisoikeudet. Näiden tiimoilta järjestettiin suuria maailmankonferensseja, joiden pohjalta luotiin 2000-luvun maailmanlaajuiset kehitystavoitteet.<ref name="leisma23"/> YK järjesti syyskuussa 2000 niin sanotun [[Vuosituhathuippukokous|vuosituhathuippukokouksen]], joka oli ensimmäinen yleiskokouksen tapaaminen, jossa oli paikalla kaikkien jäsenvaltioiden päämiehet. Sen yhteydessä koottiin [[Yhdistyneiden kansakuntien vuosituhatjulistus|vuosituhatjulistus]]. Huomiota siitä ovat saaneet erityisesti [[YK:n vuosituhattavoitteet|vuosituhattavoitteet]], joiden päämääränä oli vastustaa köyhien maiden kehittymistä jarruttavia tekijöitä.<ref name="leisma24">Leisma, s. 24.</ref>
 
YK:n rauhanoperaatiot ovat 2000-luvulla muuttuneet entistä kunnianhimoisemmiksi, ja niiden tavoitteena on auttaa vielä sodan jälkeenkin yhteiskunnan jälleenrakentamisessa. Työn tukemiseksi perustettiin 2005 [[rauhanrakennuskomissio]]. Rauhanrakennus sai myös takapakkia, kun Yhdysvallat ja Britannia hyökkäsivät ilman kansainvälisen yhteisön täyttä tukea Irakiin maaliskuussa 2003.<ref name="leisma24"/>
 
== Jäsenvaltiot ==
*{{Pääartikkeli|[[Yhdistyneiden kansakuntien jäsenvaltiot]]}}
=== Kiistanalaisia tapauksia ===
[[Tiedosto:United Nations Members.svg|thumb|400px|YK:n jäsenvaltiot]]
Yhdistyneisiin kansakuntiin liittyivät sen perustamisen yhteydessä myös [[Neuvostoliitto]]on kuuluneet neuvostotasavallat [[Ukrainan sosialistinen neuvostotasavalta|Ukraina]] ja [[Valko-Venäjän sosialistinen neuvostotasavalta|Valko-Venäjä]], jotka olivat kärsineet erityisen paljon oltuaan taistelualueina toisessa maailmansodassa. Neuvostoliitto epäili [[brittiläinen kansainyhteisö|brittiläisen kansainyhteisön]] maiden tuovan Britannialle moninkertaisen äänimäärän, kun taas Yhdysvaltain osavaltioiden ryhtyminen suoraan YK:n jäseniksi Valko-Venäjän tai Ukrainan tapaan olisi voinut olla Yhdysvaltain [[perustuslaki|perustuslain]] vastaista.
 
Pohjoismaista [[Norja]] ja [[Tanska]] kuuluivat perustajajäseniin. [[Ruotsi]] ja [[Islanti]] liittyivät jäseniksi vuonna 1946.
 
Toisessa maailmansodassa hävinneellä puolella olleille valtiolle, muun muassa [[Suomi|Suomelle]], mahdollisuus anoa YK:n jäsenyyttä muodostui vasta [[Pariisin rauhansopimus (1947)|Pariisin rauhansopimuksen]] tultua voimaan syksyllä [[1947]]. Kuitenkin suurvaltojen, lähinnä Neuvostoliiton sekä Yhdysvaltain ja sen liittolaisten, välisestä tasapainopolitiikasta johtui se, ettei [[1950]]–[[1954]] Yhdistyneisiin kansakuntiin otettu uusia jäseniä, ennen kuin niitä oli riittävän suuri ja tasapuolinen joukko. Vasta 14. joulukuuta 1955 YK:n jäseniksi hyväksyttiin samanaikaisesti [[Albania]], [[Bulgaria]], Ceylon (nyk. [[Sri Lanka]]), [[Espanja]], [[Irlanti]], [[Italia]], [[Itävalta]], [[Jordania]], [[Kambodža]], [[Laos]], [[Libya]], [[Nepal]], [[Portugali]], [[Romania]], [[Suomi]] ja [[Unkari]].
 
[[Kylmä sota|Kylmän sodan]] vuoksi myös molemmat [[Saksa]]t olivat kauan YK:n ulkopuolella ja hyväksyttiin jäseniksi vasta vuonna 1973. Lisäksi molemmat [[Korea]]t pääsivät YK:n jäseniksi vasta vuonna 1991.
 
