Ero sivun ”Vanha Suurtori” versioiden välillä

'''Vanha Suurtori''' ({{k-sv|Gamla Stortorget}}) on [[Turku|Turun]] vanhassa keskustassa sijaitseva [[tori]]. Suurtori sijaitsee [[II kaupunginosa (Turku)|II kaupunginosassa]], aivan [[Turun tuomiokirkko|tuomiokirkon]] välittömässä läheisyydessä. Suurtori oli satoja vuosia Suomen tärkeiden teiden ja liikenneväylien keskeisin solmukohta. Torilla yhtyivät [[Hämeen härkätie]], [[Valtatie 8|Satakunnasta tuleva tie]], [[Kuninkaantie|rantatie Viipurista]] sekä [[Aurajoki]], jonne saapuivat laivat [[Itämeri|Itämeren]] muista kaupungeista. Hämeestä tulevaa tietä kutsuttiin kaupungin alueella Hämeenkaduksi ja Viipurista tulevaa rantatietä Karjakaduksi.<ref>Heikniemi-Pääkkönen et al., 2002, s.17-20 17–20</ref>

Tori oli alun perin pitkänomainen ja sen pohjoisessa päässä sijaitsi kaupungin [[Vanha Raatihuone (Turku)|raatihuone]]. Torin pituuden on arveltu olleen keskiajalla ja 1500-luvulla noin 80 metriä ja 1700-luvulla lähes 120 metriä. Torin leveys oli tuolloin 25-2725–27 metriä. Arkeologisissa kaivauksissa on tavoitettu torin kirkon puoleinen reuna ajalta ennen [[Turun palo|vuoden 1827 suurta paloa]]. Nykyisin tällä kohdalla sijaitsee [[Kain Tapper]]in veistos ''[[Ajan virta]]''. On oletettu, että tori olisi heti alkuaan ollut muodoltaan samankaltainen kuin myöhemminkin. Lisäksi Aurajoen yli rakennettiin 1400-luvun torin jatkeeksi silta joen länsipuolelle, jonne oli rakennettu uusi kaupunginosa, Aninkaisten kortteli. Sillan rakentamisen jälkeen Aurajoen länsirannalle muodostui Suurtorin ja sillan jatkeeksi vielä pieni toriaukio. Suurin piirtein samalla paikalla sijaitsee nykyisin Turun [[Vähätori]].

1300-luvulla Turun porvarit asettuivat pikkuhiljaa asumaan lähelle toria ja rakensivat talojensa yhteyteen varastot kauppatavaroilleen. Vuoden 1318 palossa tuhoutuneessa Turussa tunnetaan vain kaksi porvaria nimeltä, Hartmann ja Gottschalk, jotka on nimistä päätelty saksalaisiksi. Turun ja sen torin varhaisessa vaiheessa saksalainen vaikutus olikin huomattava. Hyvä esimerkki tästä on Herman Hundebek, joka mainitaan Turussa vuosina 1333 ja 1346 välillä. Hundebek oli syntynyt [[Westfalen]]in Dulmenin kaupungissa ja veljiensä tavoin hän lähti tekemään omaisuutta Itämeren kaupunkeihin. Hän näyttää päässeen Turussa raatimieheksi, minkä jälkeen hän myöhemmin muutti asumaan ensin [[Tukholma]]an ja sitten takaisin [[Saksa]]an ja Lyypekkiin. Hän kuitenkin muisti kuollessaan vanhaa kotikaupunkiaan Turkua, sillä hän lahjoitti testamentissaan varoja Turun tuomiokirkon Pyhän Katariinan alttarille sekä silloin Turussa asuneelle sukulaiselleen Johannes Hundebekille. Hundebek muutti myöhemmin myös takaisin Lyypekkiin jossa hänet valittiin 1399 Lyypekin piispaksi.<ref>Heikniemi-Pääkkönen et al., 2002, s.65-67 65–67</ref>

