Ero sivun ”Suomen kieli” versioiden välillä
| [katsottu versio] | [katsottu versio] |
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
p Siistitty talukoiden koodi. |
p Palautettu lainausmerkit lähdeviitteiden nimiin. |
||
Rivi 6:
| alue = {{Suomen lippu}} [[Suomi]]<br>{{Ruotsin lippu}} [[Ruotsi]]<br>{{Norjan lippu}} [[Norja]]<br>{{Venäjän lippu}} [[Venäjä]]<br>{{Yhdysvaltain lippu}} [[Yhdysvallat]]<br>{{Kanadan lippu}} [[Kanada]]
| vir = {{Suomi}}<br>{{Euroopan unionin lippu}} [[Euroopan unioni]]<br>{{Ruotsin lippu}} [[Ruotsi]] (vähemmistökieli)
| määrä = 4,9 miljoonaa Suomessa<ref name="tilastokeskus">{{Verkkoviite | Osoite = https://www.stat.fi/til/vaerak/2015/vaerak_2015_2016-04-01_tau_002_fi.html | Nimeke = Liitetaulukko 2. Väestö kielen mukaan 1980 - 2015 | Ajankohta = 1.4.2016 | Julkaisija = Tilastokeskus | Viitattu = 1.9.2016}}</ref> ja 200 000–300 000 Ruotsissa<ref>Andersson, Paula & Kangassalo, Raija: Suomi ja meänkieli Ruotsissa. – Jönsson-Korhola & Lindgren s. 64–65.</ref>
| sija = ei sadan suurimman joukossa
| kunta = [[uralilaiset kielet]]
Rivi 23:
== Puhujamäärä ja -alue ==
Suomen kieltä puhutaan enimmäkseen [[Suomi|Suomessa]], jossa sitä puhuu äidinkielenään noin 90 % maan asukkaista, vuoden 2015 lopussa lähes 4,9 miljoonaa.<ref name="tilastokeskus"/> Lisäksi Suomessa on arviolta puoli miljoonaa ihmistä, jotka puhuvat [[suomi toisena ja vieraana kielenä|suomea toisena kielenä]].<ref>{{Verkkoviite | Osoite = https://www.kotus.fi/kielitieto/kielet/suomi | Nimeke = Suomi | Julkaisija = Kotimaisten kielten keskus | Viitattu = 2.2.2016}}</ref> [[Suomenruotsalaiset|Suomenruotsalaisista]] valtaosa osaa suomea ainakin jonkin verran, sillä vain 20 % arvioi suomen kielen taitonsa heikoksi tai olemattomaksi.<ref>{{Kirjaviite | Nimeke = Suomenruotsalaiset | Vuosi = 2003 | Sivu = 14–15 | Julkaisija = Svenska Finlands Folkting | www = https://issuu.com/folktinget/docs/svefifi | Viitattu = 7.2.2016}}</ref> Suomessa asuvista ulkomaalaistaustaisista arviolta 3/4 osaa suomea vähintään keskitasolla.<ref>{{Verkkoviite | Osoite = https://tilastokeskus.fi/tup/maahanmuutto/art_2015-11-02_003.html | Nimeke = Suomen tai ruotsin kielitaito vähintään keskitasoa kolmella neljästä ulkomaalaistaustaisesta | Tekijä = Nieminen, Tarja & Larja, Liisa | Ajankohta = 2.11.2015 | Julkaisija = Tilastokeskus | Viitattu = 7.2.2016}}</ref> Suomen perustuslain mukaan maan kansalliskielet ovat suomi ja [[ruotsin kieli|ruotsi]].<ref>{{Verkkoviite | Osoite = http://www.oikeusministerio.fi/fi/index/julkaisut/esitteet/kielilaki.html | Nimeke = Kielilaki | Ajankohta = 27.8.2009 | Julkaisija = Oikeusministeriö | Viitattu = 7.2.2016}}</ref>
Pohjois-[[Ruotsi]]ssa [[Tornionjokilaakso]]ssa, [[Kiirunan kunta|Kiiruna]]ssa ja [[Jällivaara]]ssa puhutaan [[meänkieli|meänkieltä]], jota voidaan historiallisesta ja rakenteellisesta näkökulmasta pitää suomen kielen murteena, mutta kielipoliittisesti ja identiteettisyistä sitä pidetään nykyään erillisenä kielenä. Sillä on oma kirjakieli, joka eroaa suomen yleiskielestä. Meänkielellä on arvioitu olevan Pohjois-Ruotsissa 20 000–35 000 ja lisäksi muualla 15 000–25 000 puhujaa.<ref>{{Verkkoviite | osoite = https://www.kielikello.fi/index.php?mid=2&pid=11&aid=1198 | nimike = Meänkieli, yksi Ruotsin vähemmistökielistä | tekijä = Mantila, Harri | julkaisu = Kielikello | ajankohta = 2000 | julkaisija = Kotimaisten kielten keskus | viitattu = 17.3.2016}}</ref> Ruotsissa asuu myös satoja tuhansia [[ruotsinsuomalaiset|ruotsinsuomalaisia]], jotka ovat enimmäkseen muuttaneet sinne toisen maailmansodan jälkeen, etenkin 1960- ja 1970-luvuilla. Heidän määräänsä on vaikea arvioida, koska äidinkieltä ei Ruotsissa tilastoida. 2000-luvun alussa Ruotsissa arvioitiin asuvan 200 000–300 000 suomea äidinkielenään puhuvaa.<ref>Andersson, Paula & Kangassalo, Raija: Suomi ja meänkieli Ruotsissa. – Jönsson-Korhola & Lindgren s. 64–65.</ref> Vuonna 2005 tehdyn kyselyn mukaan noin 400 000 Ruotsin asukasta puhui tai ymmärsi suomea, meänkieltä tai molempia.<ref>{{Verkkoviite | Osoite = https://sverigesradio.se/diverse/appdata/isidor/files/185/1568.doc | Nimeke = Hur svenska folket talar och förstår finska och meänkieli samt en kartläggning av radiovanor | Tekijä = Radioundersökningsbolaget RUAB | Tiedostomuoto = DOC | Selite = s. 5 | Ajankohta = 28.10.2005 | Julkaisija = Sveriges Radio | Viitattu = 8.11.2012 | Kieli = {{sv}}}}</ref> Sekä suomi että meänkieli ovat olleet Ruotsissa virallisia vähemmistökieliä vuodesta 1999.<ref>{{Verkkoviite | Osoite = https://www.kielikello.fi/index.php?mid=2&pid=11&aid=1187 | Nimeke = Suomesta virallinen vähemmistökieli Ruotsissa | Tekijä = Ehrnebo, Paula | Julkaisu = Kielikello | Ajankohta = 2000 | Julkaisija = Kotimaisten kielten keskus | Viitattu = 7.2.2016}}</ref>
Rivi 37:
Genealogisen eli kielen alkuperään perustuvan luokittelun mukaan suomen kieli kuuluu [[uralilaiset kielet|uralilaisen kielikuntaan]]. Uralilaisia kieliä on parisenkymmentä, ja niitä puhutaan Euroopan pohjois- ja itäosissa, [[Unkari]]ssa ja sen lähialueilla sekä Siperiassa. Ne voidaan jakaa kahteen pääryhmään, [[suomalais-ugrilaiset kielet|suomalais-ugrilaisiin]] kieliin ja [[samojedikielet|samojedikieliin]]. Suomen lähimpiä sukukieliä ovat [[itämerensuomalaiset kielet]], kuten [[viron kieli|viro]] ja [[karjalan kieli|karjala]]. Kaukaisempaa sukua ovat esimerkiksi [[saamelaiskielet]] ja [[unkarin kieli|unkari]]. Uralilaiset kielet ovat kehittyneet [[uralilainen kantakieli|uralilaisesta kantakielestä]].<ref>{{Verkkoviite | Osoite = http://opinnot.internetix.fi/fi/muikku2materiaalit/peruskoulu/ai/ai4/3_kielen_luokittelua/02_sukukielet?C:D=hNyz.hFQO | Nimeke = Suomen kielen sukukielet | Tekijä = Varpanen, Tarja | Julkaisu = Internetix | Ajankohta = 2015 | Julkaisija = Otavan opisto | Viitattu = 7.2.2016}}</ref><ref>{{Verkkoviite | Osoite = http://www.ugri.net/002/htm/index.htm | Nimeke = Suomalais-ugrilaiset kielet ja niiden puhujat. Johdanto | Julkaisija = M. A. Castrénin seura | Viitattu = 7.2.2016}}</ref>