Kun Afrikassa sijainneet entiset [[siirtomaa]]t etupäässä 1960-luvulla itsenäistyivät, ne liittyivät yleensä YK:n jäseniksi lyhyen ajan kuluessa itsenäistymisestään. Sama juttu tapahtui myös kylmän sodan päättyessä [[Jugoslavia]]n ja [[Neuvostoliitto|Neuvostoliiton]] hajoamisten yhteydessä syntyneiden uusien valtioiden kohdalla. Poikkeuksena oli valkoisen vähemmistöhallituksen itsenäiseksi julistama [[Rhodesia]], nykyinen [[Zimbabwe]], joka ei saanut kansainvälistä tunnustusta, ennen kuin siellä 1980-luvulla oli siirrytty enemmistövaltaan.
 
=== Kiina ja YK ===
Merkittävä muutos Yhdistyneiden kansakuntien jäsenvaltioiden piirissä tapahtui [[1971]], kun Yhdistyneiden kansakuntien perustajajäsen, [[Kiinan tasavalta]], syrjäytettiin Yhdistyneistä kansakunnista ja Kiinaa edustamaan valittiin [[Kiinan kansantasavalta]] Yhdistyneiden kansakuntien turvallisuusneuvoston pysyvän jäsenen oikeuksin. Tämä Yhdysvaltain aikaansaama hanke perustui [[Richard Nixon]]in hallinnon ulkoasiainministeri [[Henry Kissinger]]in [[sukkuladiplomatia]]n, minkä tarkoituksena oli päästä vetämään yhdysvaltalaisjoukot [[Vietnam]]ista ilman, että Yhdysvaltain liittolaisena toiminut [[Etelä-Vietnam]] olisi hävinnyt [[Vietnamin sota|Vietnamin sodan]] Kiinan kansantasavallan [[Pohjois-Vietnam]]ille myöntämän tuen vuoksi. Toinen mahdollistaja Yhdysvaltain [[Mao Zedong]]in johtaman Kiinan kansantasavallan tunnustamiseksi [[1976]] oli Kiinan ja Neuvostoliiton välirikko sen jälkeen, kun Neuvostoliitto oli [[Hruštšev]]in johdolla sanoutunut irti [[stalinismi]]sta.
 
Syrjäytettyään Kiinan tasavallan Yhdistyneistä kansakunnista Yhdysvallat kuitenkin takasi lainsäädännöllään Taiwanin tosiasiallisen itsenäisyyden sotilasavun ja turvallisuustakuiden muodossa. Taiwan 1971 oli [[Guomindang]]in hallitsema diktatuuri, jota johti [[Tšiang Kai-šek]], joka piti kiinni tiukasti [[yhden Kiinan politiikka|yhden Kiinan politiikasta]] eli siitä, että Kiinan tasavalta Taiwanilla on Kiinan valtion ainoa laillinen edustaja, ja Kiinan kansantasavalta on kapinallinen osa tätä Kiinaa. Myös Kiinan kansantasavalta pitää vielä nykyään kiinni yhden Kiinan politiikasta, jonka mukaan Taiwan on Kiinan kansantasavallan kapinallinen maakunta. Kiinan tasavallan demokratisoiduttua [[Guomindang]] joutui välillä oppositioon, ja jotkut kannattavat myös yhden Kiinan politiikasta luopumista ja Taiwanin itsenäisyyttä.
 
=== Uusimpia jäseniä ===
[[Sveitsi]] kieltäytyi pitkään liittymästä YK:hon, koska ei katsonut sen soveltuvan yhteen [[puolueettomuus|puolueettomuutensa]] kanssa. Vasta syyskuussa [[2002]] se liittyi jäseneksi samaan aikaan kuin tuolloin itsenäistynyt [[Itä-Timor]]. 28. kesäkuuta [[2006]] [[Montenegro]] liittyi Yhdistyneisiin kansakuntiin 192. [[Yhdistyneiden kansakuntien jäsenvaltiot|jäsenvaltiona]]. Viimeksi järjestöön liittyi 14. heinäkuuta [[2011]] 193. jäsenvaltio, [[Etelä-Sudan]].
 