1400-luvun alussa saksalaisvaikutus jatkui kaupungissa voimakkaana. Erityisesti tähän vaikutti saksalaissyntyisen Jakob Fresen pitkä pormestarinkausi vuosina 1431-14501431–1450, jolloin hän piti kaupungissa yllä saksalaista hallintoa. Vuonna 1455 pormestariksi valittiin tiettävästi ensimmäistä kertaa suomalainen, kun Mikko Suurpäästä tuli Turun pormestari. Myöhemmin vuonna 1471 Ruotsin valtaneuvosto antoi julistuksen jolla kumottiin vanha pykälä, joka määritteli kaupunkien raadin olevan puoliksi saksalaisista ja puoliksi ruotsalaisista jäsenistä koostuva. Myös Turussa noudatettiin uutta määrystä ja tästä lähtien kaupungin raatimiehet ja pormestarit olivat yksinomaan ruotsalaisia eli suomalaisia.<ref>Heikniemi-Pääkkönen et al., 2002, s.67-69 67–69</ref>

Lyypekin ohella 1400-luvulla kasvoi erityisesti [[Danzig]]in merkitys Länsi-Eurooppaan suuntautuvan viljakaupan keskuksena. Danzigin osittain säilyneistä tullitileistä voi lukea, että 1460 kaupungissa käyneistä 282 laivasta 9 oli Turusta, mutta vuonna 1471 turkulaisia aluksia saapui kaupunkiin jo 26 kertaa. Turun tärkeimmät vientituotteet olivat tällöin ennen kaikkea voi, kalat, traani, turkikset ja hevoset, joita tiedetään viedyn [[Puola]]an 207 eläintä. Tuontitavaroista tärkeimmät olivat suola ja humala sekä mausteet, viinit, hedelmät ja kankaat. Kauppa jatkui Danzigin kanssa vilkkaana vielä 1500-luvullakin ja Danzigilaisten porvarien läsnäolo Turussa on mainittu useissa aikakaudelta säilyneissä asiakirjoissa.<ref>Heikniemi-Pääkkönen et al., 2002, s. 67</ref>

Tukholmaan suuntautui myös vilkasta kaupankäyntiä, jota voidaan seurata vuodesta 1474 alkaen, koska Tukholman kaupungin muistikirjat ovat säilyneet siitä lähtien. Tukholmaan vietiin erityisesti maaseudulta hankittua tavaraa ja niitä ostettiin ensin kaupunkia ympäröineen maaseudun talonpojilta [[Turun linna]]n tai piispan välikäden kautta. Linnalle ja piispalle tuotteet tulivat maaseudulta veroina. Talonpojat saattoivat myydä omia tuotteitaan myös kaksi kertaa vuodessa järjestetyillä suurilla markkinoilla, jotka olivat tärkeä osa torin vuosittaista elämää. Talvimarkkinat järjestettiin tammikuun 19. päivän tienoilla, joka oli [[Pyhä Henrik|Pyhän Henrik]]in kuolinpäivä. Kesämarkkinat järjestettiin kesäkuun 18. päivänä, joka oli Pyhän Henrikin luiden tuomiokirkkoon siirtämisen muistopäivä. Myöhemmin järjestettiin säännöllisesti vielä kolmannet suuret markkinapäivät syksyisin Neitsyt Marian syntymäpäivän 8. syyskuuta tienoilla, mutta varmuudella nämä markkinat on järjestetty vasta vuodesta 1596 lähtien. Markkinoiden lisäksi Turkuun kokoontui tällöin myös koko maan [[papisto]] [[Synodaalikokous|synodaalikokoukseen]].<ref>Heikniemi-Pääkkönen et al., 2002, s. 68</ref>