[[Morfologinen typologia|Morfologisen typologian]] kannalta suomea pidetään usein [[agglutinoiva kieli|agglutinoivana kielenä]], eli kieliopilliset merkitykset ilmaistaan [[affiksi|affikseilla]], jotka liitetään sanavartalon perään ja voidaan erottaa selvästi toisistaan: esimerkiksi ''talo''+''i''+''ssa''+''ni''+''kin''. Agglutinaatiota on pidetty uralilaisille kielille ominaisena piirteenä. Toisaalta suomi ei ole puhtaasti agglutinoiva kieli vaan siinä on myös [[fleksiokieli|fleksiokielten]] piirteitä, koska esimerkiksi sanassa ''vesiin'' sanavartalo, monikko ja illatiivi ovat sulautuneet yhteen eikä affikseja voi erottaa toisistaan.<ref>{{Lehtiviite | Tekijä = Dahl, Östen | Otsikko = Kuinka eksoottinen suomi on? | Julkaisu = Virittäjä | Ajankohta = 2008 | Sivut = 547 | Julkaisija = Kotikielen seura | www = http://www.kotikielenseura.fi/virittaja/hakemistot/jutut/2008_545.pdf | Tiedostomuoto = PDF | Viitattu = 7.2.2016}}</ref><ref>{{Kirjaviite | Tekijä = Karlsson, Fred | Nimeke = Yleinen kielitiede | Vuosi = 1994 | Sivu = 10–107 | Julkaisupaikka = Helsinki | Julkaisija = Yliopistopaino | Tunniste = ISBN 9515701368 | Viitattu = 16.3.2016}}</ref> Suomea onkin kutsuttu myös "kvasiagglutinoivaksi" kieleksi.<ref name="Leht54">Lehtinen s. 54.</ref> Suomessa alkuperäinen uralilaisten kielten agglutinaatio on kuitenkin säilynyt paremmin kuin esimerkiksi virossa.<ref>{{Lehtiviite | Tekijä = Paunonen, Heikki | Otsikko = Kattava esitys suomen ja viron taivutusmorfologian synkroniasta ja diakroniasta | Julkaisu = Virittäjä | Ajankohta = 2010 | Sivut = 292–293 | www = http://ojs.tsv.fi/index.php/virittaja/article/viewFile/4341/4055 | Tiedostomuoto = PDF | Viitattu = 7.2.2016}}</ref> [[Synteettinen kieli|Synteettisissä kielissä]] yhdessä sanassa voi olla paljon erilaisia [[morfeemi|morfeemeja]] ja sanat ovat pitkiä, kun taas [[analyyttinen kieli|analyyttisissä kielissä]] vastaavat merkitykset ilmaistaan erillisillä sanoilla. Tämän jaottelun mukaan suomi on synteettinen kieli, mikä on tyypillistä uralilaisille kielille, kun taas useimmat [[indoeurooppalaiset kielet]] ovat analyyttisia.<ref>Lehtinen s. 53–54.</ref>
[[Sanajärjestys|Sanajärjestystypologia]] jakaa kielet sen mukaan, missä järjestyksessä subjekti, objekti ja verbi ovat neutraalissa väitelauseessa. Suomi kuuluu [[SVO-kieli]]in, mikä näkyy esimerkiksi lauseessa ''Elli suuteli Ollia''. Toisaalta suomi ei ole puhdas SVO-kieli, koska sanajärjestys voi vaihdella kontekstista ja painotuksesta riippuen.<ref>{{Kirjaviite | Tekijä = Karlsson, Fred | Nimeke = Yleinen kielitiede | Vuosi = 1994 | Sivu = 155–156 | Julkaisupaikka = Helsinki | Julkaisija = Yliopistopaino | Tunniste = ISBN 9515701368 | Viitattu = 16.3.2016}}</ref>
Rivi 45:
=== Yleiskieli ja puhekieli ===
Suomen [[yleiskieli]] on kaikille suomen kielen puhujille yhteinen kielimuoto, joka noudattaa yleisesti hyväksyttyjä normeja. Koska yleiskieltä käytetään etenkin kirjoituksessa ja se on puhutusta kielestä selvästi erillinen kielimuoto, sitä kutsutaan myös kirjakieleksi. Puhuttua yleiskieltä käytetään lähinnä lukupuhunnassa, kun esimerkiksi valmiiksi kirjoitettua esitelmää luetaan ääneen julkisessa tilanteessa.<ref name="L9091">Lehikoinen s. 90–91.</ref><ref name="Mielikäinen"/> Lukupuhuntaa käytetään myös Yleisradion uutislähetyksissä.<ref>{{Verkkoviite | Osoite = https://www.kielikello.fi/index.php?mid=2&pid=11&aid=607 | Nimeke = Millaisia puhekielen rekistereitä radion ja television ohjelmissa tarvitaan? | Tekijä = Karttunen, Kaarina | Julkaisu = Kielikello | Ajankohta = 1986 | Viitattu = 18.3.2016}}</ref> Suomen yleiskieli perustuu vanhoihin murteisiin, ja siihen on yhdistetty tietoisesti eri murteita. Yleiskielessä on vain harvoja piirteitä, joita ei ole otettu suoraan jostain murteesta: sanaston lisäksi niitä ovat lähinnä vain [[Soinnillinen alveolaarinen klusiili|''d''-äänne]] (esim. sanassa ''padan'') ja konsonanttiyhtymä ''ts'' (esim. ''metsä'').<ref>{{Lehtiviite | Tekijä = Tuomi, Tuomo | Ajankohta = 1986 | Otsikko = Murre ja yleiskieli | Julkaisu = Kielikello | Numero = 2 | www = https://www.kielikello.fi/index.php?mid=2&pid=11&aid=612 | Viitattu = 4.4.2016}}</ref>
Puhuttu suomen kieli on usein ns. yleispuhekieltä, joka eroaa yleiskielen normeista mutta ei sisällä millekään murteelle tai alueelle tyypillisiä piirteitä. Puhekielessä tavallista koko Suomessa on esimerkiksi ''a'':n ja ''ä'':n katoaminen ''olla''- ja ''ei''-sanojen edellä: ''meill-oli'', ''siin-ei''. Myös ''i'' katoaa yleisesti sekä sanan lopusta ''s'':n jäljessä (''osas'', ''tulis'', ''suureks'') että [[diftongi]]n lopusta sanan toisessa tavussa (''punanen'', ''antas'' < ''antaisi''). Muita laajalle levinneitä piirteitä ovat [[kieliopillinen luku|yksikön]] käyttö [[persoona (kielioppi)|monikon 3. persoonassa]] (''ne tulee''), [[pronomini]]t ''se'' ja ''ne'' ihmisistä puhuttaessa ja ''minä''- ja ''sinä''-pronominien lyhyet asut, kuten ''mä''(''ä''), ''mun'' ja ''mulla''. Yleistä on myös [[passiivi]]n käyttö monikon 1. persoonassa (''me mennään''), tiettyjen verbien [[pikapuhemuoto|pikapuhemuodot]] (''ei oo'', ''ei mee'', ''ei tuu'') ja pronominit ''toi'' ’tuo’ ja ''noi'' ’nuo’.<ref name="Mielikäinen"/>
Suomen puhekielessä on kuitenkin paljon vaihtelua esimerkiksi puhujan iän, koulutuksen, sosiaalisen aseman ja kotipaikan mukaan. Perinteisesti on tutkittu etenkin eri alueiden [[murre|murteiden]] välisiä eroja. Nykyään ihmiset muuttavat paljon paikasta toiseen, ja myös media tasoittaa kielellisiä eroja. Silti eri puolella Suomea puhutaan yhä eri tavoin.<ref name="L9091"/> Murteella voidaan ilmaista paikallista identiteettiä, ja murteen ”nuotti” eli [[prosodia]] voi säilyä silloinkin, kun ihminen puhuu muuten yleiskieltä.<ref>{{Verkkoviite | osoite = https://www.kotus.fi/kielitieto/murteet/suomen_murteet | nimike = Suomen murteet | julkaisija = Kotimaisten kielten keskus}}</ref> Tasoittunutta murretta, jossa kuitenkin on joitain alueellisia piirteitä, kutsutaan aluepuhekieleksi.<ref name="Mielikäinen">{{Verkkoviite | Osoite = https://www.kielikello.fi/index.php?mid=2&pid=11&aid=613 | Nimeke = Nykysuomen murtuvat murrerajat | Tekijä = Mielikäinen, Aila | Julkaisu = Kielikello | Ajankohta = 1986 | Julkaisija = Kotimaisten kielten keskus}}</ref>
=== Murteet ===
Rivi 57:
[[Kuva:Suomen murteet.png|thumb|300px|1) Lounaismurteet<br>2) Hämäläismurteet<br>3) Etelä-Pohjanmaan murre<br>4) Keski- ja pohjoispohjalaiset murteet<br>5) Peräpohjalaiset murteet (meänkieli ja kveeni mukaan luettuna)<br>6) Savolaismurteet<br>7) Kaakkoismurteet]]
Suomen kielen [[murre|murteista]] puhuttaessa tarkoitetaan yleensä ns. vanhoja aluemurteita. Siksi murrekartoissa esitetään vuoden 1938 kuntajako ja suomen murteiden puhuma-alueeseen luetaan mukaan Neuvostoliitolle [[luovutettu Karjala|luovutetut alueet]], Inkerinmaa, Ruotsin Länsipohja ja Norjan Ruija. Toisaalta ruotsinkielisiä Suomen rannikkoalueita ei ole otettu mukaan.<ref name="Lehik105-107">Lehikoinen s. 105–107.</ref><ref name="murrealueet">{{Verkkoviite | Osoite = http://oppimateriaalit.internetix.fi/fi/avoimet/8kieletkirjallisuus/aidinkieli/murteet/murrealu.html | Nimeke = Suomen murrealueet | Tekijä = Savolainen, Erkki | Julkaisu = Intenetix | Ajankohta = 1998 | Viitattu = 16.5.2016}}</ref> Perinteisen murretutkimuksen kannalta aito murre on alkanut hävitä yleiskielen vaikutuksen, oppivelvollisuuden ja vilkastuvan muuttoliikkeen myötä 1900-luvun alussa.<ref>Rapola s. 17–20.</ref> Murteita voidaan pitää osittain väistyvänä kielimuotona, ja niiden väliset erot ovat vähitellen tasoittuneet, mutta toisaalta ne ovat yhä myös elävää kieltä. Ihmiset voivat esimerkiksi käyttää murresanoja, joita eivät välttämättä edes tunnista murteellisiksi.<ref>{{Verkkoviite | Osoite = http://kaino.kotus.fi/sms/?p=background | Nimeke = Taustatietoa | Julkaisu = Suomen murteiden sanakirja | Julkaisija = Kotimaisten kielten keskus | Viitattu = 15.3.2017}}</ref>
