Ero sivun ”Marsalkka Mannerheimin ratsastajapatsas” versioiden välillä
| [katsottu versio] | [katsottu versio] |
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
puuteita lähteistyksessa merkittty |
|||
Rivi 19:
== Nimet ja nimitykset ==
{{Lähteetön||kumpi=1}}
Veistoskilpailun voittaneen ja toteutetun ehdotuksen nimi oli ''Suomen Marsalkka vapaaherra C. G. Mannerheim''. Teos vihittiin paljastustilaisuudessa ''Marsalkka Mannerheimin ratsastajapatsaaksi'', josta tuli sen virallinen nimi. Sitä on kutsuttu myös ''Mannerheimin ratsastajapatsaaksi'', ''Mannerheimin patsaaksi'' ja ''Marskin patsaaksi''.
Rivi 27 ⟶ 28:
Itse 5,4 metriä korkea pronssinen ratsukko lepää 6,3 metriä korkean ja 6,3 pitkän sekä 2,72 metriä leveän punagraniittisen jalustan päällä, ja niiden yhteiskorkeus on 11,7 metriä.<ref name="taidemuseo.hel.fi">{{Verkkoviite | Osoite = http://taidemuseo.hel.fi/suomi/veisto/veistossivu.html?id=179&sortby=statue | Nimeke =Julkiset veistokset, Marsalkka Mannerheimin ratsastajapatsas | Selite = | Julkaisu = | Ajankohta =2001 | Julkaisija =Helsingin kaupungin taidemuseo | Viitattu =21.11.2013 }}</ref> Jalustan sisään on sijoitettu rasia, joka sisältää [[Mikrofilmi|mikrofilmeille]] tallennettuna kaikkien patsaskeräykseen osallistuneiden nimet.<ref name="rautio" />
Muistomerkki on melko yksityiskohtainen ja totuudenmukainen. Veistoksen hevosen sanotaan usein olevan marsalkan viimeinen ratsu [[Käthy]], vaikka hevonen ei periaatteessa esitä mitään tiettyä hevosyksilöä. Ensimmäistä kilpailuluonnosta tehdessään syksyllä 1953 Tukiainen käytti mallinaan [[everstiluutnantti]] Eero-Eetu Saarista ja puolustuslaitoksen tallilta tilattua hevosta, jonka piti muistuttaa mahdollisimman paljon Mannerheimin hevosta.<ref>Konttinen 1989, s. 111</ref> Armeija lainasi malliksi bessarabialaisen hevosen, jonka piirteitä muokkaamalla Tukiainen tosin sai veistosversiosta [[Hannoverinhevonen|hannoverilaisen]].<ref name="sk">{{Lehtiviite | Tekijä = Risto Lindstedt | Otsikko = Mannerheimin uusin taistelu | Julkaisu = Suomen kuvalehti | Ajankohta =17/1994 | www = http://suomenkuvalehti.fi/jutut/kotimaa/mannerheimin-uusin-taistelu | Viitattu =21.11.2013 }}</ref> Patsaan hevosen peruslähtökohta on kuitenkin Käthy-tamma, jonka [[Hevosen askellaji|askellajiksi]] valittiin niin sanottu vapaa käynti ratsastajapatsaille yleisen [[laukka|laukan]] tai [[ravi]]n sijasta.<ref name="Konttinen_132">Konttinen 1989, s. 132</ref> Ennen kilpailun ratkaisemista pohdittiin, onko Mannerheimin hevosen astunta patsaan tapaan ylipäätään mahdollista, joten patsastoimikunta perehtyi hevosten jalkojen liikeratoihin muun muassa hidastetun filmin avulla.<ref name="rautio" /> Lopullista patsasluonnosta tehdessään Tukiainen käytti apuna kuva- ja filmimateriaalia.{{Lähde}}
Ratsuväenkenraalin asun sijasta Mannerheim haluttiin kuvata [[Marsalkka|marsalkan]] asussa kunniamerkkeineen. Patsaan Mannerheimille valittiin vaatetukseksi turkislakki ja virkapuku (m/36, napit näkyvissä, taskut), vyö ja komentohihna, kunniamiekka, koristeiksi rivi täydellisiä kunniamerkkejä ja pari rintatähteä.<ref name="ko141">Konttinen 1989, s. 141</ref> Aluksi asuna oli ollut kevyt kenttätakki (m/41), mutta siihen ei käytännössä yhdistetty turkislakkia.<ref name="ko141" /> Tukiainen ei veistänyt patsaalle niin paljon kunniamerkkejä kuin toivottiin, koska niitä olisi tullut liikaa. [[Muotokuva|Attribuutit]] on kuitenkin toteutettu tarkasti, koska Tukiaisen periaatteiden mukaan patsaan kaikkien yksityiskohtien tuli kestää myös tarkastelua läheltä, vaikka niitä ei alhaalta päin välttämättä näekään.{{Lähde}}
