Ero sivun ”Punaiset prikaatit” versioiden välillä
| [katsottu versio] | [katsottu versio] |
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
→Via Fanin verilöylyCastronuovo s. 73-138: Lisätty tietoa ja viitteitä. |
p →Taustaa: Linkki, artikkeli tulee pian (tänään). |
||
Rivi 6:
Punaisten prikaatien taustalla voidaan nähdä sekä 1960-luvun lopun opiskelijaliikehdintä että Italian kommunistisen puolueen piirissä kytenyt tyytymättömyys puolueen reformistista politiikkaa kohtaan. Mielenosoittajien ja poliisin yhteenotot sekä uusfasististen ryhmien väkivallanteot loivat 1968–1969 Italiaan poliittisen jännityksen ilmapiirin, jossa vasemmistoryhmät epäilivät laajasti poliisin ja turvallisuuspoliisin elementtien toimivan yhteistyössä uusfasistien kanssa vasemmistoryhmiä vastaan. Tästä alkoi se poliittisen väkivallan täyttämä aikakausi joka Italian historiassa tunnetaan nimellä [[Lyijyvuodet]] (''Anni di piombo''). Punaiset prikaatit perustettiin 1969 vastaamaan "vallan militarisaatioon" "taistelun militaarisaatiolla".
Järjestöllä oli juurensa ''Collettivo politico metropolitano''-nimisessä aktivistiryhmässä jonka perustivat 1960-luvun loppupuolella Renato Curcio ja Duccio Berio.<ref>Cazzullo s. 41</ref> Noin 70 tämän ryhmittymän jäsentä kokoontui marraskuussa 1969 erääseen hotelliin [[Chiavari]]n kaupungissa tarkoituksella luoda teoreettinen perusta tulevalle taistelulle. Osaanottajien listasta löytyy melkein kaikki ensimmäisen sukupolven johtavien prikaatilaisten nimet. Paikalla oli neljä sosiologian opiskelijaa [[Trento]]n yliopistosta: Renato Curcio, Margherita "Mara" Cagol, Paola Besuschio ja Giorgio Semeria, kolme entistä [[Italian kommunistinen puolue|Italian kommunistipuolueen PCI]]:n jäsentä: Alberto Franceschini, Prospero Gallinari ja Roberto Ognibene, sekä kolme Sit-Siemens-tehtaan työläistä: [[Mario Moretti]], Corrado Alunni ja Alfredo Bonavita.<ref>Zavoli s. 75-76</ref>
Punaisten prikaatien edeltäjänä voi pitää myös [[Giangiacomo Feltrinelli]]n "Partisaanitoiminnan ryhmää" (GAP), joka toimi vuosina 1969-1972 tehden omaisuuteen kohdistuvia iskuja muun muassa suuryhtiöitä ja [[Yhdysvallat|USA:n]] konsulaatteja vastaan sekä lähetti piraattiradiota. Feltrinelli ja Punaisten prikaatien johto olivat kuitenkin eri mieltä monesta asiasta joten mitään yhteistyötä ei ryhmien välillä saatu aikaan.<ref>Galli s. 14-15</ref>
| |||