Ero sivun ”Korean sota” versioiden välillä

| kuvateksti = ''Alhaalta myötäpäivään'': [[Yhdysvaltain merijalkaväki|Yhdysvaltain merijalkaväen]] joukot [[Inchonin maihinnousu|nousevat maihin Incheonissa]]; [[Pjongjang]]ista vetäytyvät YK-joukot ylittävät 38. leveyspiirin; Yhdysvaltain merijalkaväen 1. divisioonan joukot vangitsevat kiinalaisia kommunisteja Keski-Korean rintamalla [[Hoengsongin taistelu|Hoengsongissa]]; [[Yhdysvaltain ilmavoimat|Yhdysvaltain ilmavoimien]] 3. lennoston [[Douglas A-26 Invader]] -rynnäkköpommituskoneesta pommitetaan pohjoiskorelaistenpohjoiskorealaisten kommunistien kohdetta; Korealaisia pakolaisia yhdysvaltalaisen [[M26 Pershing]] -panssarivaunun edessä;

Ennen [[toinen maailmansota|Toista maailmansotaa]] Koreaa oli hallinnut [[Japani]]. Japani ja Korean [[Joseon]]-dynastia olivat solmineet protektoraattisuhteen vuonna 1905 ja vuonna 1910 Korea oli liitetty suoraan Japaniin.<ref>Vesterinen & Janhunen & Huotari 2000, s. 151–155.</ref> Vielä ennen maailmansodan loppua sodan voittaneet liittoutuneet olivat päättäneet, että Korean itsenäisyys palauitettaisiinpalautettaisiin sodan jälkeen ''in due course'' eli sopivan ajan tullen. Japanin antautuessa Yhdysvallat oli ehdottanut [[Mantšuria]]an edenneelle Neuvostoliitolle, että Neuvostoliitto ottaisi vastaan japanilaisten antautumisen 38. leveysasteen pohjoispuolella ja Yhdysvallat sen eteläpuolella. Neuvostoliitto suostui ja miehitti Korean niemimaan pohjosiosatpohjoisosat amerikkalaisjoukkojen saapuessa syyskuussa 1945. Vielä Moskovan konferenssissa joulukuussa 1945 ajatuksena oli, että Koreasta tehtäisiin Yhdysvaltain, Neuvostoliiton, Britannian ja Kiinan välinen holhousajatus viiden vuoden ajaksi ennen itsenäisyyttä, mutta Neuvostoliitto luopui lopulta ajatuksesta. Korea jäi näin Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton miehittämiin kahteen osaan.<ref>Vesterinen & Janhunen & Huotari 2000, s. 169</ref>

Koreat olivat muodostumassa kahdeksi eri valtioksi, kun esimerkiksi vuonna 1946 kummallakin puolella oli perustettu omat väliaikaiset lainsäädäntöelimensä. Yhdysvallat halusi eroon omasta miehityshallinnostaan, mutta toisaalta etelää ei haluttu jättää kokonaan oman onnensa nojaan. Yhdysvallat ehdotti [[Yhdistyneet kansakunnat|Yhdistyneissä kansakunnissa]] vuonna 1947 Korean itsenäisyyden tunnustamista ja koko niemimaalla järjestettäviä vaaleja. Ehdotus hyväksyttiin yleiskokouksessa marraskuussa, mutta Neuvostoliitto ei odotetusti päästänyt vaalivalvojia miehitysalueelleen. YK oli nyt kuitenkin näin laillistanut hallinnon etelässä, jossa vaalit järjestettiin. Vaalit voitti konservatiivinen [[Syngman Rhee]], joka oli ajanut itsenäisyyttä Korean jakautumisenkin hinnalla. Korean tasavalta eli Etelä-koreaKorea perustettiin virallisesti 15. elokuuta 1948. Tasavallan perustamisen jälkeen amerikkalaisjoukot vedettiin pois ja maahan jäi vain muutama sata sotilasneuvonantajaa.<ref>Vesterinen & Janhunen & Huotari 2000, s. 170-172</ref> Korean demokraattinen tasavalta eli Pohjois-Korea julistettiin perustetuksi 8. syyskuuta, eli noin kuukausi Etelä-Korean jälkeen. Pohjoisessa valtaan nousi [[Kim Il-sung]]. Kim edusti Korean kommunistisen liikkeen niin sanottua Kapsan-ryhmää, joka koostui maailmansodan aikana Neuvostoliittoon siirtyneistä ja Mantšuriassa toimineista sisseistä, joilla oli läheiset yhteydet Neuvostoliiton miehityshallintoon.<ref>Vesterinen & Janhunen & Huotari 2000, s. 174-178</ref>

