Ero sivun ”Puolan–Neuvosto-Venäjän sota” versioiden välillä

Puolan itärajaa ei sovittu [[Versailles’n rauha]]ssa. [[Entente]]n valtiot eivät uskoneet että neuvostovalta Venäjällä olisi pysyvä, vaan raja sovittaisiin valkoisten noustua jälleen valtaan. Saksan joukot vetäytyivät Itä-Euroopasta 11. marraskuuta 1918 solmitun aselevon jälkeen.<ref name="gale1">Gale</ref> Tässä uskossa myös [[valtionhoitaja]] [[Carl Gustaf Emil Mannerheim|Mannerheim]] halusi, että [[Suomi]] olisi osallistunut [[Judenitsin hyökkäys|Judenitsin hyökkäykseen]] Virosta [[Petrograd]]ia vastaan vuonna 1919, mihin presidentiksi valittu [[K. J. Ståhlberg]] ja eduskunta eivät kuitenkaan suostuneet lähinnä [[Edistyspuolue]]en ja [[maalaisliitto|Maalaisliiton]] vaikutuksesta.<ref>{{kirjaviite|Tekijä=Sakari Virkkunen|Nimeke=Ståhlberg, Suomen ensimmäinen presidentti|Vuosi=1978|Sivu=36-38|Julkaisija=Otava|Tunniste=ISBN 9511049704}} </ref>

Saksan ja Itävalta-Unkarin vetäytyminen Venäjältä, Valko-Venäjältä ja Ukrainasta tappioon päättyneen [[Ensimmäinen maailmansota|I maailmansodan]] jälkeen oli johtanut avoimeen tilanteeseen virallisen rauhansopimuksen puuttuessa. Tällöin otti puna-armeijabolševikit vallan [[Valko-Venäjä]]llä, [[Ukraina]]ssa ja [[Vilna]]n alueen [[Liettua]]ssa. Puolassa valtaannoussut kenraali Piłsudski koki tilanteen sellaiseksi,Piłsudskin ettämielestä puolalaisten olisi vallattava mahdollisimman paljon alueita ja kukistettava alueella valtaa pitävän puna-armeijanbolševikien joukot. Piłsudski koki käynnissä olleen [[Venäjän sisällissota|Venäjän sisällissodan]] antavan Puolalle mahdollisuuden tunkeutua puna-armeijanbolševikien valtaamille läntisille alueille.

Puolan hyökkäys alkoi huhtikuussa 1919, ja Piłsudskin joukot valtasivat [[Vilna]]n 21. huhtikuuta ja Valko-Venäjän [[Minsk]]in elokuussa. Puolalaiset eivät luovuttaneet liettualaisille kiistanalaisia alueita ml. Vilnan kaupunki.<ref name="Kallio 2009, s. 203">Kallio 2009, s. 203</ref>, <ref name="Salis110">Salis 1966: 110.</ref>

Latvialaisten joukkojen kanssa puolalaiset valtasivat [[Daugavpils]]in tammikuussa 1920 ja se palautettiin Latvialle. [[Ukrainan kansantasavalta|Ukrainan kansallisen tasavallan]] [[Symon Petljura]] liittoutui Puolan kanssa huhtikuussa 1920, ja yhdessä liittolaiset valtasivat [[Kiova]]n 7. toukokuuta 1920, mutta joutuivat pian peräytymään Tuhatševskin ja Budjonnyin ylivoimaisten joukkojen edessä. Puna-armeijan vastahyökkäys käynnistyi toukokuun puolivälissä 1920. Tällöin puna-armeija oli selvittänyt tilanteen edukseen Venäjän sisällissodan muilla rintamilla. Kiev siirtyi puna-armeijan valtaan 13. kesäkuuta 1920 ja Vilna 14. heinäkuuta 1920. Neuvosto-Venäjä perusti valtaamassaan [[Białystok]]in kaupungissa [[Väliaikainen Puolan vallankumouskomitea|Väliaikaisen Puolan vallankumouskomitean]] puheenjohtajanaan [[Julian Marchlewski]] luodakseen kommunistisen hallinnon puna-armeijan valtaamille puolalaisalueilla. Kommunistinen puolalaishallinto ei kuitenkaan saanut laajaa Puolan kansan tukea, ja sen kausi päättyikin 22. elokuuta 1920.<ref name="gale1"/>