=== Suomi ja YK ===
[[Suomi]] jätti jäsenhakemuksen heti [[Pariisin rauha, 1947|Pariisin rauhansopimuksen]] tultua voimaan [[1947]]. Suurvaltapoliittisista syistä Suomi samoin useat muutkin maat kuitenkin hyväksyttiin jäseniksi vasta 14. joulukuuta 1955. Jo edellisenä vuonna oli kuitenkin perustettu [[Suomen YK-liitto]] tiedotusta antamaan ja koulutusta järjestämään.
 
Suomi korosti asemaansa YK:n jäsenenä ja puolueettomana [[rauhanturvaaminen|rauhanturvaamisen]] kannattajana. Suomen ensimmäinen merkittävä ulkopoliittinen toimi Yhdistyneiden kansakuntien piirissä oli kiireellä järjestetty osallistuminen [[UNEF]] I -rauhanturvaoperaatioon Siinailla [[Suezin kriisi]]n jälkeen. Sittemmin Suomi on ollut aktiivinen rauhanturvatoiminnassa, kansainvälisen oikeuden kehittämisessä, [[aseidenriisunta|aseidenriisunnassa]] sekä monenkeskisissä kehitysyhteistyöhankkeissa. 1960-luvulta alkaen Suomi on antanut [[kehitysapu]]a.
 
Muutamia suomalaisia on ollut YK:ssa korkeissa asemissa. [[Helvi Sipilä]] oli järjestön ensimmäinen naispuolinen apulaispääsihteeri. [[Martti Ahtisaari]] on toiminut apulaispääsihteerinä, pääsihteerin erityisedustajana [[Namibia]]ssa ja erityislähettiläänä [[Kosovo]]-neuvotteluissa. [[Harri Holkeri]] toimi yleiskokouksen puheenjohtajana 2000–2001. Lisäksi [[Ensio Siilasvuo]] toimi YK:n apulaispääsihteerinä johtaessaan Lähi-idän rauhanoperaatioita.
 
28. toukokuuta 2008 [[Suomen ulkoasiainministeriö|ulkoministeriö]] julkaisi Suomen YK-strategian, jossa hahmotellaan muun muassa Suomen tavoitteet YK:ssa ja sen operaatioissa ja yhteistyöhankkeissa.<ref>[http://formin.finland.fi/public/download.aspx?ID=30490&GUID={01239902-64D0-4178-A384-6BA454F8DEB7} Yhteistyön maailma - Suomen ulkoasiainhallinnon YK-strategia] – Ulkoasiainministeriö 28.5.2008</ref> Sen mukaan ”Suomi pitää YK:ta keskeisimpänä monenkeskisen yhteistyön välineenä”.
====Suomen YK:n suurlähettiläät====
{| class="wikitable sortable"
! vuodet
!suurlähettiläs<ref>{{Verkkoviite | Osoite =http://www.finlandun.org/public/default.aspx?nodeid=35901&contentlan=1&culture=fi-FI| Nimeke =Suomen pysyvät edustajat YK:ssa |Julkaisu= SUOMEN PYSYVÄ EDUSTUSTO,
Yhdistyneet kansakunnat, New York |Julkaisija=
Suomen ulkoasiainministeriö| Viitattu =30.12.2012}}</ref>
|-
|1956–1958
|[[G. A. Gripenberg]]
|-
|1959–1965
|[[Ralph Enckell]]
|-
|1965–1972
|[[Max Jakobson]]
|-
|1972–1977
|[[Aarno Karhilo]]
|-
|1977–1983
|[[Ilkka Pastinen]]
|-
|1983–1988
|[[Keijo Korhonen]]
|-
|1988–1991
|[[Klaus Törnudd]]
|-
|1991–1998
|[[Wilhelm Breitenstein]]
|-
|1998–2005
|[[Marjatta Rasi]]
|-
|2005–2009
|[[Kirsti Lintonen]]
|-
|2009–2014
| [[Jarmo Viinanen]]
|-
|2014–
| Kai Sauer
|}
 
== Rahoitus ==
Yhdistyneiden kansakuntien sihteeristö laatii maailmanjärjestön sääntömääräisen talousarvion joka toinen vuosi. YK-virkamiesten palkat ja matkustuskustannukset käsittävät noin 60 prosenttia budjetista.
 
Sen sijaan esimerkiksi rauhanturvatoiminnan, katastrofiavun tai alajärjestöjen kehitysaputoiminnan rahoitusta ei lasketa kuuluvaksi sääntömääräisen talousarvion piiriin.
 