Keskiaikaisen torin varrella olleiden talojen ulkoasusta ei ole tietoa, mutta luultavammin ainakin osassa taloista oli myös kiviä osia. Torin itäisessä päässä oli raatihuone, joka oli kaupungin hallinnon ja virkavallan tyyssija. Vuodesta 1414 alkaen torin läntisessä päässä oli myös silta Aurajoen yli. Tätä ennen väkeä ja tavaroita oli soudettu joen yli. Mahdollisesti osa torin varrella olleista kaksikerroksisista taloista oli varustettu myös [[Arkadi|arkadeilla]], jotka tarjosivat suojan kaupalle. Pienen kaupungin ahtautuessa lähelle Aurajokea, oli tavallisen arkipäivän työntouhu etenkin kesällä, jolloin meriliikenne oli avointa, varsin vilkasta, ja kaupungin asukkaiden puheenparsi oli monikielistä -– suomea, ruotsia, saksaa ja latinaa. Porvariston ohella Turun tori oli myös kirkollinen keskus, sillä Turun tuomiokirkko muureineen kohosi aivan torin lähellä olleella Unikankareen kummulla. Lisäksi kaupungin etelälaidalla oli Pyhän Olavin dominikaaniluostari omine kirkkoineen. Molempien kirkkojen papisto, virkamiehet ja munkit kävi myös torilla aina piispaa myöten. Myös Turun linnasta tuli torille seurueita veneillä tai ratsuin rantatietä pitkin. Myös useat Ruotsin ja Tanskan kuninkaat kävivät useamman kerran Turussa ja sen torilla vaatimassa uskollisuudenvalaa [[Itämaa]]n asukkailta. Vuonna 1457 Turussa suoritettiin osittain myös kuninkaanvaali. Osa ruotsalaisista johtomiehistä saapui valtionhoitaja [[Eerik Akselinpoika Tott]]in johdolla Turkuun ja järjesti Pyhän Kerttulin kiltasalissa suuren vaalikokouksen valiten yksimielisesti Tanskan hallitsijan [[Kristian I|Kristian Oldenburgilaisen]] Ruotsin kuninkaaksi. Myöhemmin vuonna 1463 Kristian vieraili myös Turussa, mikä osoittaa että kaupungilla oli merkityksensä yhteispohjoismaisessa politiikassa [[Kalmarin unioni]]ssa 1400-luvulla.

[[Kustaa Vaasa]]n kuningaskaudella Turunkin markkinaperinteitä muutettiin hieman, kun vuonna 1531 julistettiin kesäheikinmarkkinat niin sanotuiksi vapaiksi markkinoiksi, joilla kuka tahansa sai tulla tekemään kauppaa. Lisäksi lauantai vakiintui yleiseksi toripäiväksi, tosin käytäntö vakiintui vasta [[Kustaa II Aadolf]]in käskystä vuonna 1616. Kauppaa käytiin aitoista kuten keskiajallakin ja vielä pitkään sen jälkeenkin. Torilla oli myös kiviaittoja, katuaittoja ja luukkupuoteja. Erityisinä tori- ja markkinapäivinä torille pystytettiin lisäksi siirrettäviä kojuja. Kun Suomen käskynhaltija kreivi Axel Leijonhufvud suunnitteli vuonna 1588 ostavansa eräältä saksalaiselta kauppiaalta suuren määrän verkaa sotaväkeä varten, hän antoi alaisilleen tehtäväksi "kierrellä katuaitoissa" Turussa kyselemässä hintoja ja ostamassa näytepaloja käskynhaltijalle. Myös Aurajoen varresta myytiin suoraan laivoista esimerkiksi viljaa, kalkkia, sillejä, hylkeen rasvaa, kuparia ja rautaa. Kalaa ja karjaa oli luvallista myydä ainoastaan torilta käsin -– elävänä ja kuolleena, kuten kauppakaari määräsi. Ostokset torilla tuli tehdä julkisesti, mikä ilmenee myös Kustaa Vaasan kirjeessä vuodelta 1531 turkulaisille: "myös se vilja ja muu tavara, jota talonpojat vievät Turkuun myytäväksi, heidän tulee myydä torilla, älköötkä he käykö kauppaa taloissa niin salaisesti kuin he tähän mennessä ovat tehneet".

