Wikipedia

Ero sivun ”Ruandan kansanmurha” versioiden välillä

Selaa historiaa interaktiivisesti
(Näytä kaikki arviointia odottavat muutokset)
[katsottu versio][katsottu versio]
← Vanhempi muutosUudempi muutos →
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
VisuaalinenWikiteksti
Ei muokkausyhteenvetoa
Välimerkit
Rivi 12:
Ruandan, kuten myös naapurimaa [[Burundi]]n, väestö koostuu kolmesta ryhmästä: Alueen alkuperäiskansana pidetään [[twat|twa-heimoa]], jonka osuus väestöstä on nykyisin pieni, noin yksi prosentti. Väestön pääosan muodostavat [[hutut]] ja [[tutsit]], jotka asettuivat alueelle pari tuhatta vuotta sitten [[bantut|bantujen kansainvaelluksen]] aikana. Hutut ja tutsit puhuvat samaa kieltä, heillä on hyvin pitkälle sama kulttuuri eikä heitä käytännössä voida erottaa omiksi etnisiksi ryhmikseen – pikemminkin kyseessä on luokka- tai kastiero. Hutut ovat perinteisesti olleet [[maanviljely|maanviljelijöitä]] ja tutsit [[karja]]nomistajia. Koska karja oli omaisuutena arvokkaampaa kuin maa, muodostivat tutsit Ruandan taloudellisen eliitin. Hutujen ja tutsien ryhmät eivät olleet kuitenkaan alun perin staattisia, vaan vaurastumisen tai köyhtymisen kautta ihmiset saattoivat siirtyä ryhmästä toiseen. Ennen [[kolonialismi|siirtomaavallan]] aikaa Ruandassa oli itsenäinen [[kuningaskunta]], jota hallitsi tutsikuningas.<ref name="johansson1994_s21-24">Johansson 1994, s. 21–24.</ref><ref name="gourevitch1998_s47-62">Gourevitch 1998, s. 47–62.</ref>
 
Ensimmäisiä Ruandan lähiseuduilla matkustaneita [[eurooppa]]laisia oli [[Yhdistynyt kuningaskunta|Britannian]] armeijan kapteeni [[John Hanning Speke]], joka vieraili nykyisessä [[Tansania]]ssa sijaitsevassa Karagwessa etsiessään [[Niili]]n alkulähteitä. Vuonna 1863 julkaistussa matkakirjassaan ''Journal of the Discovery of the Source of the Nile'' hän esitti aikansa [[rotu]]oppien mukaisen näkemyksen, jonka mukaan alueen väestöstä tutsit kuuluvat korkeampaan kastiin ja ovat [[Etiopia]]sta alun perin kotoisin oleva [[haam]]ilainen heimo, kun taas hutut kuuluvat mustan [[Afrikka|Afrikan]] alempiin banturotuihin. Speken "”[[Haamilainen teoria|haamilaisesta teoriasta]]"” tuli nopeasti yleisesti hyväksytty totuus, joka muovasi tulevien siirtomaaisäntien hallintoa ja politiikkaa.<ref name="gourevitch1998_s47-62"/><ref name="johansson1994_s16-19">Johansson 1994, s. 16–19.</ref>
 
=== Siirtomaavallan aika ===
 
Ruanda kolonialisoitiin vuonna 1885, kun se yhdessä naapurimaansa Burundin kanssa liitettiin osaksi [[Saksan Itä-Afrikka]]a.<ref name="johansson1994_s29-31">Johansson 1994, s. 29–31.</ref> [[ensimmäinen maailmansota|Ensimmäisen maailmansodan]] jälkeen se siirtyi [[Belgia]]n alaisuuteen. Belgialaiset jatkoivat saksalaisten aloittamaa politiikkaa, jossa tutsit ja hutut oli luokiteltu "ylemmäksi"”ylemmäksi” ja "alemmaksi"”alemmaksi” roduksi; tätä hallintomallia voisi kuvailla "kaksoiskolonialismiksi"”kaksoiskolonialismiksi”. Siirtomaaisännät hallitsivat luomaansa ja tukemaansa tutsieliittiä, joka puolestaan hallitsi hutuenemmistöä. Vuosina 1933–1934 belgialaiset järjestivät maassa [[väestönlaskenta|väestönlaskennan]]. Sen aikana kaikille ruandalaisille tehtiin "”[[etninen]]"” henkilökortti, jolla väestö luokiteltiin pysyvästi tutseihin (14&nbsp;%), hutuihin (85&nbsp;%) ja twaihin (1&nbsp;%). Henkilökortit tekivät siirtymisen ryhmästä toiseen mahdottomaksi ja antoivat belgialaisille mahdollisuuden kehittää luomaansa [[apartheid]]ista hallintojärjestelmää. Belgialaisten ylläpitämät [[Katolinen kirkko|katoliset]] koulut syrjivät hutuoppilaita, ja tutseilla oli käytännössä monopoli hallinnollisiin ja poliittisiin virkoihin. Räikeimpänä siirtomaaisäntien käytäntönä oli pakkotyöjärjestelmä, jossa lukemattomat hutut työskentelivät eri [[plantaasi|plantaaseilla]] ja tietyömailla tutsityönjohtajat valvojinaan. Erään belgialaisen everstin kerrotaan antaneen ohjeena työnjohtajalle: "Sinä”Sinä ruoskit hutuja, tai me ruoskimme sinut."”<ref name="gourevitch1998_s47-62"/><ref name="johansson1994_s31-36">Johansson 1994, s. 31–36.</ref>
 
