Ero sivun ”Suomen kieli” versioiden välillä

Ryhmien selvin ero on kirjakielen ''d''-äänteen edustus. Lännessä sen tilalla on ''r'' (''paran'' ’padan’, ''lehren'' ’lehden’, ''saara'' ’saada’), mutta idässä ''d'' katoaa (''paan'', ''lehen'', ''saaha'').<ref>Lehikoinen s. 109–111,; Rapola s. 33–34.</ref> Myös kirjakielen ''ts'':n vastineet eroavat: lännessä ''mettä'' ’metsä’, ''kattoo'' ’katsoo’ ja idässä ''mehtä'', ''kahtoo''.<ref>Lehikoinen s. 112–113,; Rapola s. 38–39.</ref> Länsimurteissa on tyypillistä [[Diftongi#Diftongien avartuminen|diftongien avartuminen]] (''nuari'' ’nuori’, ''tyämiäs'' ’työmies’, ''viaras'' ’vieras’), itämurteissa puolestaan pitkän ''a'':n ja ''ä'':n [[Diftongi#Diftongiutuminen|diftongiutuminen]] (''moa'' ’maa’, ''peä'' ’pää’, ''kaloa'' tai ''kalloo'' ’kalaa’, ''leipeä'' tai ''leipee'' ’leipää’).<ref>Lehikoinen s. 116,; Rapola s. 56–60.</ref> Länsimurteissa esiintyy ''f''-äänne ja sanan alussa voi olla kaksi konsonanttia, toisin kuin itämurteissa: esimerkiksi ''kaffe'', ''fati'', ''klasi'', ''trappu'', idässä ''kahvi'', ''vati'', ''lasi'', ''rappu''.<ref>Lehikoinen s. 115.</ref> Tunnettuja ovat myös sanastoerot: lännessä ''vihta'' ja idässä ''vasta''; lännessä sukkaa ''kudotaan'' mutta idässä ''neulotaan''; ''en kehtaa'' tarkoittaa lännessä ’minua ujostuttaa’, idässä taas ’en viitsi’.<ref>Lehikoinen s. 121,; Rapola s. 77–79.</ref>

|+ Suomen vokaalit<ref>[http://scripta.kotus.fi/visk/sisallys.php?p=2 ISK § 2],; Suomi ym. s. 20–21.</ref>

|+ Suomen konsonantit<ref name="isk3"/><ref>Karlsson s. 57,; Suomi ym. s. 38.</ref>

Suomessa on paljon [[diftongi|diftongeja]] ja vokaaliyhtymiä, ja pitkät vokaalijonot ja vokaalien monenlaiset yhdistymismahdollisuudet erottavat suomen monista maailman kielistä.<ref name="Laury261"/><ref name="Suom51"/> Suomen yleiskielessä on 18 diftongia, jotka voidaan jakaa kolmeen ryhmään. Diftongeista harvinaisimpia ovat ''ey'', ''iy'', ''öi'' ja ''yi'', jotka esiintyvät lähinnä vain taivutusmuodoissa tai johdoksissa, siis vartalon ja suffiksin rajalla: ''peseytyä'', ''kääriytyä'', ''töitä'', ''hyinen''.<ref name="isk21">[http://scripta.kotus.fi/visk/sisallys.php?p=21 ISK § 21].</ref><ref>Karlsson s. 83–84.</ref> [[triftongi|Triftongeja]] suomessa ei ole, vaan kolmen vokaalin yhtymissä on aina tavuraja, kuten sanoissa ''kiuas'', ''kaaos'' tai ''viheriöi''. Sama koskee neljän vokaalin yhtymiä: ''raaoissa'', ''aioin''.<ref>[http://scripta.kotus.fi/visk/sisallys.php?p=25 ISK § 25],; Karlsson s. 94–96.</ref>