Torilla ei myyty ja ostettu enää ainoastaan tavaroita, vaan tärkeää osaa esittivät myös vanhojen velkojen maksaminen ja uusien sopiminen, sillä kauppiaitten maalaisille myöntämä luotto oli myös keskeisessä asemassa. Markkinaelämän erästä puolta valaisee 25. marraskuuta 1592 päivätty pöytäkirja Tukholman raastuvanoikeudesta. Kolme tukholmalaista porvaria oli Turun Heikinmarkkinoilla ostanut humalaa, verkaa ja palttinaa, mutta nämä tavarat oli torikaupan valvoja Taneli Niilonpoika takavarikoinut. Taneli puolustautui sanomalla, että "kiellosta huolimatta he olivat ostaneet kalliimmalla kuin oli määrätty". Eversti Stenbock oli antanut käskyn sen tähden, että tavarat oli takavarikoitava ja jaettava "vaatteettomalle sotaväelle". Valituksen esittäjät voivat esittää vaatimuksen korkeammalle virkavallan edustajalle, totesi valvoja pöytäkirjassa.<ref>Heikniemi-Pääkkönen et al., 2002, s. 69</ref>

Turun markkinat tarjosivat paljon huvituksia ja yleistä meteliä kaikille osallistujille. Oluttuvissa tarjoiltiin runsaasti juotavaa ja ne houkuttelivat sisäänsä runsaasti markkinoilla kauppaa tehnyttä väkeä. Markkinoilla tavattiin runsaasti tuttuja ja temppujaan kävivät esittämässä erilaiset narrit ja ilveilijät, akrobaatit, karhunkesyttäjät, laulajat ja ennustajat. Raatihuoneesta käsin julistettiin markkinarauha ja luettiin erilaisia julistuksia, joista nykypäivään on säilynyt [[joulurauhan julistus]].<ref>Heikniemi-Pääkkönen et al., 2002, s. 70</ref>

Turunkin vientituotteista nousi tärkeimmäksi terva, mutta 1660-luvulta lähtien Pohjanmaan-kaupan menetys merkitsi kaupungille voimakasta taantumista, jota vielä pahensi 1670-luvulla alkanut syvä lama, ja niinpä sekä terva että vilja häipyivät Turun kaupasta. Kuparin ja raudan osalta Turku oli kuitenkin sataprosenttisesti vientisatama. Tämä johtui suurkauppias Jakob Wollesta, jonka perustamat ruukit tuottivat runsaasti rautalankoja vientiin. Tuotteiden muuttuminen Turussa ja samalla niiden arvon vähentyminen vaikuttivat lamaannuttavasti kaupunkiin ja lisäksi uudelle vuosisadalle tultaessa kaupunkia kohtasi kolme katastrofia: nälkä, rutto ja sota.<ref>Heikniemi-Pääkkönen et al., 2002, s.70-73 70–73</ref>

[[Isoviha|Isonvihan]] vuosien aikana markkinoita järjestettiin, mutta varsin vähäisinä. Rauhan palattua vuonna 1721 heikinmarkkinoitten merkitys palasi ennalleen ja tammikuun markkinat olivat peräti kaksiviikkoiset. Syysmarkkinat, jotka pidettiin vakiintuneesti 8.-28–28. syyskuuta olivat erityisesti saaristolaisten markkinat, joilla vaihdettiin etenkin suolakalaa sisämaasta tulleeseen viljaan. Helmikuussa alettiin 1700-luvulla järjestää myös [[Laskiainen|laskiaismarkkinoita]], joten Turussa oli neljät suuret vuosittaiset markkinat 1700-luvulla. Kun 1753 siirryttiin uuteen, gregoriaaniseen kalenteriin, pidettiin maaseudun sadonkorjuun kannalta soveliaana markkinapäivien siirtämistä muutamaa päivää myöhemmin pdettäviksi, joten alkamispäivät olivat Ruotsin vallan ajan loppupuolella talvimarkkinoiden osalta 18. tammikuuta, kesämarkkinoiden 21. kesäkuuta ja syysmarkkinoiden 13. syyskuuta.