=== Kohti itsenäisyyttä ===
Rivi 24:
[[Toinen maailmansota|Toisen maailmansodan]] jälkeen entisten siirtomaiden alkaessa itsenäistyä YK:n ohjauksessa Belgia muutti äkkiä politiikkaansa: se alkoi tukea hutuenemmistöä ja kannustaa poliittista muutosta maassa. Politiikan muutokseen vaikutti osaltaan Belgian halu säilyttää vaikutusvaltansa alueella myös tulevan itsenäisyyden aikana sekä belgialaisten aavistus hutuenemmistön nousemisesta valtaan. Maaliskuussa 1957 joukko hutuintellektuelleja julkaisi ''Hutumanifestin'' nimellä tunnetun julkilausuman, jossa vaadittiin haamilaiseen myyttiin vedoten tutsien ajamista ulos maasta ulkomaisina valloittajina. Julistuksessa vastustettiin ehdottomasti etnisistä henkilökorteista luopumista, jotta hutuenemmistö voisi nousta valtaan. Vaikka myös maltillisempia ääniä kuultiin, alkoi uusia äärihutupuolueita syntyä nopeasti ennen belgialaisten julistamia vaaleja.<ref name="gourevitch1998_s47-62"/><ref name="johansson1994_s36-39">Johansson 1994, s. 36–39.</ref>
 
Gitaraman maakunnassa joukko poliittisia tutsiaktivisteja pahoinpiteli Dominique Mbonyumutwa -nimisen hutujohtajan 1. lokakuuta 1959. Uutinen levisi kulovalkean tavoin ympäri maata, ja viikon sisällä tapahtumasta hutujoukkiot pahoinpitelivät kostoksi tutsijohtajia sekä polttivat tutsien koteja Belgian siirtomaa-armeijan komentajan, eversti Guy Longiestin puuttumatta tilanteeseen mitenkään. Longiest ilmoitti tutsien kotien yhä palaessa vuonna 1961, että "armeijan”armeijan täytyi valita puolensa"puolensa”. Hän järjesti vallankaappauksen, jossa paikalliset tutsijohtajat korvattiin hutuilla. Vakavien levottomuuksien häiritsemät kunnallisvaalit, joissa hututoimitsijat valvoivat äänestyspaikkoja, pidettiin vuonna 1960. Hutujen vapautuspuolue ''parmehutu'' sai niissä yli 70 prosenttia äänistä, ja yhteensä hutupuolueiden osuus miltei 90 prosenttia. Seuraavana vuonna YK:n järjestämissä [[parlamentti]]vaaleissa ''parmehutu'' sai 77,7 prosenttia äänistä. Jatkuvien levottomuuksien takia vuoden 1960 loppuun mennessä jo yli 20&nbsp;000 tutsia oli lähtenyt pakolaisiksi naapurimaihin.<ref name="gourevitch1998_s47-62"/><ref name="johansson1994_s39-42">Johansson 1994, s. 39–42.</ref>
 