Suomen murteet jaetaan perinteisesti kahtia länsimurteisiin ja itämurteisiin. Vastakkaisuus ei ole vain kielellinen, vaan eroja on myös muussa kansanomaisessa henkisessä ja aineellisessa kulttuurissa, kuten ruokataloudessa, työkaluissa, vaatteissa ja rakennuksissa. Länsimurteiden alueelle tyypillistä on ollut vakiintunut kyläasutus ja peltoviljely, idässä puolestaan haja-asutus, kaskenpoltto ja eräkulttuuri.<ref>{{Verkkoviite | Osoite = http://oppimateriaalit.internetix.fi/fi/avoimet/8kieletkirjallisuus/aidinkieli/murteet/etusivu.html | Nimeke = Suomen murteet | Tekijä = Savolainen, Erkki | Julkaisu = Internetix | Ajankohta = 1998 | Viitattu = 13.5.2016}}</ref><ref name="Lehik107">Lehikoinen s. 107.</ref> Vakiintunut käsitys murrejaosta perustuu lähinnä tiettyihin äänne- ja muotorakenteen piirteisiin, niiden historiallisen kehitykseen ja asutushistoriaan.<ref>{{Lehtiviite | Tekijä = Leino, Antti; Hyvönen, Saara & Salmenkivi, Marko | Otsikko = Mitä murteita suomessa onkaan? | Julkaisu = Virittäjä | Ajankohta = 2006 | Vuosikerta = 110 | Numero = 1 | Sivut = 28 | www = http://www.kotikielenseura.fi/virittaja/hakemistot/jutut/2006_26.pdf | Tiedostomuoto = PDF}}</ref>
Ryhmien selvin ero on kirjakielen ''d''-äänteen edustus. Lännessä sen tilalla on ''r'' (''paran'' ’padan’, ''lehren'' ’lehden’, ''saara'' ’saada’), mutta idässä ''d'' katoaa (''paan'', ''lehen'', ''saaha'').<ref>Lehikoinen s. 109–111, Rapola s. 33–34.</ref> Myös kirjakielen ''ts'':n vastineet eroavat: lännessä ''mettä'' ’metsä’, ''kattoo'' ’katsoo’ ja idässä ''mehtä'', ''kahtoo''.<ref>Lehikoinen s. 112–113, Rapola s. 38–39.</ref> Länsimurteissa on tyypillistä [[Diftongi#Diftongien avartuminen|diftongien avartuminen]] (''nuari'' ’nuori’, ''tyämiäs'' ’työmies’, ''viaras'' ’vieras’), itämurteissa puolestaan pitkän ''a'':n ja ''ä'':n [[Diftongi#Diftongiutuminen|diftongiutuminen]] (''moa'' ’maa’, ''peä'' ’pää’, ''kaloa'' tai ''kalloo'' ’kalaa’, ''leipeä'' tai ''leipee'' ’leipää’).<ref>Lehikoinen s. 116, Rapola s. 56–60.</ref> Länsimurteissa esiintyy ''f''-äänne ja sanan alussa voi olla kaksi konsonanttia, toisin kuin itämurteissa: esimerkiksi ''kaffe'', ''fati'', ''klasi'', ''trappu'', idässä ''kahvi'', ''vati'', ''lasi'', ''rappu''.<ref>Lehikoinen s. 115.</ref> Tunnettuja ovat myös sanastoerot: lännessä ''vihta'' ja idässä ''vasta''; lännessä sukkaa ''kudotaan'' mutta idässä ''neulotaan''; ''en kehtaa'' tarkoittaa lännessä ’minua ujostuttaa’, idässä taas ’en viitsi’.<ref>Lehikoinen s. 121, Rapola s. 77–79.</ref>
Länsi- ja itämurteiden rajaa ei voi määrittää täsmällisesti, koska se on erilainen eri murrepiirteiden kohdalla ja on olemassa myös sekamurteita, joissa on sekä länsi- että itämurteiden piirteitä. Itämurteiden alueeseen luetaan nykyiset [[Pohjois-Savon maakunta|Pohjois]]- ja [[Etelä-Savon maakunta|Etelä-Savon]], [[Pohjois-Karjalan maakunta|Pohjois]]- ja [[Etelä-Karjalan maakunta|Etelä-Karjalan]], [[Keski-Suomen maakunta|Keski-Suomen]] ja [[Kainuun maakunta|Kainuun]] maakunnat, [[Järviseudun seutukunta|Järviseutu]] ja [[Koillismaa]].<ref name="Lehik107"/><ref name="murrealueet"/> Länsi- ja itämurteet jaetaan edelleen seitsemään päämurrealueeseen, joista länsimurteita ovat [[lounaismurteet]], [[hämäläismurteet]], [[eteläpohjalaiset murteet]], [[keski- ja pohjoispohjalaiset murteet]] sekä [[peräpohjalaiset murteet]]. Itämurteita ovat [[savolaismurteet]] ja [[kaakkoismurteet]].<ref name="Lehik105-107"/><ref name="murrealueet"/>
== Äännerakenne ==
Rivi 71:
=== Äännejärjestelmä ===
Suomessa on kahdeksan [[vokaali]]a: [[Lavea suppea etuvokaali|/i/]], [[Pyöreä suppea etuvokaali|/y/]], [[Pyöreä suppea takavokaali|/u/]], [[Lavea puolisuppea etuvokaali|/e/]], [[Pyöreä puolisuppea etuvokaali|/ø/]], [[Pyöreä puolisuppea takavokaali|/o/]], [[Lavea väljä etuvokaali|/æ/]] ja [[Lavea väljä takavokaali|/ɑ/]].<ref name="Suom20">Suomi ym. s. 20.</ref>
{| {{prettytable}} style="text-align:center"
Rivi 103:
|}
[[konsonantti|Konsonantteja]] suomessa on 13–17. Omaperäisissä sanoissa tunnetaan 13 konsonanttifoneemia: [[Soinniton bilabiaalinen klusiili|/p/]], [[Soinniton alveolaarinen klusiili|/t/]], [[Soinnillinen alveolaarinen klusiili|/d/]], [[Soinniton velaariklusiili|/k/]], [[Bilabiaalinen nasaali|/m/]], [[Alveolaarinen nasaali|/n/]], [[Velaarinen nasaali|/ŋ/]], [[Soinniton alveolaarinen sibilantti|/s/]], [[Glottaalifrikatiivi|/h/]], [[Alveolaarinen tremulantti|/r/]], [[Alveolaarinen lateraali|/l/]], [[Labiodentaalinen approksimantti|/ʋ/]] ja [[Palataalinen approksimantti|/j/]]. Velaarinen nasaali /ŋ/ eli ”äng-äänne” esiintyy omaperäisissä sanoissa vain [[geminaatta]]na /ŋŋ/, jota merkitään oikeinkirjoituksessa kirjainyhdistelmällä ''ng'', esimerkiksi /kaŋŋas/ ''kangas''.<ref name="isk3">[http://scripta.kotus.fi/visk/sisallys.php?p=3 ISK § 3].</ref><ref>Karlsson s. 56–57, 64.</ref> Lisäksi lainasanojen mukana yleiskieleen on tullut neljä konsonanttia: [[Soinnillinen bilabiaalinen klusiili|/b/]], [[Soinnillinen velaariklusiili|/g/]], [[Soinniton labiodentaalinen frikatiivi|/f/]] ja [[Soinniton postalveolaarinen frikatiivi|/ʃ/]], jota merkitään kirjaimella ''š''. Niistä /f/ kuuluu jo selvästi konsonanttijärjestelmään, mutta /b/ ja /g/ ovat sen raja-alueella ja /ʃ/ on ilmeisesti kaikkein marginaalisin.<ref>[http://scripta.kotus.fi/visk/sisallys.php?p=6 ISK § 6]; Karlsson s. 58–59, 64; Suomi ym. s. 35–37.</ref>
{| {{prettytable}} style="text-align:center"
|+ Suomen konsonantit<ref name="isk3"/><ref>Karlsson s. 57, Suomi ym. s. 38.</ref>
|
! [[labiaali]]
Rivi 153:
Suomen kielessä äänteiden pituus eli [[Kvantiteetti (kielitiede)|kvantiteetti]] erottelee merkityksiä. Pituusasteita on kaksi, ja oikeinkirjoituksessa lyhyet äänteet merkitään yhdellä tai ja pitkät kahdella kirjaimella.<ref>[http://scripta.kotus.fi/visk/sisallys.php?p=9 ISK § 9].</ref>
Vokaalien pituusero esiintyy monissa maailman kielissä, mutta konsonanttien pituusero on harvinaisempi ilmiö.<ref name="Laury261">Laury s. 261.</ref> Suomi on kuitenkin kielitypologisesti melko harvinainen kieli siinä mielessä, että äänteiden pituus ja sanapaino eivät ole sidoksissa toisiinsa: paino on aina sanan ensimmäisellä tavulla, mutta pitkiä ja lyhyitä äänteitä voi olla kaikissa tavuissa.<ref>{{Lehtiviite | Tekijä = Suomi, Kari | Otsikko = Suomen kielen prominenssien foneettisesta toteutumisesta | Julkaisu = Virittäjä | Ajankohta = 2005 | Numero = 2 | Sivut = 223–224 | www = http://www.kotikielenseura.fi/virittaja/hakemistot/jutut/2005_221.pdf | Tiedostomuoto = PDF | Viitattu = 10.6.2016}}</ref>