Konsonanttiyhtymiä ei tunnettu ennen suomessa ollenkaan sanan alussa, mikä ilmenee esimerkiksi vanhossa lainasanoissa ''ranta'' ja ''ruuti'' (< ruots. ''strand'', ''krut''). Nykyään ne ovat kuitenkin yleisiä paitsi lainasanoissa, myös slangissa ja deskriptiivisessä sanastossa, kuten ''prätkä'' ja ''plörö''.<ref>Suomi ym. s. 55.</ref> Omaperäisessä sanastossa on muitakin konsonantteja koskevia fonotaktisia rajoituksia, joita lainasanat voivat rikkoa. Esimerkiksi /d/ voi omaperäisessä sanastossa esiintyä vain konsonanttiyhtymässä /hd/ ja /ŋ/ yhtymässä /ŋk/, mutta lainasanoissa muutkin yhdistelmät ovat mahdollisia, esimerkiksi sanoissa ''kandidaatti'' ja ''kognitio''.<ref>Karlsson s. 119–120,; Suomi ym. s. 57.</ref>

Kolmen konsonantin yhtymille on tavallista, että ensimmäinen konsonantti on [[resonantti]] (/l/, /r/, /m/, /n/ tai /ŋ/) ja toinen ja kolmas konsonantti [[obstruentti]] (/p/, /t/, /k/ tai /s/), esimerkiksi sanoissa ''palkka'', ''kanssa'' ja ''konsti''.<ref>[http://scripta.kotus.fi/visk/sisallys.php?p=32 ISK § 32],; Karlsson s. 109.</ref> Neljän konsonantin yhtymiä on lähinnä lainasanoissa, kuten ''demonstraatio'' ja ''abstrakti''.<ref>Karlson s. 107–108.</ref>

Suomessa on 10 perustavaa [[tavu]]tyyppiä, jos konsonanttiyhtymillä alkavia tavuja ei lasketa mukaan.<ref>[http://scripta.kotus.fi/visk/sisallys.php?p=11 ISK § 11],; Suomi ym. s. 65–67.</ref>

Suomessa sanan [[Paino (kielitiede)|pääpaino]] on aina ensimmäisellä tavulla ja sanan viimeinen tavu on painoton. Nelitavuisissa ja pidemmissä sanoissa voidaan erottaa myös sivupaino. Paino on yleensä joka toisella tavulla, esimerkiksi ''ˈkirjoiˌtettaˌvissa'' (sivupaino 3. ja 5. tavulla). Yhdyssanoissa sivupaino on jälkimmäisen osan ensimmäisellä tavulla: ''ˈmaanˌtie'', ''ˈmatalaˌpalkkainen''.<ref>[http://scripta.kotus.fi/visk/sisallys.php?p=13 ISK § 13],; Karlsson s. 150–151.</ref> Painottomat tavut eivät redusoidu, vaan kaikki äänteet äännetään samalla tavalla painoasemasta riippumatta, toisin kuin esimerkiksi englannissa. Koska pääpaino on aina sanan alussa, sananrajat korostuvat erityisen selvästi.<ref>Karlsson s. 176.</ref> Pääpainon sijoittuminen ensimmäiselle tavulle on tyypillistä [[uralilaiset kielet|uralilaisissa kielissä]].<ref>Lehtinen s. 55.</ref>

Normaalipainotuksessa suomen väitelauseen sävelkulku eli [[intonaatio]] on laskeva, ja lausuma voi päättyä [[narina]]an.<ref>Karlsson s. 169–170,; Suomi ym. s. 114–115.</ref> Lausepaino liittyy lausuman informaatiorakenteeseen niin, että uutta asiaa sisältävä sana tai lauseke ([[reema]]) saa lausepainon. [[sävel|Sävelkorkeus]] nousee hieman reeman alussa ja laskee sitten suhteellisen jyrkästi.<ref>Karlsson s. 170,; Suomi ym. s. 112–113.</ref> Kysymys- ja käskylauseissa intonaatio on myös laskeva, mutta ne alkavat korkeammalta kuin väitelauseet ja laskevat muutaman tavun jälkeen äänialan keskivaiheille.<ref>Karlsson s. 172–173.</ref><ref name="Suom116">Suomi ym. s. 116.</ref> Sävelkulun lasku on myös merkki siitä, että puhuja on lopettamassa puheenvuoronsa.<ref>Karlsson s. 173.</ref><ref name="Suom116"/>