Belgialaiset kokoontuivat 1. tammikuuta 1961 Ruandan uusien hutujohtajien kanssa kokouksessa, jossa Ruandan kuningaskunta muodollisesti lakkautettiin ja maa julistettiin [[tasavalta|tasavallaksi]]. Vaikka maan ensimmäinen väliaikainen hallitus muodollisesti perustui vallanjakoon hutu- ja tutsiryhmien kesken, ilmoitti YK:n komissio raportissaan, että maahan oli luotu "rotuun”rotuun perustuva yhden puolueen diktatuuri, joka vain korvasi yhden sortovallan toisella"toisella”. Belgialaiset eivät kuitenkaan tehneet mitään asian eteen, ja Ruandalle myönnettiin täydellinen itsenäisyys vuonna 1962.<ref name="gourevitch1998_s47-62"/><ref name="maailmansivu20050311">{{Verkkoviite| Osoite=http://www.maailmansivu.fi/uutiset?1013| Tekijä=Hirvasnoro, Kai | Nimeke=Välinpitämättömyys oli poliittinen valinta | Julkaisu = Maailman Sivu | Julkaisupaikka = Helsinki | Julkaisija = Maailman Sivu ry | Ajankohta=11.3.2005|Viitattu=3.9.2007 | Kieli=}}</ref><ref name="johansson1994_s41-44">Johansson 1994, s. 41–44.</ref>
 
=== Itsenäisyys ===
 
Hutujen [[diktatuuri]] naamioitui [[demokratia|demokraattiseksi]] enemmistövallaksi, ja parmehutun johtajista tuli kirjailija [[V. S. Naipaul]]in nimityksen mukaisesti "matkijamiehiä"”matkijamiehiä”: entisiä kapinajohtajia, jotka toistavat valtaan päästyään kaikki kokemansa vääryydet. Maan ensimmäiseksi presidentiksi valittiin [[Grégoire Kayibanda]]. Burundiin paenneet tutsit päättivät pian aloittaa aseellisen vastarinnan, ja 21. joulukuuta 1963 noin 200 jousipyssyillä ja kotitekoisilla tuliaseilla aseistautunutta tutsipakolaista ylitti Ruandan rajan. He tappoivat rajan lähellä sijaitsevasta sotilasleiristä neljä sotilasta ja saivat saaliikseen joukon aseita sekä viisi maastoautoa. Hyökkäystä tekosyynä käyttäen Etelä-Ruandan lääninherra André Nkramugaban organisoi keihäin ja nuijin aseistettuja joukkioita, jotka vuorokauden aikana tappoivat alueella 5&nbsp;000 tutsia. Pian vaino levisi koko maahan, ja parmehutu vangitutti ja teloitti kilpailevien poliittisten puolueiden johtajat tehden Ruandasta hetkessä [[yksipuoluejärjestelmä|yksipuoluemaan]]. Kahdessa kuukaudessa yli 10&nbsp;000 ihmistä sai surmansa ja 300&nbsp;000 pakolaista pakeni naapurimaihin. Maassa edelleen olleet belgialaiset upseerit seurasivat joukkomurhaa sivusta. Brittiläinen [[filosofia|filosofi]] sir [[Bertrand Russell]] sanoi Ruandan tapahtumien olleen ”kauhein ja systemaattisin joukkomurha sitten [[holokausti|natsien juutalaisten tuhoamisen]]”.<ref name="johansson1994_s45-50">Johansson 1994, s. 45–50.</ref><ref name="gourevitch1998_s63-74">Gourevitch 1998, s. 63–74.</ref>
 
Vuoden 1969 vaaleissa presidentti Kayibanda sai valtuudet jatkaa virassa vielä kolmannen kauden, ja parmehutupuolue miehitti jälleen maan parlamentin. Ruandan [[perustuslaki|perustuslain]] mukaan Kayibanda ei olisi voinut asettua ehdolle neljännelle vaalikaudelle, joten hän muutatti perustuslakia parlamentin enemmistön turvin. Samalla turvattiin vallan säilyminen myös tulevaisuudessa Kayibandan edustamilla etelä- ja keskiruandalaisilla hutuilla. Maan pohjoisosasta kotoisin olevat hutut, jotka olivat saaneet vaikutusvaltaa maan armeijassa, vihastuivat perustuslainmuutoksesta ja ryhtyivät valmistelemaan vallankaappausta.<ref name="johansson1994_s45-50"/><ref name="gourevitch1998_s63-74"/>
Rivi 36:
=== Habyarimanan valtaannousu ===
 