=== Fonotaksi ===
Rivi 159:
[[Kuva:Finnish vowel harmony Venn diagram.svg|thumb|240px|Suomen kielen vokaaliharmonia]]
Suomen kielessä vallitsee [[vokaalisointu|vokaalisoinnuksi]] kutsuttu fonotaktinen rajoitus, jonka mukaan yhdessä sanassa voi olla vain joko takavokaaleja (''a'', ''o'', ''u'') tai etuvokaaleja (''ä'', ''ö'', ''y''). Vokaalit ''e'' ja ''i'' ovat vokaalisoinnun suhteen neutraaleja eli voivat esiintyä myös yhdessä sekä etu- että takavokaalien kanssa. Vokaalisointu ei kuitenkaan koske yhdyssanoja, kuten ''kesäloma'' ja ''isoisä''.<ref>[http://scripta.kotus.fi/visk/sisallys.php?p=15 ISK § 15].</ref><ref name="Suom51">Suomi ym. s. 51.</ref>
Suomessa on paljon [[diftongi|diftongeja]] ja vokaaliyhtymiä, ja pitkät vokaalijonot ja vokaalien monenlaiset yhdistymismahdollisuudet erottavat suomen monista maailman kielistä.<ref name="Laury261"/><ref name="Suom51"/> Suomen yleiskielessä on 18 diftongia, jotka voidaan jakaa kolmeen ryhmään. Diftongeista harvinaisimpia ovat ''ey'', ''iy'', ''öi'' ja ''yi'', jotka esiintyvät lähinnä vain taivutusmuodoissa tai johdoksissa, siis vartalon ja suffiksin rajalla: ''peseytyä'', ''kääriytyä'', ''töitä'', ''hyinen''.<ref name="isk21">[http://scripta.kotus.fi/visk/sisallys.php?p=21 ISK § 21].</ref><ref>Karlsson s. 83–84.</ref> [[triftongi|Triftongeja]] suomessa ei ole, vaan kolmen vokaalin yhtymissä on aina tavuraja, kuten sanoissa ''kiuas'', ''kaaos'' tai ''viheriöi''. Sama koskee neljän vokaalin yhtymiä: ''raaoissa'', ''aioin''.<ref>[http://scripta.kotus.fi/visk/sisallys.php?p=25 ISK § 25], Karlsson s. 94–96.</ref>
{| {{prettytable}} style="text-align:center"
|+ Suomen diftongit<ref name="isk21"/>
! rowspan="3" | suppenevat diftongit
| ei
Rivi 235:
|}
Suomen perussanojen [[Vartalo (kielitiede)|vartalot]] ovat tyypillisesti kaksitavuisia ja vokaaliloppuisia.<ref>Suomi ym. s. 69.</ref> Yksitavuisia sanoja on vähän, ja niistä suurin osa on [[funktiosana|funktiosanoja]], kuten [[pronomini|pronomineja]] (''me'', ''te'', ''hän'', ''se''), [[Konjunktio (kielitiede)|konjunktioita]] (''ja'', ''kun'', ''jos''), kieltoverbi ''ei'' ja [[kopula]]verbin yksikön 3. persoona ''on''.<ref name="isk147">[http://scripta.kotus.fi/visk/sisallys.php?p=147 ISK § 147].</ref><ref>Suomi ym. s. 70.</ref> Kolmi- ja useampitavuiset sanat ovat usein [[johdos|johdoksia]] (''kalaisa'', ''kalastaa'') tai yhdyssanoja (''kalakeitto'', ''kalankasvatus'').<ref name="isk145">[http://scripta.kotus.fi/visk/sisallys.php?p=145 ISK § 145].</ref><ref name="isk147"/>
Periaatteessa suomen kielen sanat voivat olla hyvinkin pitkiä, koska yhdessä sanassa voi olla useita johtimia ja sen lisäksi vielä taivutussuffikseja. Jonkin verran kaukaa haettu esimerkki on ''järjestelmällistyttämättömyydellänsäkään''.<ref>Suomi ym. s. 15.</ref> [[Kielitoimiston sanakirja]]n pisimmät sanat ovat yhdyssanoja, kuten ''pyyhkäisyelektronimikroskooppi'' ja ''elintarviketurvallisuusvirasto''.<ref>{{Verkkoviite | Osoite = http://www.is.fi/kotimaa/art-2000000620214.html | Nimeke = Tässäkö on todella pisin suomenkielinen sana: vain 30 kirjainta! | Tekijä = Holopainen, Simo | Julkaisu = Ilta-Sanomat | Ajankohta = 6.6.2013 | Viitattu = 20.6.2016}}</ref>
Rivi 243:
Suomessa sanan [[Paino (kielitiede)|pääpaino]] on aina ensimmäisellä tavulla ja sanan viimeinen tavu on painoton. Nelitavuisissa ja pidemmissä sanoissa voidaan erottaa myös sivupaino. Paino on yleensä joka toisella tavulla, esimerkiksi ''ˈkirjoiˌtettaˌvissa'' (sivupaino 3. ja 5. tavulla). Yhdyssanoissa sivupaino on jälkimmäisen osan ensimmäisellä tavulla: ''ˈmaanˌtie'', ''ˈmatalaˌpalkkainen''.<ref>[http://scripta.kotus.fi/visk/sisallys.php?p=13 ISK § 13], Karlsson s. 150–151.</ref> Painottomat tavut eivät redusoidu, vaan kaikki äänteet äännetään samalla tavalla painoasemasta riippumatta, toisin kuin esimerkiksi englannissa. Koska pääpaino on aina sanan alussa, sananrajat korostuvat erityisen selvästi.<ref>Karlsson s. 176.</ref> Pääpainon sijoittuminen ensimmäiselle tavulle on tyypillistä [[uralilaiset kielet|uralilaisissa kielissä]].<ref>Lehtinen s. 55.</ref>
Normaalipainotuksessa suomen väitelauseen sävelkulku eli [[intonaatio]] on laskeva, ja lausuma voi päättyä [[narina]]an.<ref>Karlsson s. 169–170, Suomi ym. s. 114–115.</ref> Lausepaino liittyy lausuman informaatiorakenteeseen niin, että uutta asiaa sisältävä sana tai lauseke ([[reema]]) saa lausepainon. [[sävel|Sävelkorkeus]] nousee hieman reeman alussa ja laskee sitten suhteellisen jyrkästi.<ref>Karlsson s. 170, Suomi ym. s. 112–113.</ref> Kysymys- ja käskylauseissa intonaatio on myös laskeva, mutta ne alkavat korkeammalta kuin väitelauseet ja laskevat muutaman tavun jälkeen äänialan keskivaiheille.<ref>Karlsson s. 172–173.</ref><ref name="Suom116">Suomi ym. s. 116.</ref> Sävelkulun lasku on myös merkki siitä, että puhuja on lopettamassa puheenvuoronsa.<ref>Karlsson s. 173.</ref><ref name="Suom116"/>
Vaikka suomessa intonaatio laskee yleensä lausuman lopussa, se voi myös nousta esimerkiksi kohteliaissa ilmauksissa, kuten ''huomenta'' tai ''kiitos''. Nouseva intonaatio voi liittyä myös tunteita, kuten harmistumista, epäilyä tai pelkoa ilmaiseviin lausumiin.<ref>Suomi ym. s. 117–120.</ref>
Rivi 249:
=== Sananrajaiset äänneilmiöt ===
Suomen kielelle tyypillinen [[sandhi|sandhi-ilmiö]] eli sanarajan yli vaikuttava äänneilmiö on [[rajageminaatio]]. Rajageminaatio näkyy seuraavan sanan alkukonsonantin geminoitumisena: esimerkiksi ''mene pois'' äännetään /meneppois/ [menepːois]. Jos seuraava sana alkaa vokaalilla, sanarajalla voi esiintyä pidentynyt [[glottaaliklusiili]]: [meneʔ ʔulos].<ref name="isk34">[http://scripta.kotus.fi/visk/sisallys.php?p=34 ISK § 34].</ref><ref name="Suom44">Suomi ym. s. 44.</ref> Kielitieteellisessä tekstissä rajageminaatiota merkitään rivinylisellä x-kirjaimella, esimerkiksi ''sade<sup>x</sup>''.<ref>Karlsson s. 349.</ref><ref name="Suom44"/> Rajageminaation esiintyminen vaihtelee, mutta se on säännöllisintä seuraavissa sananmuototyypeissä:<ref name="isk34"/><ref name="isk35">[http://scripta.kotus.fi/visk/sisallys.php?p=35 ISK § 35].</ref>
* A-infinitiivi: ''saako tulla<sup>x</sup>''
* indikatiivin preesensin kieltomuoto: ''en ota<sup>x</sup>''
* 2. persoonan imperatiivi: ''tule<sup>x</sup>'', ''anna<sup>x</sup>''
* e-päätteisten sanojen yksikön nominatiivi: ''sade<sup>x</sup>'', ''puolue<sup>x</sup>''.<ref name="isk34"/><ref name="isk35"/>