Rajageminaation lisäksi glottaaliklusiili tai heikompi glottaalinen supistuma voi esiintyä myös vokaalialkuisten sanojen edessä, missä se toimii sananrajan osoittimena. Esimerkiksi sanaparit ''saa tavata'' ja ''saat avata'' ääntyvät eri tavalla niin, että jälkimmäisessä on glottalisaatio: [sɑːtʔɑʋɑtɑ]. Glottalisaatiota esiintyy myös yhdyssanan osien rajalla, kuten sanassa ''juhannusyö'' [juhɑnːusʔyø].<ref>[http://scripta.kotus.fi/visk/sisallys.php?p=36 ISK § 36],; Karlsson s. 155.</ref>

Nasaali[[Assimilaatio (fonetiikka)|assimilaatiossa]] /n/ assimiloituu seuraavaan konsonanttiin. [[Klusiili]]n edellä nasaali mukautuu klusiilin ääntöpaikkaan: ''tytön pää'' [tytømpæː], ''tytön kello'' [tytøŋkelːo]. Loppu-/n/ voi myös assimiloitua kokonaan seuraavaan konsonanttiin, jos se on /m/, /j/, /v/, /l/ tai /r/, esimerkiksi ''järven muta'' [jærʋemːutɑ], ''järven ranta'' [jærʋerːɑntɑ].<ref>[http://scripta.kotus.fi/visk/sisallys.php?p=39 ISK § 39],; Suomi ym. s. 43.</ref>

Lausekkeet toimivat [[lauseenjäsen]]inä, eli niillä on lauseessa tietty tehtävä.<ref>[http://scripta.kotus.fi/visk/sisallys.php?p=807 ISK § 807].</ref> Lausekkeiden lisäksi suomessa on taipumattomia pikkusanoja, kuten [[partikkeli|partikkeleita]] (esimerkiksi ''niin'' ja ''kyllä''), jotka sävyttävät koko lauseen merkitystä, ja [[konjunktio|konjunktioita]] (kuten ''että'', ''jos''), jotka liittävät lauseita toisiinsa.<ref>Hakulinen 2008 s. 277–278.</ref>

Suomen kielen vanhimmat sanat ovat peräisin [[uralilainen kantakieli|uralilaisesta kantakielestä]].<ref>Lehtinen s. 42–43.</ref> Eri kriteereillä tämän [[uralilainen sanasto|uralilaiseen sanaston]] lukumäärä vaihtelee n. 150:stä<ref>Lehtinen s. 66.</ref> lähelle 500:aa.<ref>{{Lehtiviite | Tekijä = Häkkinen, JaakkoJ. | Otsikko = Kantauralin ajoitus ja paikannus: perustelut puntarissa | Julkaisu = Suomalais-Ugrilaisen Seuran aikakauslehti | Ajankohta = 2009 | Numero = 92 | Sivut =s. 16–17 | www = http://www.sgr.fi/susa/92/hakkinen.pdf | Tiedostomuoto = PDF | Viitattu = 22.3.2017}}</ref> Suomen kielessä yhä käytössä olevat, uralilaiset sanat kuvaavat esimerkiksi sukulaisia (''anoppi'', ''isä'', ''miniä'', ''setä''), ruumiinosia (''jänne'', ''pää'', ''silmä'', ''sydän''), eläimiä (''kala'', ''koira'', ''kyy'', ''varis''), kasveja (''koivu'', ''kuusi'', ''puu''), metsästystä ja luonnossa liikkumista (''jousi'', ''nuoli'', ''suksi'', ''soutaa'') ja keskeisiä toimintoja (''elää'', ''kuolla'', ''mennä'', ''niellä'').<ref>Lehtinen s. 43.</ref> Tästä sanastosta on päätelty, että kantakielen puhujat ovat asuneet pohjoisilla seuduilla ja harjoittaneet metsästystä, kalastusta ja keräilyä.<ref>Lehikoinen s. 238.</ref>