[[Ruandan puolustusvoimat|Ruandan armeija]] kaappasi vallan 5. heinäkuuta 1973 ja nimitti maahan sotilashallituksen, jonka johtoon nousi kenraali [[Juvénal Habyarimana]]. Sotilastuomioistuin tuomitsi presidentti Kayibandan ja seitsemän hallituksen ministeriä kuolemaan. Habyarimanasta tuli Ruandan uusi presidentti. Vallankaappauksen toisena vuosipäivänä Habyarimana ilmoitti, että maahan oli perustettu uusi puolue, johon jokaisen ruandalaisen tuli liittyä: Kansallinen vallankumousliike kehityksen puolesta (MRND). Puolueen tarkoituksena oli "alueellisen”alueellisen ja etnisen vihamielisyyden poistaminen sekä maaseudun kehitys"kehitys”. MRND loi maaseudulle työyhteisöjä ja herätti uudelleen henkiin vihatun siirtomaa-ajan pakollisen työpalvelun perinteen. Työpalveluryhmät suorittivat säännöllisesti viikoittain ilmaista työpalvelusta, esimerkiksi Ruandan lukuisten kukkuloiden pengerrystä viljelymaaksi tai metsän istutusta polttopuiden tuottamista varten. [[Kylmä sota|Kylmän sodan]] ilmapiirissä Ruanda sai paljon tukea länsivalloilta. Entinen siirtomaaisäntä Belgia syyti maahan [[Kehitysapu|kehitysyhteistyövaroja]] osaksi maan kohtuullisen vakaan poliittisen tilanteen vuoksi, ja [[Ranska]] antoi Ruandalle sotilasapua vahvistaakseen [[uuskolonialismi|uuskolonistista]] asemaansa ranskankielisten Afrikan maiden, ''la Francophonien'' piirissä.<ref name="gourevitch1998_s63-74"/><ref name="johansson1994_s50-63">Johansson 1994, s. 50–63.</ref>
 
=== Kohti tragediaa ===
Rivi 44:
[[Kuva:Paul Kagame.jpg|thumb|[[Paul Kagame]] [[George W. Bush]]in seurassa huhtikuussa 2005]]
 
RPF:llä arvioitiin olleen hyökkäyksen alussa 3&nbsp;000–4&nbsp;000 hyvin koulutettua sotilasta.<ref name="strizek">Strizek, Helmut: Kongo/Zaïre – Ruanda – Burundi – Stabilität durch ernute Militärherrschaft? s. 144</ref> Kolme päivää hyökkäyksen jälkeen pääkaupunki [[Kigali]]ssa kuultiin ammuskelua. Seuraavana päivänä radiossa ilmoitettiin hallituksen joukkojen kukistaneen kapinallisten pääkaupungin valtausyrityksen. Todellisuudessa kaupungissa ei kuitenkaan ollut mitään kapinallisjoukkoja, vaan esityksen tarkoituksena oli ilmeisesti liioitella kapinallisista aiheutuvaa vaaraa ja siten antaa syy hallitsevalle huturyhmittymälle demokratisoimissuunnitelmista luopumiseen. Valtion ideologian mukaisesti politiikka ja identiteetti olivat yhtä, ja pian kaikki tutsit julistettiin RPF:n tukijoiksi ja ''[[torakka|torakoiksi]]''. Habyarimanan kannattajat halusivat luoda maahan sisäpoliittisen kaaoksen, joka mahdollistaisi "sisäisten”sisäisten vihollisten"vihollisten” likvidoinnin. Kymmenen päivää RPF:n hyökkäyksen jälkeen Kibiliran kylän paikallisjohtajat ilmoittivat hutuille, että heidän viikoittainen työpalvelunsa koostuisi tutsien tappamisesta. Teurastus kesti kolme päivää, jona aikana laulavat ja rummuttavat hutut tappoivat 350 tutsia ja ajoivat 3&nbsp;000 kodeistaan.<ref name="johansson1994_s80-83">Johansson 1994, s. 80–83.</ref>
 