== Taustatyö ja ideointi ==
Rivi 37 ⟶ 38:
Mannerheim itse suhtautui patsashankkeeseen vähän epäröiden: ilmeisesti hän epäili suomalaisten taiteilijoiden osaamista ja piti myös sisäpoliittista tilannetta liian arkana tämänkaltaiselle monumentille.<ref name="ko2526">Konttinen 1989, s. 25–26</ref> Samalla häntä kuitenkin vaivasi, tuleeko patsaan hevosesta ja ratsastusasennosta aidon näköisiä.<ref name="ko2526" /> Suomessa ei taiteilijoilla ollut mahdollisuuksia tehdä suurikokoisia hevosveistoksia, koska niistä ei ollut tilauksia ja vireillä olleitakaan hankkeita ei ollut toteutettu.<ref>Konttinen 1989, s. 51</ref>
[[Talvisota|Talvisodan]] syttyminen oli yksi syistä, joka johti patsashankkeen jäädyttämiseen.<ref name="m.fi" /> Silloin rahankeruu lopetettiin Mannerheimin itsensä toiveesta, ja sittemmin hän kielsi koko hankkeen toteutuksen hänen elinaikanaan.<ref name="ko2526" /> Sodan alkaessa keräyksissä oli saatu kokoon puoli miljoonaa markkaa, joka oli kasvanut vuoteen 1941 mennessä 1,7 miljoonaan korkojen ja uusien lahjoitusten ansiosta.<ref name="ko54" /> Patsaalle etsittiin sijoituspaikkaa myös aatekilpailun avulla, mutta mihinkään ratkaisuihin ei vielä päästy.{{Lähde}}
=== Mannerheimin kuoltua ===
Rivi 71 ⟶ 72:
Sijoituspaikaksi olivat ehdolla esimerkiksi [[Tähtitorninmäki]], Hesperianesplanadi Mannerheimintien kohdalla ja [[Eduskuntatalo]]n edusta.<ref name="rautio" /> 1930-luvulla mietittiin paikaksi esimerkiksi [[Senaatintori]]a ja [[Hankkija]]n liiketalon edustaa,<ref>Konttinen 1989, s. 63–64</ref> joka sijaitsee Mannerheimintien ja Arkadiankadun kulmassa. Vaihtoehdoista Eduskuntatalon ympäristöä oli mietitty eniten. Patsastoimikunta järjesti 1930-luvun lopussa aatekilpailun sijoituspaikasta, mutta kaikissa 17 ehdotuksessa oli paikaksi ehdotettu juuri Eduskuntatalon aukiota, jolle kilpailulla oltiin nimenomaan yritetty hakea vaihtoehtoa.<ref>Konttinen 1989, s. 65</ref> Tosin Mannerheim itse oli toivonut, ettei mahdollisen patsaan sijoituspaikkana olisi Hankkijan aukio eikä Eduskuntatalon ympäristö.<ref name="ko68">Konttinen 1989, s. 68</ref>
1950-luvulla asia otettiin uudelleen esille. Useita erilaisia vaihtoehtoja mietittiin ja tutkittiin. [[Kansallismuseo]]n edustaa pidettiin silloin parhaana ratkaisuna, tosin sillä ehdolla, että kaksi siellä jo olevaa muistomerkkiä saataisiin siirretyksi muualle.<ref>Konttinen 1989, s. 66</ref> Esimerkiksi arkkitehti, professori [[Otto-Iivari Meurman]] arvosteli valintaa, sillä hänen mukaansa kokonaistaiteellinen vaikutelman jäisi heikoksi ja Eduskuntatalon ympäristön puita jouduttaisiin kaatamaan.<ref>Konttinen 1989, s. 67</ref> Myöhemmin saatiin myös [[valtioneuvosto]]lta kielteinen päätös patsaan sijoituksesta Kansallismuseon luokse. [[Suomen kuvalehti]] järjesti syksyllä 1951 lukijoidensa keskuudessa äänestyksen, ja yli puolet vastanneista kannatti lehdessä esitettyjä joko Kansallismuseon tai [[Presidentinlinna]]n edustaa, mutta myös uusia ehdotuksia esitettiin.<ref name="ko68" /> [[Hesperianpuisto]]n kallioalue oli se paikka, jonne ensimmäisen suunnittelukilpailun osanottajien tuli ensisijaisesti muotoilla oma patsasehdotuksensa.<ref>Konttinen 1989, s. 70</ref> Esimerkiksi yliarkkitehti [[Ilmari Launis]] arvosteli paikkaa ja esitti useita omia ehdotuksiaan sijoituspaikasta järjestelyineen.{{Lähde}}