Heikinmarkkinat keräsivät edelleen runsaasti talonpoikia aina [[Savo]]a ja [[Karjala]]a myöten. Tullimaksut aiheuttivat kaupungin porteilla yhä jatkuvaa valitusta, josta kertovat valtiopäiville ajanjaksona tehdyt valitukset. Aurajoen rannassa olivat yhä saaristolaiset, jotka myivät vieri vierin veneistään omia tuotteitaan. Esimerkiksi vuonna 1771 saapui kesämarkkinoille 224 ja syysmarkkinoille 134 alusta. Veneistä käsin myytiin suolattua ja tuoretta kalaa, kalkkia, puuastioita, niintä, nahkatuotteita, voita, talia, lihaa ja myös karjaa. Maaseudun talonpojilla taas oli tervaa, puuastioita, tynnyreitä, tuohta ja tietysti viljaa. [[Vakka-Suomi|Vakka-Suomen]] puuastiat olivatkin jo satoja vuosia vanha perinne, joka antoi nimen koko luoteiselle osalle maakuntaa. Myös pellavakankaita ja erilaisia nauhoja oli myytävänä. Erityisesti Nousiainen oli erikoistunut nauhoihin. Vuonna 1760 avattiin torin varrelle oma sokerileipurinpuoti, Sakarias Hallingin omistama, ja vuosisadan lopussa oli kaupungissa jo kolme sokerileipuria. Vuonna 1776 Turun leipurit järjestäytyivät jo omaksi ammattikunnakseen.<ref>Heikniemi-Pääkkönen et al., 2002, s.74-76 74–76</ref>

{{sitaatti|Eteenpäin pääsi vain vaivoin liikkumaan, niin suuri oli tungos kaduilla, eikä vielä missään Ruotsin markkinapaikassa ole nähty enemmän väkeä. Mutta lukuun ottamatta muutamia kaupungin käsityöläisten kojuja ei ketään vieraita myyjiä näkynyt. Iltapuolella kaupankäynti lakkasi ja saaristosta saapuneet talonpojat lähtivät veneillään rannoilta. Tällöin lukuisat soutajat tarjosivat kukkulalta katsottuna mitä viehättävimmän näkymän.<ref name="hp75">Heikniemi-Pääkkönen et al., 2002, s. 75</ref>}}

Tuomiokirkon ja Suurtorin väliin tuli laaja aukio, [[Porthaninpuisto|Nikolaintori]], joka oli rakentamaton sekä paloturvallisuuden että empiren asemakaavan ihanteiden mukaisesti. Asemakaavan suunnitellut Engel piti näin suurta toria liian laajana, mutta sekä tuomirovasti [[Johan Gadolin|Gadolin]] että kaupungin porvarit kannattivat ajatusta ja [[Suomen senaatti|senaatti]] asettui heidän puolelleen. Niinpä Vanhan Suurtorin pohjoisreuna muuttui aukioksi ja tuomiokirkon hahmo korostui suuresti. Vuonna 1833 kirkolliskokous päätti ruohokenttien ja istutusten hankkimisesta toriaukioille ja ainakin 1834 alettiin istuttaa vaahteroita ja lehmuksia vanhojen talojen tasatuille raunioille. Kenraalikuvernööri [[Arseni Zakrevski]] oli huomauttanut vierailullaan Turussa vuonna 1830, että vielä kahden ja puolen vuoden kuluttua palosta oli jäljellä vielä suuria kasoja tiili- ja kivimurskaa.<ref>Heikniemi-Pääkkönen et al., 2002, s.76-77 76–77</ref>