Ranskan presidentti Mitterrand riensi ystävänsä Habyarimanan avuksi, kun Ruandan armeijan (''Forces Armées Rwandaises'', FAR) joukot olivat kärsineet ensimmäisiä tappioita RPF:ää vastaan, ja lähetti satoja vahvasti aseistettuja ranskalaisia laskuvarjojääkäreitä sotimaan FAR:n rinnalla. Myös Belgia ja [[Zaire]] (nykyinen [[Kongon demokraattinen tasavalta]]) lähettivät joukkoja tukemaan hallitusta kapinallisia vastaan. Belgialaiset joukot vetäytyivät kuitenkin maasta nopeasti, ja Zairen armeijan ryöstely ja raiskaukset muodostuivat niin isoksi ongelmaksi, että Ruandan hallitus pyysi joukkoja poistumaan. Ranskalaisten joukkojen avustuksella Habyarimana saattoi julistaa RPF:n kukistetuksi. Todellisuudessa se kuitenkin perääntyi länteen, perusti uuden tukikohdan Virunga-tulivuorten rinteille ja jatkoi siellä uusien alokkaiden kouluttamista, joita saapui joukkoihin tasaisena virtana.<ref name="johansson1994_s91-93">Johansson 1994, s. 91–93.</ref>
Rivi 50:
Pitkään odotettu muutos kohti monipuoluejärjestelmää alkoi vuoden 1991 kesällä. MRND-puolue ja Habyarimanan kannattajat pyrkivät säilyttämään asemansa ja perustivat lukuisia uusia puolueita, jotka käytännössä olivat MRND:n peiteorganisaatioita. Vain yhdessä oppositiopuolueessa oli merkittävästi tutsijäseniä, muut puolueet koostuivat maltillisista, uudistusmielisistä ja äärihutuliikkeistä, jotka pian polarisoivat väestön aikaisempaakin voimakkaammin pelkistäessään Ruandan politiikan vain yksinkertaiseksi kysymykseksi hutujen itsesuojelusta tutsien ylivaltapyrkimyksiä vastaan. Froduald Karamira, MDR-puolueen varapuheenjohtaja, alkoi pian nimittää näitä liikkeitä yhteisellä nimellä ''hutuvalta''.<ref name="johansson1994_s98-101">Johansson 1994, s. 98–101.</ref>
 
Todellisuudessa "hutu”hutu power"power” oli vain iskulause, jolla kohotettiin hutujen yhteenkuuluvaisuuden tunnetta RPF:n hyökkäyksen aiheuttamaa pelkoa vastaan, eikä sen nimistä järjestöä ollut koskaan olemassa.<ref>Entisen viestintäministerin Pascal Ndengejehon todistuslausuma Porvoon käräjäoikeudessa 17.11.2009 asiassa syyttäjä vastaan [[Francois Bazaramba]]</ref>
 
=== Hutuvallan nousu ===
 
Ruandassa ryhdyttiin vuonna 1990 julkaisemaan hallituksen salaisesti ylläpitämää lehteä ''Kangura'' ("herätys"”herätys”), joka vaati kaikkia hutuja tukemaan presidenttiä tutsien vastaisessa taistelussa ja "arvosteli"”arvosteli” Habyarimanaa liian vaatimattomista toimista. Lehdessä julkaistiin myös "todisteita"”todisteita” RPF:n osallisuudesta muinaiseen salajuoneen, jonka avulla tutsit olisivat yrittäneet päästä takaisin valtaan, sekä listoja julkisiin laitoksiin "soluttautuneista"”soluttautuneista” tutseista ja heidän hutuapureistaan. Kuuluisin lehdessä julkaistu artikkeli oli vuoden 1990 joulukuussa ilmestynyt ''Hutujen kymmenen käskyä'', joka toisti John Hanning Speken yli sata vuotta vanhoja ajatuksia tutsien haamilaisista juurista. Se sisälsi myös räikeitä rasistisia kehotuksia, kuten että jokainen tutsi on epäluotettava ja että heidän "”..ainoa tavoitteensa on oman etnisen ryhmänsä ylivalta"ylivalta”. Hutuja kehotettiin "liittymään”liittymään yhteen taistelussa yhteistä tutsivihollista vastaan"vastaan”. Kahdeksas ja kuuluisin käsky kuului: "Hutujen”Hutujen pitää lopettaa tutsien sääliminen"sääliminen”. ''Hutujen kymmenestä käskystä'' tuli hyvin laajalle levinnyt ja suosittu artikkeli, ja sitä muun muassa luettiin julkisesti poliittisissa tilaisuuksissa.<ref name="johansson1994_s105-111">Johansson 1994, s. 105–111.</ref>
 
Vuoden 1991 vaalien jälkeen hutuvaltaa edustaneet puolueet ja järjestöt alkoivat varustautua sotaan hankkimalla aseita ja aloittamalla nuorisosta koottujen puolisotilaallisten joukkojen kouluttamisen. Yksi ensimmäisistä ryhmistä, joka aseistettiin, oli ''Interahamwe'' ("he”he, jotka seisovat yhdessä"yhdessä”) tai ("he”he, jotka hyökkäävät yhdessä"yhdessä”). Ryhmän juuret olivat MRND:n työpalveluvelvoiteryhmissä 1960-luvulla ja 1980-luvun aikana siitä tehtiin puolueen nuorisojärjestö. ''Interahamwen'' kautta ''akazu'' tuki muun muassa jalkapallofanikerhoja, joilla nuorisoa houkuteltiin puolueen piiriin. Talousvaikeuksien luoma työtön ja syrjäytynyt nuoriso oli otollista rekrytointimaastoa.<ref name="johansson1994_s105-111"/>
 