Vanhojen omaperäisten sanojen osuus suomen kielen sanastosta on määrällisesti melko pieni, mutta monet niistä ovat hyvin yleisiä, kuten ''se'', ''ei'', ''hän'' ja ''olla''. Lisäksi ikivanhoista pronominivartaloista on johdettu paljon yleisiä sanoja, kuten ''että'', ''sekä'', ''kun'' ja ''kuin''. Yhteensä voidaan arvioida, että nykysuomen 100 yleisimmästä sanasta 40&nbsp;% ja 1&nbsp;000 yleisimmistä sanasta 10&nbsp;% perustuu uralilaisen kantakielen sanastoon.<ref>Häkkinen, K. s. 145–147.</ref>

[[Slaavilaiset kielet|Slaavilaisia]] lainasanoja suomessa on noin 300. Esimerkiksi varhaisimmat [[kristinusko]]on liittyvät sanat ''risti'', ''pappi'' ja ''pakana'' ovat slaavilaisia, vaikka kristinusko onkin tullut Suomeen lännestä.<ref>Häkkinen, K. s. 137–138.</ref><ref>Lehtinen s. 237–240.</ref> Myöhemmin Suomeen on lainautunut sanoja myös [[venäjän kieli|nykyvenäjästä]], kuten ''pomo'', ''kanava'', ''kapakka'' ja ''viesti''.<ref>Häkkinen, K. s. 139.</ref>

Suomen tuhannesta yleisimmästä kantasanasta on varovaisesti arvioiden yli kolmannes lainaperäisiä. Suomen kielen professorin [[Kaisa Häkkinen|Kaisa Häkkisen]] mukaan suomea voikin nykyisen sanastonsa suhteen pitää pitkälti indoeurooppalaisena kielenä.<ref>Häkkinen, K. s. 151–152.</ref>

Kirjoitusjärjestelmän fonemaattisuuden vuoksi väitetään usein, että ”suomea puhutaan kuin kirjoitetaan” tai päinvastoin. Tämä ei kuitenkaan täysin pidä paikkaansa, sillä puheessa on aina paljon [[allofoni]]sta ja [[prosodia|prosodista]] vaihtelua, jota kirjoituksessa ei merkitä. Lisäksi suomea puhutaan vain harvoin täysin kirjoitetun kielen normien mukaisesti. Mitä vapaampaa puhekieli on, sitä enemmän se eroaa kirjakielestä; esimerkiksi ''onko'' voi raportoidussa puheessa korvata sanan ''onks'' joka äännetään /oŋks/, ''kauhea'' voi korvata sanat ''kauhee'', ''kauhia'', ''kauhi'' tai ''kaahee'' jotka äännetään /kauhee/, /kauhia/, /kauhi/, /kaahee/ ja ''viisikymmentäyksi'' sanan ''viiskytyks'' /viiskytyks/.<ref>Karlsson s. 77–78,; Suomi ym. s. 141–143.</ref>