Rajageminaation lisäksi glottaaliklusiili tai heikompi glottaalinen supistuma voi esiintyä myös vokaalialkuisten sanojen edessä, missä se toimii sananrajan osoittimena. Esimerkiksi sanaparit ''saa tavata'' ja ''saat avata'' ääntyvät eri tavalla niin, että jälkimmäisessä on glottalisaatio: [sɑːtʔɑʋɑtɑ]. Glottalisaatiota esiintyy myös yhdyssanan osien rajalla, kuten sanassa ''juhannusyö'' [juhɑnːusʔyø].<ref>[http://scripta.kotus.fi/visk/sisallys.php?p=36 ISK § 36], Karlsson s. 155.</ref>
Rivi 273:
=== Vartalot ja sidonnaiset morfeemit ===
Suomen kielessä vapaita eli leksikaalisia [[morfeemi|morfeemeja]] ovat sanojen [[vartalo (kielitiede)|vartalot]]. Sidonnaiset eli kieliopilliset morfeemit ovat [[suffiksi|suffikseja]], jotka liitetään sanavartalon perään.<ref>[http://scripta.kotus.fi/cgi-bin/visktermit/visktermit.cgi?h_id=mBCGGAJHD ISK: Morfeemi]</ref><ref name="morfTyypit">{{Verkkoviite | Osoite = https://fl.finnlectura.fi/verkkosuomi/Morfologia/sivu212.htm | Nimeke = Morfeemityypit | Tekijä = Savolainen, Erkki | Julkaisu = Verkkokielioppi | Ajankohta = 2001 | Julkaisija = Finn Lectura | Viitattu = 30.8.2016}}</ref> Nomineilla vartalo voi esiintyä itsenäisesti yksikön nominatiivissa, mutta verbeillä vartalon perässä on yleensä aina jokin sidonnainen morfeemi: ''sano''+''n'', ''sano''+''i''.<ref>Karlsson s. 193, 196.</ref> Sidonnaisia morfeemeja ovat taivutustunnukset, [[liitepartikkeli|liitteet]] ja [[Johdin (kielitiede)|johtimet]].<ref name="morfTyypit"/>
Taivutustunnukset edustavat tiettyä taivutuskategoriaa, kuten esimerkiksi imperfektiä ja yksikön 1. persoonaa verbimuodossa ''tul''+''i''+''n'', ja ne liittyvät sanan vartaloon.<ref>[http://scripta.kotus.fi/visk/sisallys.php?p=53 ISK § 53].</ref> Liitteet puolestaan eivät kiinnity vartaloon vaan sanaan, jossa voi olla taivutustunnuksia, kuten kysymysliite sanassa ''olit''+''ko''.<ref name="isk125">[http://scripta.kotus.fi/visk/sisallys.php?p=125 ISK § 125].</ref> Johtimet liittyvät sanavartaloon ja muodostavat uusia sanoja, kuten ''kana''+''la'', ''keng''+''ittää'' tai ''pilku''+''llinen''.<ref>[http://scripta.kotus.fi/visk/sisallys.php?p=156 ISK § 156].</ref>
=== Nominien taivutus ===
Rivi 328:
|}
Suomessa on 15 sijamuotoa, joista [[akkusatiivi]] esiintyy vain persoonapronomineissa (''minut'', ''sinut'' jne.) ja kysymyssanassa ''kenet''.<ref>[http://scripta.kotus.fi/visk/sisallys.php?p=1221 ISK § 1221].</ref> Sijamuotojen määrä on suomessa poikkeuksellisen suuri, sillä monissa maailman kielissä ei ole ollenkaan sijamuotoja tai jos niitä onkin, tavallisimmin määrä on 6–7. Tosin [[unkarin kieli|unkarissa]] on peräti 21 sijamuotoa.<ref name="Laury263">Laury s. 263.</ref> Uralilaisissa kielissä on yleensäkin runsaasti sijamuotoja.<ref name="Leht54"/>
==== Omistusliitteet ====
Omistusliitteet eli possessiivisuffiksit ilmaisevat nominien yhteydessä omistusta tai muuta yhteen kuuluvuutta, esim. ''minun kotoani'', ''meidän kaltaisemme''. Omistusliitteitä käytetään myös joidenkin verbin nominaalimuotojen kanssa, jolloin ne ilmaisevat tekijää: ''saadakseni'', ''syödessään'', ''huomaamattaan''.<ref name="isk95">[http://scripta.kotus.fi/visk/sisallys.php?p=95 ISK § 95].</ref><ref>[http://scripta.kotus.fi/visk/sisallys.php?p=1294 ISK § 1294].</ref><ref name="omLiitTaiv">{{Verkkoviite | Osoite = https://fl.finnlectura.fi/verkkosuomi/Morfologia/sivu2513.htm | Nimeke = Omistusliitteinen taivutus | Tekijä = Savolainen, Erkki | Julkaisu = Verkkokielioppi | Ajankohta = 2001 | Julkaisija = Finn Lectura | Viitattu = 2.9.2016}}</ref> Omistusliitteiden käyttö on uralilaisille kielille tyypillinen piirre.<ref name="Leht54"/>
{| {{prettytable}}
|+ Omistusliitteet<ref name="isk95"/><ref name="omLiitTaiv"/>
! Persoona
! colspan="2" | yksikkö
Rivi 368:
==== Komparaatio ====
[[Komparaatio]]- eli vertailumuotoja on kaksi, [[komparatiivi]] ja [[superlatiivi]]. Suomen kielessä komparaatio on taivuttamisen ja [[sanojen johtaminen|johtamisen]] rajatapaus.<ref>[http://scripta.kotus.fi/visk/sisallys.php?p=633 ISK § 633].</ref><ref name="komp">{{Verkkoviite | Osoite = https://fl.finnlectura.fi/verkkosuomi/Morfologia/sivu26.htm | Nimeke = Komparaatio eli vertailu | Tekijä = Savolainen, Erkki | Julkaisu = Verkkokielioppi | Ajankohta = 2001 | Julkaisija = Finn Lectura | Viitattu = 3.1.2017}}</ref>
{| {{prettytable}}
|+ Komparaatio<ref>[http://scripta.kotus.fi/visk/sisallys.php?p=300 ISK § 300].</ref><ref name="komp"/>
!
! colspan="2" | komparatiivi
Rivi 398:
Verbien taivutusmuodot jaetaan kahteen luokkaan: finiittisiin ja infiniittisiin.<ref>{{Verkkoviite | Osoite = https://fl.finnlectura.fi/verkkosuomi/Morfologia/sivu252.htm | Nimeke = Verbien taivutus | Tekijä = Savolainen, Erkki | Julkaisu = Verkkokielioppi | Ajankohta = 2001 | Julkaisija = Finn Lectura | Viitattu = 3.1.2017}}</ref>
* Finiittiset eli persoonamuotoiset verbit taipuvat persoonamuodoissa, aikamuodoissa sekä moduksissa.<ref name="isk107">[http://scripta.kotus.fi/visk/sisallys.php?p=107 ISK § 107].</ref>
* Infiniittiset verbimuotoja ovat [[infinitiivi]]t ja [[partisiippi|partisiipit]]. Niissä voi olla [[nomini]]en taivutuspäätteitä, kuten [[sijamuoto|sijamuodon]] ja [[monikko|monikon]] tunnus tai [[possessiivisuffiksi]].<ref name="isk119">[http://scripta.kotus.fi/visk/sisallys.php?p=119 ISK § 119].</ref>
Suomessa kielto ilmaistaan verbillä ''ei'', joka taipuu persoonamuodoissa: ''en'', ''et'', ''ei'', ''emme'', ''ette'', ''eivät''. Taipuva kieltoverbi on suhteellisen harvinainen, sillä vastaava rakenne tunnetaan noin 9 %:ssa maailman kielistä. Noin puolessa kielto ilmaistaan erillisellä partikkelilla, kuten ranskan ''ne'' tai ruotsin ''inte''.<ref name="Laury266">Laury s. 266.</ref> Muuten suomen verbitaivutusta ei voi pitää universaalisti kovin monimutkaisena, koska yhdellä verbimuodolla voi ilmaista kerrallaan vain kolmea taivutuskategoriaa, jotka ovat passiivi, modus tai aikamuoto ja persoona, esimerkiksi ''men''+''tä''+''isi''+''in''. Maailman eri kielissä verbeillä on yleisesti 4–5, enimmillään jopa 13 taivutuskategoriaa.<ref name="Laury263"/>
==== Persoona ja passiivi ====
Suomen verbit taipuvat kolmessa persoonassa yksikössä ja monikossa, joten suomessa on kuusi kieliopillista persoonaa: yksikön 1. (''minä''), 2. (''sinä'') ja 3. (''hän'') persoona sekä monikon 1. (''me''), 2. (''te'') ja 3. (''he'') persoona.<ref name="isk106">[http://scripta.kotus.fi/visk/sisallys.php?p=106 ISK § 106].</ref><ref name="isk107"/><ref name="persoonapäätteet">{{Verkkoviite | Osoite = https://fl.finnlectura.fi/verkkosuomi/Morfologia/sivu25211.htm | Nimeke = Persoonapäätteet | Tekijä = Savolainen, Erkki | Julkaisu = Verkkokielioppi | Ajankohta = 2001 | Julkaisija = Finn Lectura | Viitattu = 3.1.2017}}</ref> Puhekielessä monikon 1. persoonassa käytetään yleisesti ''mme''-päätteisen persoonamuodon asemesta passiivimuotoa, esimerkiksi ''me tehdään''.<ref>[http://scripta.kotus.fi/visk/sisallys.php?p=1272 ISK § 1272].</ref>
{| {{prettytable}}
|+ Persoonamuodot<ref name="persoonapäätteet"/>
!