''Interahamwe'' ryhtyi ensimmäistä kertaa tositoimiin maaliskuussa 1992, kun Ruandan valtionradio ilmoitti löytäneensä todisteet tutsien suunnitelmista hutujen joukkomurhaamiseksi. "Ennalta”Ennalta ehkäisevässä itsepuolustusoperaatiossa"itsepuolustusoperaatiossa” ''Interahamwe'' murhasi kolmessa päivässä 300 tutsia Bugeseran alueella. Samanlaisia väkivaltaisuuksia esiintyi myös muualla maassa. Ennen näitä joukkomurhia valtion edustajat ja paikallisjohtajat ottivat tavaksi järjestää poliittisia joukkokokouksia, joissa tutseja kuvailtiin demoneiksi sarvineen ja häntineen kaikkineen, ja antoivat käskyn tappaa heitä "työpalveluna"”työpalveluna” valtiolle. Paikalliset johtajat myös hyötyivät terrorista taloudellisesti, sillä he yleensä takavarikoivat uhrien maan ja omaisuuden.<ref name="johansson1994_s105-111"/>
 
=== Arushan rauhansopimus ===
Rivi 72:
[[Kuva:MURAN.gif|thumb|Kansanmurhan uhreja Murambin teknisessä oppilaitoksessa]]
 
Huhtikuun kuudennen päivän iltana itse itsensä nimittämä "kansallinen”kansallinen kriisikomitea"kriisikomitea”, joka koostui pääosin armeijan korkeista upseereista, piti kokouksen UNAMIR-joukkojen komentajan kenraaliluutnantti [[Roméo Dallaire]]n sekä YK:n pääsihteerin erikoislähettilään [[Jacques-Roger Booh-Booh]]in kanssa. Komitea vakuutti jatkavansa Arusha-prosessia, mutta kokouksen päätyttyä puolen yön aikaan Kigali oli jo täynnä sotilaita ja ''Interahamwen'' jäseniä, joille oli jaettu listat tapettavista ihmisistä. ''Akazun'' ensisijainen tavoite oli nopeasti likvidoida hutuopposition johtajat, muun muassa pääministeri [[Agathe Uwilingiyimana]], jonka talo piiritettiin aamun sarastaessa. Paikalle saapuneesta UNAMIR-osastosta huolimatta Uwilingiyimana yritti paeta puutarhansa kautta, ja hänet ammuttiin lähistölle. UNAMIR-osasto, joka koostui viidestätoista [[ghana]]laisesta ja [[belgia]]laisesta rauhanturvaajasta, jäi pahasti alakynteen, antautui ja vietiin vangeiksi läheiseen sotilastukikohtaan.<ref name="johansson1994_s132-133">Johansson 1994, s. 132–133.</ref> Belgialaiset rauhanturvaajat murhattiin myöhemmin sotilastukikohdassa [[viidakkoveitsi|viidakkoveitsillä]].<ref name="hill1996_s.323-328">{{Lehtiviite | Tekijä = Hill, Kevin A. | Otsikko = Agathe Uwilingiyimana | Julkaisu = Women and the Law, a Bio-Bibliographical Sourcebook | Ajankohta = 1996 | Sivut = 323–328 | Julkaisupaikka = Westport, CT | Julkaisija = Greenwood Press | Selite= Rebecca Mae Salokar and Mary L. Volcansek, editors | www = http://drhill.tripod.com/uwil.htm | Viitattu = 3.5.2008 | Kieli = {{en}}}}</ref>
 
Seuraavan päivän aamuna tutsien silmitön murhaaminen oli jo täydessä käynnissä, mutta YK-joukot eivät puuttuneet tilanteeseen. Ulkovallat ryhtyivät nopeasti evakuoimaan [[suurlähetystö]]jään. RPF, jonka joukkoja oli sijoitettu Arushan rauhansopimuksen mukaisesti Kigalin lähellä olevaan sotilastukikohtaan, aloitti sotatoimet alle 24 tuntia Habyarimanan murhan jälkeen. FAR vastasi RPF:n hyökkäykseen. Rintamalinjojen takana puolisotilaalliset joukot pystyivät näin jatkamaan kansanmurhaa armeijan suojeluksessa.<ref name="johansson1994_s143-144_148-150">Johansson 1994, s. 143–144, 148–150.</ref>
Rivi 80:
 