Päätös patsaan sijoittamisesta [[Postitalo]]n edessä olevalle aukiolle tehtiin [[1956]], ja nykyään aukiota kutsutaankin Mannerheiminaukioksi.<ref name="rautio" /> Paikkaa olivat ehdottaneet kuvanveistäjät Tukiainen ja Jauhiainen osallistuessaan toiseen suunnittelukilpailuun.<ref>Konttinen 1989, s. 73</ref> Useita muita ehdotetuista paikoista oli karsittu pois epäkäytännöllisyyden vuoksi, koska patsaan ympärillä piti olla riittävästi väljyyttä ja tilaa muun muassa kunniakäynneille. Myös keskeistä sijaintia pidettiin paikan valinnan kriteerinä.{{Lähde}}
== Työvaiheet ==
Rivi 80 ⟶ 81:
Kilpailun ratkettua 1954 sovittiin, että molemmat kuvanveistäjät tekevät ensin pelkät kipsiluonnokset. Lopulliseksi korkeudeksi sovittiin 5,5 metriä ilman jalustaa.<ref name="ko129">Konttinen 1989, s. 129</ref> Kipsimallille mittakaavassa 1:3 annettiin tekoaikaa vuosi, jonka jälkeen olisi kolme vuotta aikaa tehdä malli luonnollisessa koossa.<ref name="ko129" /> Tukiainen ja Jauhiainen tekivät myös kirjallisen sopimuksen, jonka mukaan molemmat aloittaisivat työn itsenäisesti ja yhteistyötä jatkettaisiin myöhemmin. Kuvanveistäjien näkemykset sekä yhteistyön tekemisestä että taiteellisista ratkaisuista poikkesivat kuitenkin suunnittelutyön edetessä niin, että sopimus purettiin. Jauhiainen sanoutui irti ratsastajapatsastyöstä kesäkuussa 1956.<ref name="rö">Rönkkö 1994, s. 119–126</ref>
Molempien luonnosten tarkastamisen jälkeen päätettiin, että lopullisen version tekee Tukiainen, koska Jauhiaisen luonnos ei ollut loppuun asti viety.<ref name="Konttinen_132"/> Tukiainen oli kierrellyt keväällä 1955 ympäri Eurooppaa tutustumassa ratsastajapatsaisiin.<ref name="v58" /> Hänelle rakennettiin ratsastajapatsaan työstöä varten uusi ateljeerakennus [[Lauttasaari|Lauttasaaren]], joka valmistui loppuvuodesta 1956.<ref>Konttinen 1989, s. 138–139</ref> Mukana työssä avustajina olivat Heikki Häiväoja ja [[Kain Tapper]].<ref name="v59">Valkonen 1993, s. 59</ref> Tukiaiseen kohdistettiin suuria paineita, työ sai tekovaiheessaan poikkeuksellisen paljon julkisuutta ja sitä "valvottiin" korkeammilta tahoilta.<ref>Kruskopf 2000, s. 92</ref><ref name="v63">Valkonen 1993, s. 63</ref> Suomessa työhön tutustumassa käynyt italialainen kuvanveistäjä [[Francesco Messina]] tosin neuvoi Tukiaista pitämään kiinni omista suunnitelmistaan.<ref name="v63" /> Suuritöinen projekti esti Tukiaista ottamasta vastaan muita suurempia töitä.{{Lähde}}
=== Tukiaisen työskentelyolosuhteet ===
{{Lähteetön|}}
Aimo Tukiaisen poika Heikki Tukiainen muisteli haastattelussaan, että alun perin teos suunniteltiin tehtäväksi Tukiaisten kotona Lauttasaarentiellä. Talosta purettiin yläkerroksen huoneita, jotta patsas olisi mahtunut ateljeehen. Mittakaavasuhteiden takia todettiin kuitenkin, että olisi parempi rakentaa [[ateljee]], jossa teos saataisiin kuusi metriä korkealle jalustalle. Suurin osa teoksesta tehtiinkin paikassa, joka oli noin puolentoista kilometrin päässä Tukiaisten kotoa.