! colspan="2" style="text-align:center" | yksikkö
Rivi 432:
|}
Persoonamuotoihin lasketaan myös yksipersoonainen [[passiivi]]. Passiivimuotoisessa lauseessa ei ole subjektia, joten sen avulla tapahtumaa voi kuvata ilmaisematta tekijän tai osallistujan identiteettiä.<ref name="isk106"/><ref>[http://scripta.kotus.fi/visk/sisallys.php?p=1313 ISK § 1313].</ref> Passiivimuodoista voidaan erottaa passiivin tunnus ''tA'' ja persoonapääte -''Vn'', kuten ''sano''+''ta''+''an''.<ref name="persoonapäätteet"/>
==== Tempus ====
Suomessa on neljä [[aikamuoto]]a: [[preesens]], [[imperfekti]], [[perfekti]] ja [[pluskvamperfekti]]. Preesensillä ei ole tunnusta, ja imperfektin tunnus on ''i''. Perfekti ja pluskvamperfekti ovat liittomuotoja, jotka muodostetaan ''olla''-verbistä ja pääverbin partisiippimuodosta.<ref name="isk112">[http://scripta.kotus.fi/visk/sisallys.php?p=112 ISK § 112].</ref><ref>{{Verkkoviite | Osoite = https://fl.finnlectura.fi/verkkosuomi/Morfologia/sivu25213.htm | Nimeke = Tempukset | Tekijä = Savolainen, Erkki | Julkaisu = Verkkokielioppi | Ajankohta = 2011 | Julkaisija = Finn Lectura | Viitattu = 10.1.2017}}</ref>
{| {{prettytable}}
|+ Tempukset<ref name="isk112"/>
! style="text-align:left" | preesens
| ''kerron''
Rivi 457:
==== Modus ====
Finiittiverbien [[Tapaluokka|tapaluokkia]] eli moduksia on neljä: [[indikatiivi]], [[imperatiivi]], [[konditionaali]] ja [[potentiaali]].<ref>{{Verkkoviite | Osoite = https://fl.finnlectura.fi/verkkosuomi/Morfologia/sivu25214.htm | Nimeke = Modukset | Tekijä = Savolainen, Erkki | Julkaisu = Verkkokielioppi | Ajankohta = 2011 | Julkaisija = Finn Lectura | Viitattu = 13.1.2017}}</ref><ref name="isk115">[http://scripta.kotus.fi/visk/sisallys.php?p=115 ISK § 115].</ref>
{| {{prettytable}}
|+ Modukset<ref name="isk115"/>
! style="text-align:left" | indikatiivi
| ''kerro''+''n''
Rivi 476:
|}
Muissa moduksissa kuin indikatiivissa mennyttä aikaa ilmaistaan vain perfektillä: ''olisi kertonut'' (konditionaali), ''lienee kertonut'' (potentiaali) ja ''olkoon kertonut'' (imperatiivi).<ref>[http://scripta.kotus.fi/visk/sisallys.php?p=111 ISK § 111].</ref><ref name="isk112"/>
==== Infiniittiset muodot ====
Verbien infiniittisiä muotoja ovat [[infinitiivi]]t ja [[partisiippi|partisiipit]]. Niillä on eräitä nominien ominaisuuksia, esimerkiksi sijapäätteitä ja omistusliitteitä, eikä niitä ei voi taivuttaa tempuksen ja moduksen mukaan kuten finiittisiä verbejä.<ref>{{Verkkoviite | Osoite = https://fl.finnlectura.fi/verkkosuomi/Morfologia/sivu2522.htm | Nimeke = Nominaalimuodot | Tekijä = Savolainen, Erkki | Julkaisu = Verkkokielioppi | Ajankohta = 2011 | Julkaisija = Finn Lectura | Viitattu = 9.1.2017}}</ref><ref name="isk119"/>
Infinitiivit käyttäytyvät lauseessa substantiivien tapaan. Ne ovat vähemmän nominaalisia kuin partisiipit, sillä niillä on vajaa sijataivutus eikä niillä voi ilmaista monikkoa.<ref name="inf">{{Verkkoviite | Osoite = https://fl.finnlectura.fi/verkkosuomi/Morfologia/sivu25221.htm | Nimeke = Infinitiivit | Tekijä = Savolainen, Erkki | Julkaisu = Verkkokielioppi | Ajankohta = 2011 | Julkaisija = Finn Lectura | Viitattu = 9.1.2017}}</ref><ref name="isk119"/><ref>[http://scripta.kotus.fi/visk/sisallys.php?p=121 ISK § 121].</ref>
* A-infinitiivi (1. infinitiivi): ''kerto''+''a''. A-infinitiiviä käytetään sanakirjoissa verbin hakumuotona.
* E-infinitiivi (2. infinitiivi): ''kerto''+''e''+''ssa'', ''kerro''+''tta''+''e''+''ssa'', ''kerto''+''e''+''n''.
* MA-infinitiivi (3. infinitiivi): ''kerto''+''ma''+''ssa'', ''kerto''+''ma''+''sta'', ''kerto''+''ma''+''an'', ''kerto''+''ma''+''lla'', ''kerto''+''ma''+''tta'', ''kerto''+''ma''+''n''.
* Joissain kieliopeissa on erotettu myös 4. infinitiivi (esimerkiksi ''sitä ei käy epäileminen'', ''yltyy yltymistään''), ja 5. infinitiivi (''olla putoamaisillaan'').<ref>[http://scripta.kotus.fi/visk/sisallys.php?p=120 ISK § 120].</ref><ref name="inf"/>
Partisiipit käyttäytyvät lauseessa adjektiivien tapaan: ne voivat olla esimerkiksi substantiivien määritteitä.<ref>{{Verkkoviite | Osoite = https://fl.finnlectura.fi/verkkosuomi/Morfologia/sivu25222.htm | Nimeke = Partisiipit | Tekijä = Savolainen, Erkki | Julkaisu = Verkkokielioppi | Ajankohta = 2011 | Julkaisija = Finn Lectura | Viitattu = 9.1.2017}}</ref><ref>[http://scripta.kotus.fi/visk/sisallys.php?p=122 ISK § 122].</ref> Niillä on täysi luku- ja sijataivutus kuten nomineilla.<ref name="isk119"/>
* VA-partisiippi (1. partisiippi): aktiivissa ''kerto''+''va'', passiivissa ''kerrotta''+''va''.
* NUT-partisiippi (2. partisiippi): aktiivissa ''kerto''+''nut'', passiivissa ''kerro''+''ttu''.
Rivi 496:
=== Morfofonologinen vaihtelu ===
Morfofonologinen vaihtelu tarkoittaa sitä, että morfeemin (sanavartalon tai suffiksin) äänneasu vaihtelee eri ympäristöissä.<ref>{{Verkkoviite | Osoite = http://scripta.kotus.fi/cgi-bin/visktermit/visktermit.cgi?h_id=mCHDBBCAD | Nimeke = Morfofonologinen vaihtelu | Julkaisu = Iso suomen kielioppi | Viitattu = 26.8.2016}}</ref> Sanavartaloa koskevista morfofonologisista vaihteluista yleisimmät ovat [[astevaihtelu]] ja vartalon loppuvokaalin vaihtelu.<ref name="isk45">[http://scripta.kotus.fi/visk/sisallys.php?p=45 ISK § 45].</ref>
Astevaihtelua on pidetty jopa yhtenä suomen äänne- ja muotorakenteen luonteenomaisimmista piirteistä.<ref name="astev">{{Verkkoviite | Osoite = https://fl.finnlectura.fi/verkkosuomi/Morfologia/sivu223.htm | Nimeke = Astevaihtelu | Tekijä = Savolainen, Erkki | Julkaisu = Verkkokielioppi | Ajankohta = 2011 | Julkaisija = Finn Lectura | Viitattu = 16.1.2017}}</ref> Astevaihtelu koskee [[klusiili|klusiileita]] (''k'', ''p'', ''t'') silloin, kun niiden edellä on vokaali tai soinnillinen konsonantti (''l'', ''m'', ''n'', ''r'' tai ''h''). Vaihtelussa on kaksi astetta: vahva ja heikko. Kvantitatiivisessa astevaihtelussa vahvassa asteessa on geminaatta ja heikossa yksinäisklusiili, esimerkiksi ''takki'' : ''takissa'', ''tappaa'' : ''tapan'' ja ''matto'' : ''matolla''. Kvalitatiivisessa astevaihtelussa vahvassa asteessa on yksinäisklusiili, joka katoaa tai muuttuu toiseksi äänteeksi heikossa asteessa, esimerkiksi ''hakee'' : ''haen'', ''kutoo'' : ''kudon'' ja ''rampa'' : ''ramman''.<ref>[http://scripta.kotus.fi/visk/sisallys.php?p=41 ISK § 41]</ref><ref name="astev"/>
Vartalon loppuvokaalissa esiintyy vaihtelua etenkin silloin, kun siihen liittyy monikon tai imperfektin ''i''-tunnus. Vaihtelu koskee vartaloita, joiden lopussa on ''a'', ''ä'', ''e'', ''i'', pitkä vokaali tai diftongi. Esimerkiksi ''kastan'' : ''kastoin'', ''päivää'' : ''päiviä'', ''nimeä'' : ''nimiä'', ''lasina'' : ''laseina'', ''maata'' : ''maita'', ''vien'' : ''vein''.<ref name="isk45"/><ref>{{Verkkoviite | Osoite = https://fl.finnlectura.fi/verkkosuomi/Morfologia/sivu221.htm | Nimeke = Suffiksin i:stä riippuvat vokaalivaihtelut | Tekijä = Savolainen, Erkki | Julkaisu = Verkkokielioppi | Ajankohta = 2011 | Julkaisija = Finn Lectura | Viitattu = 16.1.2017}}</ref>
=== Liitepartikkelit ===
[[Liitepartikkeli]]t eivät liity sanan vartaloon vaan sananmuotoon, joka esiintyy myös itsenäisenä. Esimerkiksi sanassa ''töissä''+''hän'' on itsenäinen sananmuoto ''töissä'' ja liitepartikkeli -''hän''.<ref name="isk125"/> Suomessa on seuraavat liitepartikkelit:<ref>[http://scripta.kotus.fi/visk/sisallys.php?p=126 ISK § 126].</ref>
* -''kin'' ja -''kAAn'': ''lapsikin ymmärtää'', ''lapsikaan ei ymmärrä''<ref>[http://scripta.kotus.fi/visk/sisallys.php?p=1635 ISK § 1635].</ref>
* -''kO'': ''Tuletko sinä mukaan?'', ''Sinäkö se olit?''<ref>[http://scripta.kotus.fi/visk/sisallys.php?p=1679 ISK § 1679].</ref>
Rivi 526:
* [[Predikatiivi]]lause: ''Haanpää oli kirjailija'', ''Kirjoittaminen on työlästä''.
* Eksistentiaalilause: ''Autotallissa oli vettä'', ''Ovella seisoi kauppias''. Eksistentiaalilause esittelee tekstissä olevan uuden tarkoitteen (reeman), ja esimerkiksi englannissa sitä vastaa ''there is'' -rakenne.
* Omistuslause: ''Koiralla on luu'', ''Kaikilla ei ole televisiota''. Suomessa omistus ilmaistaan peruslausetyypillä, eikä suomessa ole sellaista omistamista merkitsevää verbiä kuin latinan ''habere'' tai englannin ''have''. Vastaava rakenne tunnetaan kuitenkin monissa maailman kielissä, kuten esimerkiksi [[venäjän kieli|venäjässä]].<ref name="Laury266"/>
* Tuloslause: ''Pertistä tuli tohtori'', ''Kahvista tuli liian väkevää''.
* Tilalause: ''Sataa'', ''Täällä on kylmä'', ''Nyt on yö''.