Heinäkuussa Iso-Britannia ehdotti aselepoa ja Puolan itärajan [[Curzonin linja]]a, joka olisi jättänyt Ukrainan ja Valko-Venäjän puna-armeijallebolševikeille. Ehdot eivät miellyttäneet Puolaa. Puna-armeijan hyökkäys, erityisesti Budjonnyin ratsuväki, aiheutti puolalaisten joukkojen keskuudessa paniikkia. Tässä tilanteessa puolalaiset pyysivät Iso-Britannialta ja Ranskalta sotilaallista tukea. Ranskasta puolalaiset saivat rahaa ja aseita. Lisäksi ranskalainen kenraali [[Maxime Weygand]] tuli neuvonantajaksi. Muitakin ranskalaisupseereja tuli puolalaisten avuksi. Heidän joukossaan oli tuleva ranskalaiskenraali [[Charles de Gaulle]]. Puolalaiset saivat rivinsä järjestykseen, vaikka joutuivatkin perääntymään. Puna-armeija teki edetessään virheen jakaessaan joukkonsa kahteen pääsuuntaan eli kenraali Tuhatševskin edetessä joukkoineen kohti Varsovaa ja kenraali Budjonnyin etelämpää kohti [[Lviv|Lwówia]]. Tässä ahdistavassa tilanteessa puolalaiset muodostivat kansallisen kokoomushallituksen pääministerinä galitsialainen talonpoikaisjohtaja [[Wincenty Witos]].<ref name="Salis112">Salis 1966: 112.</ref>

Elokuun lopulla 1920 kuusi puolalaista ratsuväkirykmenttiä kukisti Budjonnyin ratsuväkiarmeijan Zamoscin itäpuolella käydyssä Komarówin taistelussa. Kuukautta myöhemmin jalkaväkidivisioonat taistelivat [[Grodno]]n lähellä. Puolalaiset voitttivat taistelun ja valloittivat Grodnon 25. syyskuuuta. Sen jälkeen puolalaiset valloittivat Vilnan ja 12. lokakuuta Minskin.<ref name="Salis113">Salis 1966: 113.</ref>

Sota ei tämän jälkeen jatkunut, vaan se päättyi Puolalle edullisen rauhansopimuksen solmimiseen. Neuvosto-Venäjän ja Puolan raja sovittiin [[Riian rauha]]ssa 18. maaliskuuta 1921, jossa suuri osa Ukrainaan jäi Venäjän yhteyteen<ref name="gale1"/>. TämäNeuvostohallitus johtuisaattoi paljoltilohduttautua siitäsillä, että [[VladimirNeuvosto-Venäjä Lenin]]menetti uskoivain sosialistisen100 vallankumouksenkilometriä ajavanleveän Puolanvyöhykkeen länsirajalta Valko-Venäjän ja Ukrainan alueista, joka tapauksessaei Neuvostoliitonollut haltuunkohtalokasta neuvostotaloudelle.<ref>{{Lähdekirjaviite|Tekijä=Pertti Luntinen|Nimeke=Sota Venällä - Venäjä sodassa |Selite = Venäjän reuna-alueet: Vallankumouksen vientiä |Vuosi=2008|Sivu=513|Julkaisija=Suomalaisen Kirjallisuuden Seura|Tunniste=ISBN 9789517469784}}. </ref>

Sodan lopputuloksesta ei olla yksimielisiä. Sekä puolalaiset että venäläiset väittävät voittaneensa sodan. Puolalaisten mielestä sota oli vastasaavutetun itsenäisyyden onnistunut puolustaminen, venäläisten mielestä taas [[ulkovaltojen interventio Venäjän sisällissodassa|ulkomaisen intervention]] onnistunut torjuminen.{{Lähde}} Voitokas taistelu puna-armeijaa vastaan kohotti Puolan Euroopassa nauttimaa arvonantoa.<ref name="Salis114">Salis 1966: 114.</ref>

Sotatoimet päättyivät aselepoon lokakuussa 1920, ja muodollisesti rauha solmittiin maaliskuussa 1921 [[Riian rauhassarauha]]ssa. Nykyisten [[Valko-Venäjä]]n ja [[Ukraina]]n länsiosat joutuivat tällöin Puolalle. Bolševikeille jääneelle puolelle perustettiin [[Puolalaisten autonominen piirikunta|autonomisia piirikuntia]] puolalaisille. Sota vaikutti myös Neuvosto-Venäjän ja Liettuan suhteisiin, kun ne tunnustivat toisensa Moskovan rauhassa 12. heinäkuuta 1920 ja sopivat rajansa. Elokuussa 1920 puolalaiset hyökkäsivät Liettuaan ja miehittivät [[Puolan–Liettuan sota|Puolan-Liettuan sodassa]] [[Vilna]]n alueen, jonka perääntyvät venäläiset olivat luovuttaneet Liettualle. Vilnassa muodostettiin puolalaisten hallussa ollut Keski-Liettuan komitea (Komisja Rządząca Litwy Środkowej), joka järjesti kansanäänestyksen ja äänesti helmikuussa 1922 liittymisestä Puolaan. Toisaalta puolalaiset eivät onnistuneet luomaan Piłsudskin haaveilemaa niin sanottua [[Międzymorze]]n liittovaltiota. [[Toineneli maailmansota|Toisessapuolalais-ukrainalais-liettualaista maailmansodassa]]liitttokuntaa.<ref vaikuttaneet kenraalit [[Charles de Gaulle]] ja [[Władysław Sikorski]] ottivat molemmat osaa sotaan, de Gaulle toimi Puolan armeijan neuvonantajana ja Sikorski upseerina.name="Salis114" {{Lähde}}/>