[[Kuva:UN security council 2005.jpg|thumb|280px|[[Yhdistyneiden kansakuntien turvallisuusneuvosto|YK:n turvallisuusneuvoston]] sali [[New York]]issa]]
Radion ja paikallisten poliittisten johtajien jatkuvien kehotusten siivittämänä väkivalta levisi nopeasti koko maahan. Naapurit silpoivat toisiaan, työpaikoilla kollegat hakkasivat toisiaan kuoliaaksi. Lääkärit tappoivat potilaitaan ja opettajat oppilaitaan. Muutamassa päivässä kokonaisten kylien tutsiväestö oli tuhottu täydellisesti. Radiossa muistutettiin erityisesti, ettei naisille ja lapsille saanut osoittaa armoa. Erään kaupungin kunnanvaltuutetun kerrotaan tarjonneen tappajille 50&nbsp;frangia jokaisen tapetun tutsin päästä – tapaa alettiin nimittää "kaalien”kaalien kauppaamiseksi"kauppaamiseksi”. Pahimpien arvioiden mukaan Ruandassa tapettiin 800&nbsp;000 tutsia ja maltillista hutua pääosin viidakkoveitsillä noin sadan päivän aikana.<ref name="maailmansivu20050311"/> Noin 400&nbsp;000 ruandalaista lasta jäi ilman vanhempia, ja suurin osa heistä heitteille.<ref name="spr">{{Verkkoviite | Osoite = http://www.redcross.fi/punainenristi/kansainvalinenapu/maat/fi_FI/ruanda/| Nimeke = Ruandan lapsia autetaan toipumaan kansanmurhasta | Julkaisija = Suomen Punainen Risti | Viitattu = 2.9.2007 | Kieli = }}</ref>
 
== Kansainvälisen yhteisön reaktio ==
Rivi 93:
Vasta 17. toukokuuta kun arviolta 500&nbsp;000 ihmistä oli jo murhattu, turvallisuusneuvosto julisti että Ruandassa ''saatetaan'' suorittaa kansanmurhaa ja hyväksyi 6&nbsp;800 sotilaan lähettämisen alueelle<ref name="YKpäätöslauselma918">{{Verkkoviite| Osoite=http://www.un.org/Docs/scres/1994/scres94.htm| Tekijä=United Nations Security Council| Nimeke=Resolution 918 (1994)|Julkaisija=United Nations|Ajankohta= 17.5.1994 | Viitattu = 20.5.2007 | Kieli={{en}}}}</ref>. Pääosin [[Afrikka|Afrikan]] maista kootuille joukoille tarvittiin 50 panssaroitua miehistönkuljetusvaunua, joita pyydettiin Yhdysvalloilta. Näidenkin joukkojen lähettäminen viivästyi, koska YK ja Yhdysvallat eivät päässeet yhteisymmärrykseen ajoneuvojen toimittamisesta koituvien kustannusten jakamisesta.<ref name="johansson1994_s146-148_154-158"/>
 
YK-joukkojen lähettämisen edelleen viivästyessä turvallisuusneuvosto valtuutti 22. kesäkuuta Ranskan joukkojen lähettämisen [[Goma]]an, Zaireen humanitaarista apua varten.<ref name="YKpäätöslauselma929">{{Verkkoviite| Osoite=http://www.un.org/Docs/scres/1994/scres94.htm| Tekijä=United Nations Security Council| Nimeke=Resolution 929 (1994)|Julkaisija=United Nations|Ajankohta=22.6.1994 | Viitattu = 20.5.2007 | Kieli={{en}}}}</ref> Ranskalaiset joukot miehittivät kuitenkin koko Lounais-Ruandan perustaen alueen, jota he kutsuivat ''turkoosivyöhykkeeksi''. Myöhemmin Ranskaa on kritisoitu voimakkaasti siitä, että se toiminnallaan mahdollisti hutu-sotarikollisten turvallisen pakenemisen Zaireen pakolaisleireille etenevän RPF:n tieltä. Ranskalaiset perustelivat väliintuloaan ihmishenkien pelastamisella, mutta myös tarpeella suojella väliaikaisen hallituksen "aluetta”aluetta ja laillisuutta"laillisuutta”. Erityisesti Luoteis-Ruandassa olleet ranskalaiset joukot hidastivat tai käytännössä estivät RPF:n etenemisen ja suojelivat siten väliaikaista hallitusta. Ranskalaiset pyrkivät hillitsemään puolisotilaallisten joukkojen toimintaa, mutta antoivat kansanmurhaan osallistuneiden virkamiesten ja upseerien säilyttää tehtävänsä. Myönnyttyään RPF:n voittoon ranskalaiset eivät myöskään pyrkineet vangitsemaan kansanmurhaan osallistuneita vaan jopa joissain tapauksissa auttoivat heitä pakenemaan rajan yli Tansaniaan ja Zaireen. 2&nbsp;500 ranskalaista eliittisotilasta onnistui pelastamaan arviolta 15&nbsp;000–17&nbsp;000 ihmishenkeä, kun noin 500 hengen heikosti aseistettu ja huonosti huollettu YK-osasto pelasti arviolta kaksi kertaa yhtä paljon koko kansanmurhan aikana.<ref name="johansson1994_s146-148_154-158"/>
 