Rivi 533:
=== Sanajärjestys ===
Suomen kielen [[sanajärjestys]] on melko vapaa siinä mielessä, että lauseenjäsenet voivat sijoittua eri järjestykseen ilman, että lauseesta tulee kieliopin vastainen tai sen kuvaama asiantila muuttuu, koska sanojen kieliopillinen tehtävä käy ilmi niiden taivutusmuodoista eikä sitä tarvitse ilmaista sanajärjestyksellä.<ref name="isk1366">[http://scripta.kotus.fi/visk/sisallys.php?p=1366 ISK § 1366].</ref><ref>{{Verkkoviite | Osoite = http://materiaalit.internetix.fi/fi/kielet/ai1/rakenne/lause.htm | Nimeke = Lauseet | Tekijä = Kettunen, Kimmo | Julkaisu = Suomen kielen rakenne | Julkaisija = Internetix | Viitattu = 6.3.2017}}</ref> Tässä suhteessa suomi eroaa esimerkiksi englannista, jossa sanajärjestyksen muutos aiheuttaa myös lauseen merkityksen muutoksen.<ref name="Laury265">Laury s. 265.</ref>
Tavallinen eli neutraali sanajärjestys on SVO, eli subjekti tulee ennen verbiä ja objekti sen jälkeen. Se on Euroopan kielissä vallitseva sanajärjestys.<ref name="Laury265"/> Jos lauseen pääjäsenet ovat jossain toisessa järjestyksessä, lause ei kuvaa pelkästään asiantilaa vaan se välittää muitakin merkityksiä. Esimerkiksi lause ''Löysin minä sieniä'' alkaa verbillä, mikä korostaa lauseen paikkansapitävyyttä. Puhutussa kielessä tätä ilmaistaan myös sanoja painottamalla.<ref name="isk1366"/> Sanajärjestykseen vaikuttaa myös se, että vastaanottajalle tutuksi oletettu asia eli [[teema (kielitiede)|teema]] esitetään ensin ja uusi asia eli [[reema]] vasta sitten.<ref>{{Verkkoviite | Osoite = https://www.kielikello.fi/index.php?mid=2&pid=11&aid=2368 | Nimeke = Sanajärjestys jäsentää tekstiä | Tekijä = Heikkilä, Elina | Julkaisu = Kielikello | Ajankohta = 2011 | Viitattu = 6.3.2017}}</ref> Silloin subjekti voi tulla myös lauseen loppuun, esimerkiksi ''Elokuvan on ohjannut Woody Allen'' tai ''Pieniä nisäkkäitä ovat myös lepakot''.<ref>[http://scripta.kotus.fi/visk/sisallys.php?p=1374 ISK § 1374].</ref>
=== Lauseenvastikkeet ===
Rivi 542:
{| {{prettytable}}
|+ Lauseenvastikkeet<ref name="isk538">[http://scripta.kotus.fi/visk/sisallys.php?p=538 ISK § 538].</ref>
! Nimi
! Esimerkki
! Vastaava lause
|-
| rowspan="2" | referatiivinen<ref>{{Verkkoviite | Osoite = https://fl.finnlectura.fi/verkkosuomi/Syntaksi/sivu382.htm | Nimeke = Referatiivinen lauseenvastike | Tekijä = Savolainen, Erkki | Julkaisu = Verkkokielioppi | Ajankohta = 2011 | Julkaisija = Finn Lectura | Viitattu = 7.3.2017}}</ref><ref name="isk538"/>
| ''Sanoin sinun lähtevän.''
| ''Sanoin, että sinä lähdet.''
Rivi 582:
=== Perussanat ja kompleksiset sanat ===
Perussanan vartalo on yksimorfeeminen, eli sitä ei voi jakaa pienempiin osiin, kuten ''syy'' ja ''pestä''. Kompleksiset sanat ovat johdoksia tai yhdyssanoja: esimerkiksi ''syytön'' ja ''pesettää'' ovat johdoksia ja ''syypää'' ja ''aivopestä'' yhdyssanoja.<ref name="isk145"/><ref>{{Verkkoviite | Osoite = https://fl.finnlectura.fi/verkkosuomi/Morfologia/sivu27.htm | Nimeke = Sananmuodostus | Tekijä = Savolainen, Erkki | Julkaisu = Verkkokielioppi | Ajankohta = 2011 | Julkaisija = Finn Lectura | Viitattu = 7.3.2017}}</ref> Valtaosa suomen sanastosta on kompleksisia sanoja. ''[[Nykysuomen sanakirja]]ssa'' on 210 000 sanaa, joista 64,8 % on yhdyssanoja ja 26,6 % johdoksia. Perussanoja on huomattavasti vähemmän. Suomen murteissa on arvioitu olevan yhteensä noin 10 000 perussanaa, ja ''Nykysuomen sanakirjassa'' on vajaat 18 000 perussanaa. Jos yleiskielen sanastosta poistetaan nuoret vierasperäiset sanat, jäljelle jää noin 6 000 omaperäistä perussanaa.<ref>Koivisto s. 51–52.</ref>
=== Yhdyssanat ===
Rivi 588:
Yhdistämisessä sanat liitetään toisiinsa yhdeksi sanaksi, [[yhdyssana]]ksi. Yhdistäminen on rekursiivista, eli yhdyssanoista voidaan muodostaa edelleen uusia yhdyssanoja, esimerkiksi ''puutarhanhoito'' tai ''sähköparranajokone''. Yhdyssanojen määrä on periaatteessa rajaton, ja vain osa niistä on niin vakiintuneita, että ne mainitaan esimerkiksi sanakirjoissa. Joskus yhdyssanan merkityksen voi päätellä sen osien merkityksestä, mutta ei aina: esimerkiksi ''hiekkatie'' on hiekalla päällystetty tie, mutta ''rautatie'' ei ole rautapäällysteinen tie.<ref>[http://scripta.kotus.fi/visk/sisallys.php?p=398 ISK § 398].</ref><ref>Koivisto s. 323–325.</ref>
Rakenteeltaan selvästi yhdyssanoja ovat seuraavat tapaukset:<ref name="isk400">[http://scripta.kotus.fi/visk/sisallys.php?p=400 ISK § 400].</ref>
* määriteosa on nominatiivissa oleva substantiivi: ''kivitalo'', ''tiiliseinäinen'', ''pakkosyöttää''
* määriteosa on yhdyssanamuoto, joka on erinäköinen kuin itsenäinen sana: ''kirjoittamisvaikeus'', ''asuinpaikka'', ''kuorimaveitsi''
Rivi 595:
* määriteosa on taipumaton adjektiivi ja edusosa substantiivi: ''märkäpuvussa'' on yhdyssana mutta ''märässä puvussa'' kaksi eri sanaa.
Kiteytymiseksi kutsutaan sitä, että kaksi sanaa esiintyy yhdessä niin usein, että ne tiivistyvät yhdeksi sanaksi ja usein niiden merkitys muuttuu. Esimerkiksi yhdyssana ''vanhapoika'' tarkoittaa eri asiaa kuin ''vanha poika''.<ref name="isk400"/>
=== Johdokset ===
Rivi 632:
{{Pääartikkeli|[[Suomen kielen aakkoset]]}}
Suomen kielessä käytetään [[latinalaiset aakkoset|latinalaisia kirjaimia]], jotka ovat aakkosjärjestyksessä [[A]], [[B]], [[C]], [[D]], [[E]], [[F]], [[G]], [[H]], [[I]], [[J]], [[K]], [[L]], [[M]], [[N]], [[O]], [[P]], [[Q]], [[R]], [[S]], ([[Š]]), [[T]], [[U]], [[V]], [[W]], [[X]], [[Y]], [[Z]], ([[Ž]]), [[Å]], [[Ä]] ja [[Ö]].<ref>{{Verkkoviite | Osoite = http://www.kielitoimistonohjepankki.fi/haku/aakkoset/ohje/60 | Nimeke = Aakkoset | Julkaisu = Kielitoimiston ohjepankki | Julkaisija = Kotimaisten kielten keskus | Viitattu = 17.5.2017}}</ref> Kirjaimia C, Q, W, X, Z, Ž ja Å tavataan [[sitaattilaina|sitaattilainoissa]] eli mukautumattomissa lainasanoissa.<ref name="isk7">[http://scripta.kotus.fi/visk/sisallys.php?p=7 ISK § 7].</ref>
Suomen kirjoitusjärjestelmä on melko fonemaattinen: yhtä äännettä eli foneemia vastaa aina sama kirjain ja yhtä kirjainta vastaa sama äänne. Poikkeuksena on [[velaarinen nasaali|/ŋ/]] eli ”äng-äänne”, jota merkitään ''n''-kirjaimella silloin, kun se esiintyy yksinään ''k'':n edellä (''hanki''), mutta geminaatta /ŋŋ/ merkitään kirjainyhdistelmänä ''ng'' (''kangas''). Pitkää äännettä merkitään kahdella kirjaimella.<ref name="isk7"/> Kirjaimien ja äänteiden suhde voidaan esittää seuraavasti:<ref>Karlsson s. 52, 57; Suomi ym. s. 38.</ref><ref name="Suom20"/>
{| {{prettytable}} style="text-align:center"
Rivi 697:
Kirjoituksen ja ääntämisen välille eroa aiheuttavat lisäksi seuraavat ilmiöt:
* [[rajageminaatio]]: esimerkiksi ''tule tänne'' äännetään /tulettänne/ ja ''sinnekään'' /sinnekkään/.<ref name="isk7"/>
* ''n''-äänteen [[assimilaatio (fonetiikka)|assimilaatio]]: esimerkiksi ''kunpa'' /kumpa/.<ref name="isk7"/>
* kirjainten ''b'', ''g'' ja ''š'' ääntämys vaihtelee ja ne voidaan ääntää myös /p/, /k/ ja /s/.<ref name="isk7"/><ref>Karlsson s. 66.</ref>