Rivi 136 ⟶ 138:
''Mannerheimin ratsastajapatsaan'' eleetön realismi on nähty harkittuna [[Poliittinen korrektius|poliittisena korrektiutena]]. Vaikka teoksesta puuttuu näyttävä [[Retoriikka|retorinen ele]], eleettömyys korostaa myös kyseenalaistamatonta johtajuutta. Teos on sidottu sijoituspaikan historiallisiin merkityksiin, sekä korkeaan jalustaan. Jalusta korostaa myös vanhojen käytösoppaiden tapaan korkea-arvoisen henkilön tarvitsevan laajan privaatin tilan.<ref name= lindg />
Mannerheimin 1950-luvun alussa käynnistynyt patsashanke poisti pidäkkeet suunnitelmilta pystyttää patsaat muillekin Suomen valtiomiehille.<ref name= lindg /> Läheisyyteen nousivat jalustoilleen [[K. J. Ståhlberg]]in (Wäinö Aaltonen, 1959), [[P. E. Svinhufvud]]in (Wäinö Aaltonen, 1961) ja [[Kyösti Kallio]]n ([[Kalervo Kallio]], 1962) patsaat, ja ennen pitkää saivat muistomerkkinsä myös [[J. K. Paasikivi]] ([[Harry Kivijärvi]], 1980), [[Risto Ryti]] ([[Veikko Myller]], 1994), [[Lauri Kristian Relander|L. K. Relander]] ([[Matti Peltokangas]], 1996) ja [[Urho Kekkonen]] ([[Pekka Jylhä]], 2000).{{Lähde}}
Tukiaisen edustamassa realismissa on nähty muuttumattomuuteen perustuvaa turvallisuutta raskaine [[Arkaainen|arkaaisoivine]] ja jäyhine muotoineen. Veistosten tyypitelty realismi rakensi kuvaa kollektiivisesta suomalaisuudesta, jossa sulottomuus merkitsi aitoutta, koruttomuus rehellisyyttä ja raskaus vakautta. Lehdissä näitä piirteitä saatettiin pilkata "kansanmiehen kestävyysrealismiksi". Aikalaiskirjoittajat näkivät kuitenkin realismin kuluttaneen itsensä loppuun ja Tukiaisenkin sen myötä oman realismin varantonsa raskaan ratsastajapatsaan toteutuksessa. Realismi oli osoittanut siteensä [[Konservatiivinen|konservatiiviseen]] [[nationalismi]]in, eikä sen koettu enää liittyvän ajan suuren linjan [[Demokratia|demokraattisiin]] vapauden tunnuksiin. Modernistinen kuvanveistoteoria leimasi realismin jopa [[Totalitaarisuus|totalitaariseksi]]. Uuden retorisen perinteen muokkaamiseen tuntui löytyvän mahdollisuuksia varsinkin [[informalismi]]ssa, johon monien muidenkin kuvanveistäjien tapaan siirtyi myös Aimo Tukiainen.<ref name= lindg />
| |||