Arkeologisten kaivausten perusteella on oletettu, että nykyisen Vanhan Raatihuoneen paikalla on jo 1300-luvulta lähtien sijainnut kaupungin maallisen hallinnon keskus eli raatihuone. Viimeisin paikalla sijainneista raatihuoneista on vuonna [[1736]] valmistunut [[Samuel Berner]]in suunnittelema raatihuone. Saksalainen muurarimestari Berner oli Turun ensimmäinen kaupunginarkkitehti, joka 1730-luvun alussa oli kutsuttu Turkuun johtamaan hovioikeuden presidentin talon rakennustöitä -– tuo talo sijaitsee nykyisin yksikerroksisena Läntisellä Rantakadulla ja on osa [[Turun kaupunginkirjasto]]a.

Rakennus palveli Turun raatihuoneena aina [[Turun palo]]on vuoteen 1827 asti. Palossa raatihuone tuhoutui niin pahoin, ettei siitä käsin voitu enää hoitaa kaupungin hallinnollisia asioita. Lisäksi jo ennen Turun paloa tavoitteena oli ollut rakentaa uusi raatihuone Suurtorin päähän, hovioikeudentalon ja Brinkkalantalon jatkeeksi Hämeenkadun suuntaan, mutta vuosien 1808-18091808–1809 [[Suomen sota]] keskeytti suunnitelmat. Turun palon jälkeen kaupunki päätti kunnostaa vähemmän vaurioituneen Brinkkalan talon uudeksi raatihuoneeksi.

Alkuperäisen barokkirakennuksen jälleenrakentaminen olisi kuitenkin mahdollista, sillä vuonna 1932 rakennuksen kadonneet alkuperäiset piirustukset löytyivät vahingossa Ruotsin sota-arkistosta. Samana vuonna 28. marraskuuta 1932 rakennus siirtyi takaisin Turun kaupungin omistukseen, ja jo samana päivänä kaupungissa julkaistiin kaupungin asukkaiden vetoomus raatihuoneen kunnostamiseksi vanhaan asuunsa. Vetoomuksen esittivät [[Uusi Aura|Uudessa Aurassa]] historioitsija [[Einar W. Juva|Einar W. Juvelius]] ja professori [[Gabriel Nikander]]. Restaurointia perusteltiin erityisesti sillä, että se nostaisi vanhan Turun keskustan "alennustilastaan". Vetoomus ei saanut kaupungin päättäjiltä vastakaikua, mutta se ei jäänyt viimeiseksi. Vuosikymmenien aikana entistämissuunnitelmia on esitetty useaan otteeseen, muun muassa 1950-luvulla jolloin kaupungille lahjoitettiin myös Bernerin piirustusten mukaisesti valmistettu raatihuoneen pienoismalli. Myös [[Turkuseura]] on ajanut raatihuoneen entistämisasiaa.<ref>{{Kirjaviite | Nimeke = Muuttuva kaupunki III &ndash; Turku eilen ja tänään | Julkaisija = Turun Sanomat | Vuosi = 1976 | Tekijä = Kalpa, Harri & Koivikko, Pentti | Sivut = 34-3734–37 | Julkaisupaikka = Turku | ISBN = 951-99091-2-5 | Viitattu = 30.10.2013 }}</ref>

*{{Kirjaviite | Tekijä = Heikniemi-Pääkkönen, Helena & Kostet, Juhani & Laaksonen, Hannu & Laaksonen, Tarja-Tuulikki & Puhakka, Martti & Vasama, Esa | Nimeke = Kortteli täynnä elämää -– Turun Vanha Suurtori | Vuosi = 2002 | Julkaisupaikka = Turku | Julkaisija = Turun kulttuurikeskus ja Turun maakuntamuseo| Tunniste = ISBN 951-595-079-1 }}