* vierassanoissa etenkin konsonantit, mutta joskus myös vokaalit, voidaan ääntää pitkinä, vaikka ne kirjoitetaan yhdellä kirjaimella: ''arkeologia'' /arkkeologia/, ''bonus'' /boonus/.<ref>[http://scripta.kotus.fi/visk/sisallys.php?p=8 ISK § 8].</ref>
Rivi 722:
[[Kuva:Mikael Agricola by Albert Edelfelt.jpg|thumb|right|Mikael Agricola]]
Varhaissuomen kaudelta, etenkin sen loppupuolelta tunnetaan jo tuhansia irrallisia suomenkielisiä nimiä ja sanoja, jotka on mainittu latinan- ja ruotsinkielisissä asiakirjoissa.<ref>Lehtinen s. 168.</ref><ref name="LK2">Lehikoinen & Kiuru s. 2.</ref> Esimerkiksi 1320-luvulla kirjoitetusta [[Eerikinkronikka|Eerikinkronikasta]] löytyy suomesta lainattuja sanoja, kuten ''[[uisko]]'', ''[[haapio]]'' ja ''majapaikka''.<ref>{{Kirjaviite | Tekijä = Suomentaneet Harry Lönnroth ja Martti Linna | Nimeke = Eerikinkronikka | Vuosi = 2013 | Sivu= 44 | Julkaisija = Suomalaisen kirjallisuuden seura}}</ref> Jotkin kirkolliset tekstit, kuten [[Isä meidän]] -rukous ja [[uskontunnustus]] on käännetty suomeksi ja oletettavasti myös kirjoitettu muistiin viimeistään 1400-luvulla, mutta käsikirjoituksia ei ole säilynyt.<ref name="LK2"/>
==== Vanhan suomen kausi (1540–1820) ====
Suomen kirjakieli syntyi [[uskonpuhdistus|uskonpuhdistuksen]] myötä 1500-luvulla. Piispa [[Mikael Agricola]] julkaisi ensimmäiset painetut suomenkieliset kirjat, kuten ''[[Abckiria]]'' 1543 ja ''[[Se Wsi Testamenti]]'' 1548. Yhteensä Agricola julkaisi yhdeksän teosta.<ref>Lehikoinen & Kiuru s. 12.</ref> Tästä alkoi vanhan suomen kausi, joka kesti 1800-luvun alkupuolelle. Suomenkielinen kirjallisuus oli lähes kokonaan uskonnollista, ja suurin osa teksteistä oli käännetty ruotsista tai latinasta.<ref name="LK2"/><ref name="LK3">Lehikoinen & Kiuru s. 3.</ref> Raamattu käännettiin kokonaan suomeksi vuonna 1642.<ref>Lehikoinen & Kiuru s. 18.</ref> 1700-luvulla alettiin jo julkaista enemmän muutakin kuin uskonnollista kirjallisuutta. Vuonna 1776 [[Antti Lizelius]] alkoi julkaista ensimmäistä suomenkielistä sanomalehteä nimeltään ''[[Suomenkieliset Tieto-Sanomat]]''.<ref>{{Verkkoviite | Osoite = http://www.helsinki.fi/vvks/katsaus_vanhaan_kirjallisuuteen/4_1700/index.html#4.8 | Nimeke = Epilogi. Vanhasta kirjasuomesta nykysuomeen | Tekijä = Forsman Svensson, Pirkko | Julkaisu = Virtuaalinen vanha kirjasuomi | Ajankohta = 2016 | Viitattu = 2.6.2017}}</ref>
Vanhan kirjasuomen teksteissä on paljon käännöslainoja ja suomelle vieraita lauserakenteita, koska tekstit ovat enimmäkseen käännöksiä ja niiden kirjoittajat olivat oppineet ensin kirjoittamaan ruotsia ja latinaa.<ref name="LK3"/> Esimerkiksi Agricola saattoi korvata ruotsin tai saksan artikkelit sanoilla ''yksi'' ja ''se''.<ref>Lehikoinen & Kiuru s. 165–167.</ref> Oikeinkirjoitus, kuten äänteiden pituuden merkitseminen tai ''ä''- ja ''e''-äänteiden erotteleminen oli epäjohdonmukaista.<ref>Lehikoinen & Kiuru s. 74–76.</ref>
Kirjakieli perustui aluksi Turun seudun murteeseen, mutta myöhemmin vaikutteita tuli myös Hämeestä ja Satakunnasta.<ref name="LK3"/> Agricola itse kirjoitti käyttäneensä Uudessa testamentissa enimmäkseen ”suomenkieltä”, toisin sanoen Varsinais-Suomen murretta, mutta tarpeen vaatiessa myös muita murteita.<ref>{{Verkkoviite | Osoite = http://www.helsinki.fi/vvks/katsaus_vanhaan_kirjallisuuteen/2_1540-1640/index.html#a-2.2 | Nimeke = Katsaus vanhaan kirjallisuuteen. Mikael Agricolan kieli | Tekijä = Forsman Svensson, Pirkko | Julkaisu = Virtuaalinen vanha kirjasuomi | Ajankohta = 2016 | Viitattu = 2.6.2017}}</ref>
[[Kuva:Abckiria.jpg|thumb|180px|left|''[[Abckiria]]'']]
Rivi 742:
1800-luvun alkupuolella luotiin myös suuri määrä suomenkielistä hallinto- ja kulttuurisanastoa. Erityisesti niitä loi Lönnrot, joka keksi tuhansia uusia sanoja eri oppialoille. Uusia sanoja luotiin usein vanhoista sanoista johtamalla ja yhdyssanoja muodostamalla. Johdoksia ovat esimerkiksi ''tiede'' (sanasta ''tietää''), ''lukio'' (< ''lukea'') ja ''kirjain'' (< ''kirja''), yhdyssanoja taas ''lämpömittari'', ''tasavalta'' ja ''puheenjohtaja''. Myös murteista otettiin käyttöön sanoja, joiden merkitystä muutettiin tai täsmennettiin: esimerkiksi ''juna'' on merkinnyt alun perin ’jonoa’ ja ''kaasu'' ’kylmää sumua’.<ref>{{Verkkoviite | Osoite = http://www.helsinki.fi/vvks/katsaus_vanhaan_kirjallisuuteen/5_1800/index.html#55 | Nimeke = Katsaus vanhaan kirjallisuuteen. Suomesta kulttuurikieli | Tekijä = Forsman Svensson, Pirkko | Julkaisu = Virtuaalinen vanha kirjasuomi | Ajankohta = 2016 | Viitattu = 2.6.2017}}</ref>
Suomen kielen asema vahvistettiin virallisesti [[Kielireskripti|vuoden 1863 kieliasetuksell]]a, jonka mukaan suomesta piti tulla 20 vuoden kuluessa ruotsin rinnalla tasa-arvoinen virkakieli.<ref>Lehikoinen & Kiuru s. 7–9.</ref> 1870-luvulla suomen kielen ja suomenkielisen sivistyksen asema oli jo melko vakiintunut. Aleksis Kiven ''[[Seitsemän veljestä]]'' ilmestyi vuonna 1870. Suomenkielinen kaunokirjallisuus ja teatteri sai alkunsa, ja suomeksi julkaistiin useita sanoma- ja aikakauslehtiä. Suomea käytettiin koulun, hallinnon ja oikeuslaitoksen kielenä.<ref name="vvks-vns">{{Verkkoviite | Osoite = http://www.helsinki.fi/vvks/katsaus_vanhaan_kirjallisuuteen/5_1800/index.html#56 | Nimeke = Katsaus vanhaan kirjallisuuteen. Varhaisnykysuomesta nykysuomeen | Tekijä = Forsman Svensson, Pirkko | Julkaisu = Virtuaalinen vanha kirjasuomi | Ajankohta = 2016 | Viitattu = 5.6.2017}}</ref><ref name="LK9">Lehikoinen & Kiuru s. 9.</ref>
==== Nykysuomen kausi (1870–) ====
Suomen kieli on jatkanut kehitystään myös nykysuomen kaudella. Etenkin erikoisalojen ja tekniikan kehityksen vaatimaa sanastoa on tullut ja tulee koko ajan lisää. Kun suomen kielen asema on vakiintunut ja yleinen sivistystaso noussut, lainasanoja ja vieraita äänteitä ei enää vältetä niin paljon kuin ennen.<ref name="vvks-vns"/>
Nykysuomen kaudella oikeinkirjoitukseen tai kielioppiin ei ole juuri tullut muutoksia, koska ne vakiintuivat jo varhaisnykysuomen kaudella. Muutoksia on tapahtunut lähinnä yksityiskohdissa. Yleensä on pyritty tiiviyteen ja lyhyyteen: esimerkiksi ''yleinen katsaus'' > ''yleiskatsaus'', ''eroavaisuus'' > ''eroavuus'', ''teknillinen'' > ''tekninen''. Yksikön 3. persoonan ''pi''-pääte on jäänyt pois (''saapi'' > ''saa''), ja 3. persoonan omistuliitteessä on yleistynyt lyhyempi variantti: ''pojallansa'' > ''pojallaan''.<ref name="vvks-vns"/><ref>Lehikoinen & Kiuru s. 9–10.</ref>
Suomen itsenäistymisen jälkeen [[Vuoden 1919 hallitusmuoto|hallitusmuodossa]] säädettiin, että Suomen kansalliskielet ovat suomi ja ruotsi. Suomen kielen asema oli kuitenkin vahvistunut niin paljon, että kyse oli enemmänkin ruotsinkielisen kansanosan oikeuden takaamisesta.<ref name="LK9"/> Nykyään suomi on myös yksi [[Euroopan unioni]]n 24 virallisesta kielestä.<ref>{{Verkkoviite | Osoite = http://ec.europa.eu/education/policy/linguistic-diversity/official-languages-eu_fi | Nimeke = EU:n viralliset kielet | Julkaisija = Euroopan unioni | Viitattu = 5.6.2017}}</ref>
== Tutkimus ja opetus ==
| |||