Molemmat Koreat pitivät itseään koko niemimaan oikeutettuina hallitsijoina ja molemmilla puolilla oli halu yhdistää niemimaa. Etelässä presidentti Rhee oli esimerkiksi omaksunut tunnuslauseen ”Marssikaamme pohjoiseen”. Yhdysvalloilta oli pyydetty sotilasapua, mutta amerikkalaiset eivät olleet halukkaita tukemaan maan väkivaltaista yhdistämistä ainakaan avoimesti. Yhdysvallat aseista Etelä-Koreaa, mutta esimerkiksi raskasta aseistusta sille ei luovutettu, jotta Rheetä ei innoitettaisi seikkailupolitiikaanseikkailupolitiikkaan. Neuvostoliiton apu Pohjois-Korealle oli sen sijaan huomattavaa, vaikkakin sotilaansa Neuvostoliitto oli kotiuttanut vuonna 1948.<ref name="Vesterinen & Janhunen & Huotari 2000, s. 178-180">Vesterinen & Janhunen & Huotari 2000, s. 174-180</ref>

Neuvostoliiton sittemmin avautuneen arkistoaineiston perusteella tiedeääntiedetään, että tulevan sodan suunnitteluun olivat osallistuneet osapuolet sekä Neuvostoliitosta että Pohjois-Koreasta. Ei ole kuitenkaan täysin selvää, kumpi osapuoli teki aloitteen suunnitelmista. Neuvostoliitossa Korean paikallinen tilanne haluttiin käyttää hyödyksi, vaikka sota niemimaalla ei liene ollut osa suurempaa strategiaa. Neuvostoliitossa ei uskottu Yhdysvaltojen puuttuvan tapahtumiin, koska maa ei ollut esimerkiksi antanut tästä viitteitä virallisissa julkilausumissaan. PohhjoisPohjois-Koreassa tilanne vaikutti puolestaan monin tavoin suotuisalta hankkeelle. Etelä-koreaaKoreaa riivasi tyytymättömyys hallitukseen ja maa oli poliittisessa kriisissä. Kommunismilla uskottiin olevan laajaa kannatusta Etelä-Koreassa, josta oli saatu viitteitäesimerkiksiviitteitä esimerkiksi pohjoiseen saapuneilta eteläkorealaisilta vasemmistojohtajilta. Maan armeija oli myös selvästi kilpailijaansa paremmin varusteltu Neuvostoliiton tuella.<ref name="Vesterinen & Janhunen & Huotari 2000, s. 178-180" />

Korean sodan syttyessä Pohjois-korean armeijan vahvuus oli noin 150&nbsp;000 miestä Armeija oli koulutettu ja varusteltu hyvin. Neuvostoliitolta oli saatu esimerkiksi panssarivaunuja ja lentokoneita. Etelän armeijalla oli kokoa 100&nbsp;000 ja siltä puuttui raksasraskas aseistus. Sitä paitsi armeijaa etelässä oli heikentänyt vuonna 1948 toteutetut kommunisteja vastaan tähdätyt puhdistukset. Maiden rajalla oli käyty aseellisia yhteenottoja vuonna 1949 jo ennen varsinaisen sodan syttymistä. Pohjois-Korea on etenkin länsimaissa esitetty tavallisesti sodan aloittajana, kun taas Pohjois-Koreassa sota on usein selitetty vastahyökkäyksenä ja vastauksena aseellisiin provokaatioihin sodan laajentuessa vasta taistelukentällä saatujen voittojen myötä.<ref name="Vesterinen & Janhunen & Huotari 2000, s. 178-180" />