Jäsenvaltiot maksavat osuutensa niiden maksukykyyn perustuvan prosenttiasteikon mukaisesti, jonka yleiskokous on hyväksynyt. Vuonna 2000 yhden valtion maksimiosuudeksi YK-budjetista määriteltiin 22 prosenttia; tämä on Yhdysvaltain maksuosuus. Vuonna 2013 suurimmat maksajat ja niiden osuudet budjetista olivat:
{| class="wikitable sortable"
! [[Yhdistyneiden kansakuntien jäsenvaltiot|YK:n jäsenvaltio]]
! Rahoituksen osuus YK:n budjettiin<ref name=unbudget>{{cite web |url=http://www.un.org/ga/search/view_doc.asp?symbol=A/RES/67/238 |title=Assessment of Member States' contributions to the United Nations regular budget for the year 2013 |publisher=Yhdistyneiden kansakuntien pääsihteerin toimisto |format=PDF |date=February 11, 2013 |accessdate=2013-02-11}}</ref><br /><small>([[%]] YK:n budjetista)</small>
|-
| '''{{Yhdysvallat}}''' || 22,000 %
|-
| '''{{Japani}}''' || 10,833 %
|-
| '''{{Saksa}}''' || 7,141 %
|-
| '''{{Ranska}}''' || 5,593 %
|-
| '''{{Britannia}}''' || 5,179 %
|-
| '''{{Kiina}}''' || 5,148 %
|-
| '''{{Italia}}''' || 4,448 %
|-
| '''{{Kanada}}''' || 2,984 %
|-
| '''{{Espanja}}''' || 2,973 %
|-
| '''{{ Brasilia}}''' || 2,934 %
|-
| '''{{Venäjä}}''' || 2,438 %
|-
| '''{{Australia}}''' || 2,074 %
|-
| '''{{Korean tasavalta}}''' || 1,994 %
|-
| '''{{Meksiko}}''' || 1,842 %
|-
| '''{{Alankomaat}}''' || 1,654 %
|-
| '''Muut jäsenvaltiot''' || 20,765 %
|}
 
== Saavutuksia ==
[[Tiedosto:UN building, Genevra.jpg|thumb|220px|Yhdistyneiden kansakuntien rakennus [[Sveitsi]]n [[Geneve]]ssä.]]
YK:n toiminnan ansiosta yli 80 entistä siirtomaavaltiota on saavuttanut itsenäisyytensä ja noin 170 alueellista konfliktia on ratkaistu rauhanomaisesti. Maailmanjärjestö on ollut mahdollistamassa vapaita vaaleja ainakin 45 valtiossa. Lisäksi YK on auttanut yli 80 poliittisen, taloudellisen, sosiaalisen ja kulttuurisen sekä ihmisoikeuksiin liittyvän sopimuksen täytäntöönpanossa.
 
YK on julistanut useita [[Kansainvälinen vuosipäivä|kansainvälisiä vuosipäiviä]], joita vietetään maailmanlaajuisesti sen jäsenvaltioissa.<ref>{{Kirjaviite | Tekijä = Oja, Heikki | Nimeke = Aikakirja | Vuosi =1999 | Sivu = 193| Julkaisupaikka = | Julkaisija =Otava | Tunniste =ISBN 951–1–16334–5 }}</ref> Joitain tällaisia teemapäiviä ovat [[Kansainvälinen rauhanpäivä]], [[Maailman ruokapäivä]] ja [[Kansainvälinen lasten päivä]].
 
== Kritiikkiä ==
 
Valtioiden yksinoikeus kansainvälisessä päätöksenteossa saattaa polkea alleen yksittäisten ihmisten ja ryhmien tarpeita. YK-järjestelmässä tätä epäkohtaa ovat pyrkineet korjaamaan erilaiset kansalliset tai kansainväliset kansalaisjärjestöt. <ref>{{Verkkoviite | Osoite = https://web.archive.org/web/20070928010535/http://www.ykliitto.fi/yktieto/YK-j1.htm | Nimeke = YK kansainvälisenä järjestelmänä | Julkaisu = Tietopaketti YK:sta | Julkaisija = YK-liitto | Selite = Internet Archive | Viitattu = 11.4.2014}}</ref>
 
== Katso myös ==
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/wiki/Yhdistyneet_kansakunnat”