Ero sivun ”Allofoni” versioiden välillä
| [katsottu versio] | [katsottu versio] |
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
p "Lähteet"-osio |
Ei muokkausyhteenvetoa |
||
Rivi 1:
{{lähteetön}}
'''Allofoni'''<ref name=FP/> on kielitieteellinen termi, jolla tarkoitetaan tiettyä [[foneemi]]a edustavan [[äänne]]joukon jäsentä. Esimerkiksi englannin [p] ja [pʰ] -äänteet edustavat molemmat samaa foneemia /p/. Foneemi on siis itse asiassa äännejoukko (esim. { [p], [pʰ] } ). Foneemi /p/ toteutuu [pʰ]-ääntenä sanan alussa ja [p]-äänteenä muualla (esim. /pepr/ → [pʰeɪpə̩] 'paperi'). Äänteet [p] ja [pʰ] ovat allofoneja eli kombinatorisia variantteja.
== Äännös, äänne, foneemi ==
[[Äännös]] on fysikaalinen tapahtuma, joka synnyttää ääniaaltoja ja on aina yksilöllinen. Äänne on konkreettisesta äännöksestä abstrahoitu kuvausyksikkö, jossa ei oteta huomioon yksilöpuhujan piirteitä. Foneemianalyysin kannalta äänteitä on maailman kielissä äärellinen määrä. Kyse on tällöin hyvin määritellystä äännejoukosta, jonka jäsenillä on kullakin oma kirjoitussymbolinsa.<ref>Esimerkiksi [[Kansainvälinen foneettinen aakkosto|IPA]] eli kansainvälinen foneettinen aakkosto edustaa tällaista sovinnaista äännejoukkoa.</ref> Jokaisen yksittäisen [[Kieli|kielijärjestelmän]] äänteistö käsittää tämän universaalisen äänteistön osajoukon, ts. kaikki äänteet eivät esiinny kaikissa kielissä.
Foneemi on kielen rakenteen osa, pienin distinktiivinen eli merkityksiä erottava yksikkö. Eräs tapa määritellä foneemi on sanoa, että se on äännejoukko, jonka jäsenet ovat komplementaarisessa distribuutiossa eli täydennysjakaumassa ja lisäksi foneettisesti samankaltaisia. Myös keskenään vapaasti vaihtelevat foneettisesti samankaltaiset äänteet edustavat samaa foneemia, ts. ne ovat yhden ja saman foneemin realisaatioita eli toteutumia. Tällaiset "subfonemaattiset" yksiköt ovat allofoneja. Erään näkemyksen mukaan ihminen ei "kuule" allofoneja vaan ainoastaan foneemeja. Näin ollen foneemit olisivat kognitiivisia yksikköjä, eräänlaisia suodattimia tai tulkintakehikkoja.
Rivi 15:
=== Vapaa vaihtelu ===
Silloin, kun foneemin allofonit eroavat toisistaan huomattavasti ilman ehdollistavaa äänneympäristöä (esimerkiksi erilaiset allofonit eri murteissa), puhutaan vapaasta vaihtelusta. Suomen /d/ saattaa vaihdella vapaasti soinnillisesta dentaalisesta klusiilista [d̪] soinnittomaan alveolaariseen klusiiliin [t] (joka tällöin eroaa /t/:stä siten, että tämä edustuu dentaalisena) ja jopa soinnilliseen dentaaliseen frikatiiviin tai approksimanttiin [ð] (joissain länsirannikon konservatiivisissa paikallismurteissa) kaikissa äänneympäristöissä ja ilman ymmärtämisvaikeuksia.<ref>On syytä huomata, että esimerkiksi sanan ''meidän'' ääntämisessä muodossa [meiæn] ei ole kyse /d/:n vapaasta vaihtelusta, vaan kyseessä on tässä yhteydessä koko foneemin katoaminen.</ref>
Vielä selkeämpi esimerkki vapaasta vaihtelusta on suomen /s/, joka voi
== Ekstrinsinen ja intrinsinen allofoni ==
On kahdentyyppistä allofonista vaihtelua. Jos allofoninen vaihtelu on kokonaan selitettävissä ympäristön perusteella, kyse on intrinsisistä allofoneista. Esimerkiksi suomen /k/-foneemi toteutuu erilaisina äänteinä seuraavan vokaalin kvaliteeteista riippuen.
* /k/ → [k<sup>i</sup>]: sanassa ''kipu'' huulet ovat laveat ja ääntöpaikka jo valmiiksi palataalinen seuraavan vokaalin varalta, kun taas
* /k/ → [k<sup>u</sup>]: sanassa ''kupu'' huulet ovat pyöreät seuraavan vokaalin pyöreyden johdosta.
Äänteet [k<sup>i</sup>] ja [k<sup>u</sup>] ovat intrinsisiä allofoneja. Tällainen äännedistribuutio on [[koartikulaatio]]n seurausta. Vierekkäiset äänteet assimiloituvat eli samankaltaistuvat motorisen optimointiautomatiikan vuoksi. Ääntöelimet eivät voi luontevasti siirtyä jyrkästi toisenlaiseen tilaan jatkumollisessa motorisessa suorituksessa.
Osa allofonisesta vaihtelusta on konventionaalista, totunnaista joskin automaattista, eli ekstrinsistä. Esimerkiksi ruotsin kielen labiaalinen puolisuppea etuvokaali ''ö'', fonologisesti /ø/, toteutuu [r]-äänteen edellä väljempänä varianttina, ts. " /ø/ → {{IPA|[œ:]}} / __ r ", muualla taas {{IPA|[ø]}}-äänteenä (esim. ''dö'' [dø:] 'kuolla', ''dör'' [dœ:r] 'kuolee'). Ruotsin {{IPA|[ø]}} ja {{IPA|[œ]}} ovat ekstrinsisiä allofoneja, sillä äidinkielinen puhuja huomaa niiden välisen äänne-eron heti, jos joku ei äännäkään tämän allofonisen säännön mukaan. Ekstrinsinen allofoninen vaihtelu on (heikossa mielessä) normatiivista. Suomen kielessä se on poikkeuksellisen vähäistä.
Rivi 36:
== Kirjallisuutta ==
* Carr, Philip (1993) ''Phonology''. Basingstoke: Macmillan. ISBN 0-312-10102-3
* Clark, John E. & Yallop, Colin & Fletcher, Janet (2007) ''An introduction to phonetics and phonology.'' Third edition. Malden: Blackwell. ISBN 978-1-4051-3083-7
* Lass, Roger (1984) ''Phonology. An introduction to basic concepts.'' Cambridge: Cambridge University Press. ISBN 0521281830
* Wiik, Kalevi (1989) ''Taksonomista fonologiaa''. 5. painos. Turku: Turun yliopisto.
[[Luokka:Fonetiikka]]
| |||