== Kansanmurhan jälkeen ==
Rivi 112:
 
==== Ranskan osuus ====
Vuonna 2007 julkisiksi tulleet asiakirjat antavat ymmärtää, että Ranskan presidentti [[François Mitterrand]] tiesi suunnitteilla olevasta kansamurhasta jo vuonna 1990, jolloin Ranskan [[attasea]] lähetti Ruandasta sähkeen, jossa hän ilmoitti tutsien pidätysten lisääntyneen ja arveli, että "on”on pelättävissä, että tilanne voi kärjistyä etniseksi sodankäynniksi"sodankäynniksi”. Vuonna 1993 Ranskan [[suurlähettiläs]] laati muistion, jossa hän kertoi Ruandan presidentin "ehdottaneen”ehdottaneen järjestelmällistä kansanmurhaa jos tarpeellista armeijan avustuksella"avustuksella”. Tästä huolimatta Mitterrand jatkoi hutuhallinnon tukemista, sillä asiakirjojen mukaan hän oli vakuuttunut "että”että [[anglosaksit|anglosaksiset]] maat yrittivät salaliitossa heikentää Ranskan vaikutusvaltaa alueella"alueella”. Arvostelijoiden mielestä Ruandassa olleet ranskalaiset joukot eivät kansanmurhan käynnistyttyä tehneet mitään tappamisen estämiseksi. Kuusi kansanmurhasta selvinnyttä tutsia nosti syytteen Ranskaa vastaan [[pariisi]]laisessa tuomioistuimessa syyttäen Ranskaa osasyyllisyydestä tapahtumiin. "Etnisyyteen”Etnisyyteen perustuvia joukkomurhia oli käynnissä, ja Ranska tiesi tämän viimeistään tammikuussa 1993. Asiakirjojen perusteella on selvää, että niin [[diplomatia|diplomaatit]], [[Ranskan tiedustelupalvelu]], sotilasjohto kuin puolustusministerikin halusivat Ranskan irrottautuvan Ruandasta tai ainakin toimivan toisin, mutta presidentillä oli pakkomielle"pakkomielle”, sanoi tutsien asianajajana toimiva Antoine Compte. Mitterrand sanoi aikanaan että hänellä ei ollut mitään tietoa Ruandan etnisistä jännitteistä. Ranskalaisen parlamentin tutkimuskomissio vapautti maan viranomaiset kansanmurhan vastuusta vuonna 1998. Mitterrand oli kuollut jo kaksi vuotta aiemmin, vuonna 1996.<ref name="aamulehti20070705">Aamulehti 5.7.2007</ref>
 
Riippumattoman Ruanda-tutkintakomission 2008 julkaistussa raportissa mainitaan kansanmurhaan osallisina Ranskan entinen pääministeri [[Dominique de Villepin]] ja presidentti François Mitterrand sekä joukko muita ranskalaispoliitikkoja ja sotilasviranomaisia. Raportin mukaan Ranskan valtion johto ja sotilasviranomaiset olivat tietoisia kansanmurhan valmistelusta, osallistuivat joukkomurhien suunnitteluun ja ottivat osaa jopa teloituksiin. Ranskan ulkoministeriön edustajan mukaan hallitus ei ole saanut yhteydenottoa Ruandalta, eikä siksi voi kommentoida uusimpia syytteitä.<ref name="iltasanomat.fi"/>
 
Ranskan presidentti [[Nicolas Sarkozy]] myönsi vuonna 2010, että Ranska teki kansanmurhan aikaan "virheitä"”virheitä”.<ref>{{Verkkoviite | Osoite = http://news.bbc.co.uk/2/low/africa/8535803.stm| Nimeke = France admits genocide 'mistakes'| Julkaisu = BBC News|Ajankohta = 25.2.2010| Julkaisija = BBC| Viitattu = 8.5.2010| Kieli = {{en}}}}</ref>
 
==== Ruanda-tuomioistuin ====
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/wiki/Ruandan_kansanmurha”