Suomen kieli on muiden uralilaisten kielten tavoin kehittynyt [[uralilainen kantakieli|uralilaisesta kantakielestä]], jota on perinteisen näkemyksen mukaan puhuttu noin 6&nbsp;000 vuotta sitten jossain [[Volga]]n keskijuoksun ja [[Ural]]-vuorten välisellä alueella.<ref>{{Lehtiviite | Tekijä = Kallio, Petri | Otsikko = Suomen kantakielten absoluuttista kronologiaa | Julkaisu = Virittäjä | Ajankohta = 2006 | Vuosikerta = 110 | Numero = 1 | Sivut = 2–3 | Julkaisupaikka = Helsinki | Julkaisija = Kotikielen seura | www = http://www.kotikielenseura.fi/virittaja/hakemistot/jutut/2006_2.pdf | Viitattu = 5.6.2017}}</ref><ref>Lehtinen s. 34.</ref> Nykyään monet kielitieteilijät kuitenkin pitävät kantauralia huomattavasti nuorempana ja ajoittavat sen noin vuoteen 2000 eaa.<ref>{{Lehtiviite | Tekijä = Kallio, Petri | Otsikko = Suomen kantakielten absoluuttista kronologiaa | Julkaisu = Virittäjä | Ajankohta = 2006 | Vuosikerta = 110 | Numero = 1 | Sivut = 17 | Julkaisupaikka = Helsinki | Julkaisija = Kotikielen seura | www = http://www.kotikielenseura.fi/virittaja/hakemistot/jutut/2006_2.pdf | Viitattu = 5.6.2017}}</ref><ref>{{Lehtiviite | Tekijä = Häkkinen, JaakkoJ. | Otsikko = Kantauralin ajoitus ja paikannus: perustelut puntarissa | Julkaisu = Suomalais-Ugrilaisen Seuran aikakauslehti | Ajankohta = 2009 | Numero = 92 | Sivu =s. 30 | www = http://www.sgr.fi/susa/92/hakkinen.pdf | Tiedostomuoto = PDF | Viitattu = 22.3.2017}}</ref> Nykyiset [[uralilaiset kielet]] eivät kuitenkaan ole kehittyneet suoraan kantauralista, vaan yleensä kantasuomen ja kantauralin välille oletetaan ainakin yksi välikantakieli.<ref>{{Kirjaviite | Tekijä = Kulonen, Ulla-Maija | Nimeke = Kielitiede ja suomen väestön juuret | Vuosi = 2004 | Sivut = 104–108 | Selite = Riho Grünthal (toim.): Miten menneisyyttämme tutkitaan | Julkaisupaikka = Helsinki | Julkaisija = Suomalaisen Kirjallisuuden Seura | Isbn = 951-746-332-4}}</ref>

Käsitykset siitä, milloin jotain suomensukuista kieltä on puhuttu nykyisen Suomen alueella, vaihtelevat. Vanhemman ajoituksen mukaan uralilainen kantakieli on yhdistetty [[kampakeraaminen kulttuuri|kampakeraamiseen kulttuuriin]], joka levisi Itämerelle asti jo noin vuosina 3900–3500 eaa.<ref>{{Lehtiviite | Tekijä = Kallio, Petri | Otsikko = Suomen kantakielten absoluuttista kronologiaa | Julkaisu = Virittäjä | Ajankohta = 2006 | Vuosikerta = 110 | Numero = 1 | Sivut = 16 | Julkaisupaikka = Helsinki | Julkaisija = Kotikielen seura | www = http://www.kotikielenseura.fi/virittaja/hakemistot/jutut/2006_2.pdf | Viitattu = 5.6.2017}}</ref><ref>Lehtinen s. 204–207.</ref> Nykyään pidetään todennäköisempänä, että uralilaiset kielet ovat levinneet nykyisen Suomen alueelle vasta kun [[kantasaame]] ja [[myöhäiskantasuomi|kantasuomi]] ovat olleet erillisiä kielimuotoja. Ne ovat eronneet toisistaan ehkä vuoden 1000 eaa. jälkeen.<ref>{{Lehtiviite | Tekijä = Häkkinen, Jaakko | Otsikko = Kantauralin ajoitus ja paikannus: perustelut puntarissa | Julkaisu = Suomalais-Ugrilaisen Seuran aikakauslehti | Ajankohta = 2009 | Numero = 92 | Sivu =s. 46 | www = http://www.sgr.fi/susa/92/hakkinen.pdf | Tiedostomuoto = PDF | Viitattu = 22.3.2017}}</ref> Kantasuomea on puhuttu ajanlaskun alun tienoille, jonka jälkeen siitä ovat alkaneet kehittyä nykyiset itämerensuomalaiset kielet.<ref>Lehtinen s. 75.</ref> Erillisistä kielistä tai murteista voidaan puhua noin vuodesta 500 alkaen.<ref>{{Lehtiviite | Tekijä = Häkkinen, Jaakko | Otsikko = Jatkuvuusperustelut ja saamelaisen kielen leviäminen (osa 2) | Julkaisu = Muinaistutkija | Ajankohta = 9.7.2010 | Numero = 2/2010 | Sivut = 6 | www = http://www.elisanet.fi/alkupera/Jatkuvuus2.pdf | Viitattu = 18.5.2017}}</ref>