Ero sivun ”Unkarin kansannousu” versioiden välillä

[katsottu versio][katsottu versio]
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
Rivi 26:
===Kommunismi Unkarissa===
[[Tiedosto:Megnyitó 1948. június 11-én, Rákosi Mátyás beszél. Fortepan 56324.jpg|thumb|vasen|[[Mátyás Rákosi]] pitämässä puhetta Budapestissa vuonna 1948.]]
[[Puna-armeija]] oli miehittänyt [[Toinen maailmansota|toisessa maailmansodassa]] [[Natsi-Saksa|Saksan]] rinnalla taistelleen [[Unkarin kuningaskunta|Unkarin]] vuosien 1944 ja 1945 aikana.<ref>Huotari ja Vehviläinen 2004, s. 234-235</ref> Taistelujen päätyttyä Unkarissa järjestettiin vapaat vaalit syksyllä vuonna 1945, jonka voittaja oli 57&nbsp;% äänistä saanut [[Unkarin pientalonpikien puolue]]. [[Unkarin kommunistinen puolue|Unkarin kommunistisen puolue]]en kannatus oli vain 17&nbsp;%. Myöhemmin presidentiksi valitun [[Zoltán Tildy]]n uusi hallitus ei kuitenkaan voinut toimia vapaasti. Vasemmista sai merkittäviä tehtäviä hallituksesta. Kommunistien [[Mátyás Rákosi]] ja sosiaalidemokraattien [[Árpád Szakasits]] saivat valtioministerin salkun. Kommunistien [[Imre Nagy]] nousi vaikutusvaltaiseen sisäministerin asemaan [[Unkarin valvontakomissio|valvontakomission]] painostuksesta. Uusi hallitus lakkautti Unkarin kuningaskunnan 1. helmikuuta 1946 ja Unkarista tuli tasavalta.<ref>Huotari ja Vehviläinen 2004, s. 244</ref> Maaliskuussa vasemmistopuolueet loivat vasemmistoblokin, joka alkoi vaatia virkakoneiston puhdistuksia taantumuksellisista aineksista. Unkarin pientalonpoikien puolue joutui erottamaan porvarillsia kansanedustajiaan ja niin sanottujen B-listojen kautta erotettiin viroistaan 60&nbsp;000 henkilöä. Unkarin pientalonpoikien puolue menetti puhdist7ukissapuhdistukissa vähäisetkin yhteytensä armeijaan ja poliisiin.<ref>Huotari ja Vehviläinen 2004, s. 245-246</ref> Vasemmiston hyökkäys pientalonpoikien puoluetta vastaan jatkui joulukuussa 1946, jolloin kommunistien hallitsema turvallisuuspoliisi ilmoitti paljastaneensa tasavallan vastaisen "salaliiton", johon liitettiin tutkinnoissa henkilöitä Unkarin pientalonpojista ja Talonpoikaisliitosta. Pidätetyksi päätyi esimerkiksi Talonpoikaisliiton [[Béla Kovács]]. Presidentti Zoltán Tildy ja pääministeri [[Ferenc Nagy]] olivat lähes aina valmiita sopimuksiin vasemmiston kanssa ja hallitusyhteistön jatkuminen alkoi jakaa puolueen kannattajakuntaa.<ref>Huotari ja Vehviläinen 2004, s. 251-253</ref>
 
Hallitusyhteistyö jatkui vuoden 1947 puolelle, mutta pääministeri Nagy loikkasi länteen toukokuussa. Häntä seurasi muita hallituksen jäseniä ja parlamentti hajoitettiin heinäkuussa. Uusissa vaaleissa 31. elokuuta kommunistit saivat 23,3&nbsp;% äänistä ja se johti nyt selvästi yli 60&nbsp;% äänistä saanutta hallitusrintamaa.<ref>Huotari ja Vehviläinen 2004, s. 256-257</ref> Neuvostoliiton miehittämien maiden kansanrintamavkausi ja kansandemokratiavaihe päättyi [[kominform]]in perustamiseen syyskuussa 1947 ja kommunsitit kiristivät otettaan maasta. Maan muuttamista neuvostomallin mukaiseksi proletariaatin diktatuuriksi alettiin ajaa määrätietoisesti. Sosiaalidemokraatinen puolue liitettiin kommunistisen puolueesen kesäkuussa 1948 ja uuden puolueen nimeksi tuli [[Unkarin työväenpuolue]], jonka todellinen valta oli puolueen pääsihteeri Mátyás Rákosilla. Pian katkaistiin myös maan yhteydet länteen. Työväenpuolueen valta sinetöitiin vaaleilla toukokuussa 1949, jossa kaikki ehdokkaat olivat puolueen asettamia.<ref>Huotari ja Vehviläinen 2004, s. 249-263</ref> Unkarissa alkoi myös [[Josif Stalin|Stalin]]-kultin kaltainen johtohenkilöiden palvonta, jonka kohde Unkarissa oli Rákosi.<ref>Huotari ja Vehviläinen 2004, s. 265-266</ref> Proletariaatin diktatuuria rakennettaessa kansan valvontaa ja puhdistuksia toteutti Valtion Turvallisuuden Virasto eli [[ÁVH]]. ÁVH käsitti suurimmillaan 50&nbsp;000 henkilöä ja vuoteen 1953 mennessä sen valvonnan alaisena oli sabotöörejä ja vakoilijoita etsittäessä 1&nbsp;200&nbsp;000 henkilöä. ÁVH:n kuulustelumenetelmiin kuuluivat esimerkiksi valvottamiset, valeteloitukset ja kuulusteltavien perheenjäsenten uhkailu. Kuulusteluja seurasivat näytösoikeudenkäynnit, joiden tuloksena oli usein kuolemantuomio.<ref>Huotari ja Vehviläinen 2004, s. 270-271</ref>