Joukot Pohjois-Koreasta ylittivät Etelä-Korean vastaisen rajan 25. kesäkuuta 1950 ja saavuttivat nopeasti voittoja Etelä-Korean armeijasta. Pohjois-Korean joukkojen voittokulku jatkui aina elokuuhun saakka, jolloin Etelä-Korean armeija oli työnnetty alueelle [[Busan]]in rannikkokaupungin ympärillä niemimaan kaakkoisosassa. Menestys ei kuitenkaan ollut täydellinen. Syngman Rheen hallitus ei kaatunut tai hajonnut tappioista huolimatta. Yhdysvallat sekaantui sotaan jo sen alusta lähtien. Kyse ei ollut pelkästään Korean auttamisesta, vaan maa halusi osoittaa kykynsä pysäyttää kommunismin ja Neuvostoliiton vaikutusvallan kasvaminen liittolaisilleen Euroopassa ja [[Japani]]ssa. Yhdysvaltain presidentti [[Harry S. Truman]] oli antanut meri- ilmavoimille käskyn tukea Etelä-Korean joukkoja 26. kesäkuuta ja sama käsky annettiin maavoimille muutamaa päivää myöhemmin. Maa otti Korean asian esille myös Yhdistyneissä kansakunnissa, joka tuomitsi Pohjois-Korean sodan hyökkäävänä osapuolena. Sotaan osallistui Yhdysvaltojen lisäksi puolitoista kymmentä YK:n jäsenmaata, tosin huomattavasti pienemmin joukoin. Neuvostoliitto oli boikotoinut YK:n turvallisuusneuvoston kokouksia, vaikka se olisi veto-oikeudellaan voinut estää Koreaa koskevat esitykset.<ref name="Vesterinen & Janhunen & Huotari 2000, s. 180-184">Vesterinen & Janhunen & Huotari 2000, s. 180-184</ref>

Koska sota näytti kääntyneen pohjoista vastaan, päätettiin hyökkäystä jatkaa myös pohjois-korean puolelle. Hyökkäys hyväksyttiin YK:n yleiskokouksessa. Pohjois-Korean pääkaupunki [[Pjongjang]] vallattiin 19. lokakuuta ja hyökkäyksen jatkuessa edelleen kohti pohjoista 26. lokakuuta ensimmäiset joukkoyksiköt saavuttivat Korean ja Kiinan rajan muodostavan [[Jalu]]-joen. Pohjois-Korean luhistuminen koettiin vakavana uhkana Kiinassa. Maan pääministeri [[Zhou Enlai]] oli ilmoittanut, että Kiina ei voisi olla puuttumatta sotaan mikäli sen naapuri tuhoutuisi. Yhdysvalloissa tällaisen uhkauksen toteuttamiseen ei kuitenkaan uskottu. Sodan uskottiin sen sijaan olevan loppusuoralla. Illalla 25. marraskuuta seurasi kuitenkin kiinalaisjoukkojen hyökkäys koko rintaman pituudelta.<ref name="Vesterinen & Janhunen & Huotari 2000, s. 180-184" /> Kiinalaiset kutsuivat joukkojaan virallisesti vapaaehtoisiksi. Vapaaehtoisia joukkoja komensi tammikuusatammikuussa 1950 toukokuuhun 1951 marsalkka [[Peng Dehuai]].<ref name="emc">{{Kirjaviite | Tekijä = David Pong | Nimeke = Encyclopedia of Modern China | Vuosi = 2009 | Luku = | Sivu = 406-408 | Selite = Volume 2 F–M | Julkaisupaikka = | Julkaisija = Charles Scribner’s Sons | Suomentaja = | Tunniste = | Isbn = 978-0-684-31566-9 | Kieli = {{en}} }}</ref>

YK:n joukot siirtyivät uuteen hyökkäysvaiheeseen kiinalaisia vastaan keväällä 1951. Soul vallattiin takaisin maaliskuussa ja kiinalaisten ja pohjoiskorealaisten vastahyökkäys saavutti vain rajallista menestystä. Kesäkuuhun mennessä rintamalinja oli jähmettynyt taistelujen vielä jatkuessa. Ankaria taisteluja käytiin vielä syksyn puolella, mutta maastonmuodot ja ankara tykkituli teki etenemisen vaikeaksi. Sodan molemmat osapuolet alkoivat olla taipuvaisia neuvotteluihin, vaikkakin sodan tavoitteista oli osapuolten sisäisiä erimielisyyksiä. Ensimmäiset neuvottelut oli pidetty heinäkuussa [[Gaeseong]]issa ja ne jatkuivat keskeytyksen jälkeen [[Panmunjom]]issa lokakuussa. Jo Panmunjomissa oli päästy yhteisymmärrykseen monista seikoista, kuten uudesta rajalinjasta ja ulkomaalaisten joukkojen vetämisestä niemimaalta. Neuvottelut katkesivat kuitenkin jälleen syksyllä 1952 kysymykseen sotavankien kohtalosta. YK oli kieltäytynyt luovuttamasta takaisin niitä vankeja, jotka olivat ilmoittaneet haluavansa jäädä länteen.<ref name="Vesterinen & Janhunen & Huotari 2000, s. 180-184" />