Ero sivun ”Vuorikiipeily” versioiden välillä

[katsottu versio][katsottu versio]
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
Rivi 40:
[[Alpit|Alpeilla]] alkoi kiivas keskustelu vuonna 1958, jolloin kaksi saksalaista ja kaksi itävaltalaista porasivat hakoja kallioon noustessaan Cima Granden pohjoisseinämän uutta aikaisempaa vaikeampaa reittiä pitkin. Tämä menetelmä tuomittiin jyrkästi pitkäksi aikaa, mutta myöhemmin porahaat kehittyivät nopeammiksi asentaa ja luotettaviksi, ja ne korvasivat perinteiset haat lähes kokonaan.
 
Vuorikiipeilijät harjoittelivat tekemällä vuoristonousuja, mutta myös hiomalla tekniikkaansa ja kartuttamalla voimiaan kiipeilemällä pikku kallioilla ja isoilla kivillä ja lohkareilla. Tunnetuin tällaisista paikoista sijaitsee Ranskassa [[FontainebleauFontainebleaun metsä]]n metsässässä. Suomessa oli jo 1950-luvulla harjoittelupaikkana [[Taivaskallio]]. Tällainen kiipeilymuoto on nimeltään [[boulderointi]] ja kuuluu nykyisin osana [[Kilpakiipeily|kilpakiipeilyyn]].
 
1950–1980-luvuilla varusteet kehittyivät isoin askelin. 1955 tuli Edelrid-tehtaalta ensimmäinen ydinmantteliköysi, 1960-luvun alussa [[Pierre Allain]] alumiiniset [[Sulkurengas|sulkurenkaat]] alkoivat korvata painavat ja heikot rautakarabiinit, ja 1970-luvulla kehitettiin valjaat, joihin kiipeilijöitä yhdistävä köysi kiinnitettiin siihen astisen rinnan ympärille sitomisen sijaan. Samoihin aikoihin tulivat käyttöön varmistuslaitteet, eikä köydellä varmistaminen enää tapahtunut kuten ennen kiertämällä köysi selän takaa ja pitämällä kummaltakin puolelta siitä käsin kiinni. Keksittiin kallion halkeamiin pantavat alumiiniset vaijerikiilat sekä hiukan myöhemmin jousitoimiset mekaaniset kiilauslaitteet (Friend, Camalot). Vibram-pohjaiset kiipeilykengät vaihtuivat kevyisiin jalkaa tiukasti myötäileviin kiipeilytossuihin, joiden pohja on sileää mustaa kumia.